Uuteen kotiin?

Sopivan asunnon etsintä tuo mieleeni kumppanin etsinnän Tinderissä (tai missä tahansa muussa deittisovelluksessa). Se on oikeasti aivan helvetin toivotonta, vaikka välillä käykin tuuri.
Ensin asetetaan kriteerit; alue, neliöt, huonekoko, hissi, parveke. Ihan kuin Tinderissä, kun rajataan ikää ja muita ominaisuuksia. Sitten käydään katsastamassa tarjontaa.

On olemassa "ei missään nimessä" -koteja; asuntoja, joista tietää välittömästi, ettei yhteistä tulevaisuutta ole. Parketti on vaurioitunut ja naarmuilla, hella rikki ja kylpyhuoneen viemäri mustunut. ”Mikäs toi on?” joku asuntoa katsastamassa oleva henkilö kysyy välittäjältä osoittaen isoa kuprua katossa. ”Onko kosteusvaurio?” Välittäjä sanoo, ettei tiedä asiasta mitään.

Mieleeni tulee outoja treffikokemuksia: Hetki, jona sekä minä että treffikumppani tajuamme samanaikaisesti, että emme todellakaan halua mennä kahville yhdessä, mutta tervehdimme toisiamme kohtaloomme alistuneina ja istumme tunnin kahvilassa puhumassa väkinäisesti. Erotessamme tiedämme molemmat, että emme enää koskaan kuule toisistamme mitään. 

Seistessäni taas uuden talon edessä odottamassa asunnon omistajaa, joka ei koskaan saavu paikalle eikä vastaa puhelimeen, tunnen ainoastaan väsynyttä epätoivoa. Olin jo ehtinyt kuvitella, että tässä on meidän uusi kotimme; tilava, remontoitu, pihalla kasvaa syyskukkia.

Sitten on ”mutta” -taloja. Juuri sopivan kokoinen, mutta hissiä ei ole, ja kyseessä on viides kerros. Juuri täydellinen koti, mutta putkiremontti alkaa ensi vuonna. Avara kolmio, mutta joudutte muuttamaan väistöasuntoon, koska vessa ja keittiö laitetaan parin kuukauden päästä uusiksi, jonka jälkeen vuokra nousee kolmesataa. Betoniparveke, jonka laitojen väleistä tippuisivat sekä lapsi että kissa. Ruskeaksi värjäytynyt vessanpytty. Aivan liian korkea vuokra. Osa näistä on suoraan verrannollisia ”pohjanoteeraus” -tyyppeihin. Miehiin, joilla todellakin on luurankoja kaapissa, mutta jostain syystä et heti halua nähdä totuutta. Yksi pummii rahaa, toinen unohti kertoa lapsistaan, kolmas kehuu hyviä tulojaan mutta sanoo, ettei koskaan maksaisi elatusmaksuja. Onneksi pohjanoteerauksia ei ole paljoa. Suurimmassa osassa ihmisistä on jotain hyvää, asiat nyt eivät vain osu kohdilleen, ette halua samoja juttuja, mutta mitään ei jää hampaankoloon.

Erikseen ovat ”kaikki vaikuttaa täydelliseltä” -talot. Naapuritalon koti on ihana, valoisa ja toivoa herättävä. Heti sisään astuessa alan pohtia, miten hyvin viherkasvit sopisivat suurelle ikkunalaudalle, miten ihana olohuoneesta avautuva maisema olisi syksyn ruskassa, ja makuuhuoneesta näkyvän kallion kelot lumipeitteisinä. Jätän hakemuksen ja odotan kuin tulisilla hiilillä seuraavaan päivään asti. Mitään ei kuulu. Valittiin joku toinen. Ei varmaan tarvitse avata sitä pettymystä, kun kuvittelet viimeinkin tavanneesi unelmiesi puolison, ja sitten tunne ei olekaan molemminpuolinen. Pahempaa tietysti on, jos olette jo jonkin aikaa ehtineet olla yhdessä, ja sitten tulet jätetyksi. Päätät lopettaa etsimisen kokonaan. Deletoit profiilisi ja julistat olevasi täysin tyytyväinen ja onnellinen elämääsi yksinkin. 

Toivoa kuitenkin on aina, pettymysten jälkeenkin. Ehkäpä myös sen oikean tai ainakin tarpeeksi sopivan asunnon löytymisen suhteen. (Tarpeeksi sopiva on aivan riittävä tässä vaiheessa elämää, ja oikeastaan aina.)

Tutustuin mieheeni ensimmäistä kertaa yli kuusi vuotta sitten. Vietimme yhdessä muutaman kuukauden, tapaillen satunnaisesti. Keskustelut venähtivät aina moneen tuntiin ja aika lakkasi olemasta. Ja oli niin hauskaa. Hänen elämäntilanteensa kuitenkin pakotti meidät erilleen. Kipuiltuani asian kanssa aikani pystyinkin hyvin jatkamaan elämääni. Käskin itseäni olemaan realisti, lopettamaan turhan odottamisen ja toivomisen ja siirtymään eteenpäin huolimatta tunteesta, että meidän pitäisi olla yhdessä. Tuollaiset tuntemukset ovat lapsellisia ja yksipuolisia, sanoin itselleni.

Kun sitten viimein olosuhteet olivat oikeat, löysimme toisemme uudelleen. Olin siihen mennessä vähän kyynistynyt. Kesti aikaa, ennen kuin tavoitin taas tinderin ja lyhyiden tapailusuhteiden alle hautautuneen rakkauden. Mutta siinä se yhä oli, jo kauan sitten löytämäni;

Koti.

Kamelin selkä katkes

Olen ollut yllättävän rauhallinen muutaman viimeisen viikon ajan. Ehkä vähän kärttyinen välillä, mutta pääosin rauhallinen. En ole oikein viitsinyt reagoida mihinkään orastavaan riitaan, olen jaksanut muistuttaa sadatta kertaa keittiön pöydälle jätetystä hillopurkista ja avonaisesta voirasiasta.

Tänään se tapahtuu. Kamelin selkä katkeaa. Herään aamulla ja yritän tsempata itseäni ajattelemaan, kuinka kiva päivä onkaan tulossa, on niin aurinkoistakin. Selviän hyvin pukemiseen asti; jaksan vielä muistuttaa lattialle jätetyistä vaatteista, kehottaa lasta laittamaan puhelimen pois, jotta saisi huoneensa siistittyä. Sitten yritän pukeutua. Kaikki kiristää. Tunikassa näytän muumimammalta. Pyykkikori on täynnä, sieltä ei löydä yhtään mitään. Miksi se on aina täysi ? Eteisestä olohuoneeseen johtava käytävä on jalanjälkien peitossa. Juuri eilenhän pesin sen. Pitää hankkia siihen matto.

Naamani on turvoksissa, huomasin sen jo eilen. Ihan kuin minulla olisi kaksoisleuka. Sormet muistuttavat nakkeja. Silmäluomet pullottavat. Muumimammatunikaa päältä kiskoessani joudun antautumaan negatiivisten tunteiden sekamelskalle. Kissa säikähtää ja juoksee sängyn alle. Ehdin juuri meikata ja nyt ripsiväri valuu poskia pitkin tummina vanoina. Olenpas paska äiti, ajattelen kaataessani pyykkikorin sisällön lattialle ja lajitellessani sinne asumaan jääneet vaatteet joko takaisin tai roskakoriin. Siivoan vielä jääkaapin ja keittiön tasot. Todennäköisesti olisin siivonnut joka ikisen hyllyn samalla vimmalla, jos en olisi luvannut lähteä kirpputorille ostamaan petsejä. Tietysti siivotessani pidän kirosanoin höystettyä marttyyrimonologia siitä, kuinka en jaksa jatkuvasti siistiä kotia vain siksi, että sen voisi sitten heti sotkea uudelleen.

Laitan aurinkolasit päähän ja mökötän koko bussimatkan. Itkettää edelleen. Tyttärenihän on loppujenlopuksi vielä niin pieni. Ja rakas. Ei ole oikein kaataa hänen niskaansa turhautumista. Huomaan olevani väsynyt muistuttamaan eteisen lattialla lojuvasta koulurepusta, pöydälle jätetyistä tiskeistä ja siellä täällä (lattiallakin) seilaavista roskista. Jokaisesta muistutuksesta saan vastaukseksi ”Joo joo äiti oikeest älä viitti, rauhotu” -tyyppisen kommentin, tai ”Mä katon vaan eka tän videon, tää kestää enää viistoist minsaa." Jatkuva asioista jankuttaminen on väsyttävää ja tulokset ovat hyvin hitaita, välillä jopa olemattomia.

Koen turhautumista raskauteen, jatkuvaan tarkkailuun, kuulostelemiseen ja synnytyksen ympärillä pyöriviin ajatuksiin. Samalla inhoan itseäni, koska joku jossakin varmasti toivoo lasta, ja minä käytän aikaani hermoilemiseen, pelkoon, ja lohdutan itseäni ajatuksella, että pian raskaus kuitenkin loppuu, lapsi tulee ulos. Joku on yrittänyt vuosia saavuttaa tämän tilan ja minä nillitän koska olen hermostunut turvonneeseen naamaani, liitoskipuihin ja liikkeiden tarkkailuun.

Muutenkin, olen ollut viime päivinä inhottava. Lapsi on nähtävästi innostunut yhtäkkisestä kotonaolemisestani, ja vaatii ekstrovertille persoonalleen ominaiseen tapaan jatkuvasti huomiotani. Puhetulva on katkeamaton. Ja mitä minä teen? Saarnaan kaupasta ostetusta valmispizzasta, eristäydyn sohvannurkkaan lukemaan synnytyskirjoja ja jätän lapsen tukan huonommalle tolalle kuin yleensä, koska sen jatkuva harjaaminen tuntuu todella vaivalloiselta. Haluan olla terveellistä ruokavaliota vaaliva, tiedostava pikaletittäjä -äiti. Sen sijaan olen keskeneräinen räjähtelevä painekattila -äiti, joka tuntee olonsa oudon epäsosiaaliseksi, haluaa olla yksin, sanoo, että samat letit menevät vielä pari päivää. Äiti, jolla on karkkikätköjä ja joka antaa pakastimesta Mars -jäätelöä jälkiruuaksi.

Myöhemmin kotona, Hietalahdesta palattuamme, huomaan kyyneleiden nousevan silmiini ajatellessani lelukassia innoissaan penkovaa lasta, jonka mielestä kirpputorireissu oli maailman paras. Aurinkoisella torilla, elokuun lämmössä, on häivähdys ohikiitävää aikaa. Lapset kasvavat niin nopeasti, eikä tuo yhdessä vietetty hetki tule enää koskaan takaisin.

Luultavasti olen enemmän huolissani tästä uudesta tulokkaasta, koska tiedän, miten kokonaisvaltaista kaikki on; Tunteiden kirjo, menettämisen pelko, rakkaus. Ensimmäisen kohdalla kaikki tuntui vieraalta ja konkretisoitui vasta muutamia päiviä synnytyksen jälkeen; että tuossa se nyt on, ja tekisin sen puolesta mitä tahansa, viimeiseen asti. Toisen kohdalla kaikki on selkeää jo alusta saakka –  ensimmäisistä hauraista viikoista, epätietoisuuden sävyttämistä kuukausista.

Yhteinen tie on pitkä. Se kestää koko loppuelämän.

Ei kauaa enää ...

Vaikka loppupuolella raskautta alkaa tulla eteen kaikenlaisia vaivoja kuten lonkkasärkyä, lantion alueen kipua ja muuta pientä, on tämä loppuvaihe silti mielestäni paras. Tietää, ettei ole enää kauaa jäljellä, ja toisaalta ei halua ajan kuluvan yhtään nopeammin. Toisina päivinä taas toivoo, että pääsisi jo tapaamaan vauvan, eikä tarvitsisi sitten enää puolinukuksissa öisin miettiä, onko se liikkunut vai ei. Niin, vauvan synnyttyä sitä vain herää jatkuvasti tarkistamaan, hengittääkö se. Tiedä sitten, kumpi on parempi vaihtoehto. Lisäksi raskauden tuomat muutokset eivät ahdista, kun tietää, ettei raskaasta olosta tarvitse kärsiä enää kauaa. Palautuminen on oma prosessinsa, mutta tällä hetkellä minua ei yhtään häiritse iso mahani tai pyöristynyt kehoni. Ainoastaan välillä aamuisin ärsyttää, kun mikään vaate ei enää mahdu päälle. 

Tuntuu, että asiat  kotona ovat vakiintuneet ja on helppo olla; Olemme oppineet elämään toistemme kanssa perheenä alun haasteiden ja erilaisten tapojen yhteensovittamisen jälkeen. Tytär tulee nykyään hyvin toimeen mieheni kanssa, ja on kivaa viettää aikaa kolmistaan. Koko aiheesta voisi tehdä oman tekstinsä (ja todennäköisesti teenkin). Tottakai meillä on joskus konflikteja, mutta nyt olo on onnellinen.

Esikoisen odotuksen loppupuolella oli jo syksy; muistan syksyn värit kirkkaana ja kauniina, kuulaiden syyskuun lopun iltojen usvan peltojen yllä, kun kävin lenkkeilemässä. Muistan ohuen jääpeitteen vesilammikoiden päällä viimeisenä lenkki-iltana marraskuussa, ojaan loikkivan myöhäisen sammakon. Teiniäitinä jaksoin liikkua yllättävän hyvin verrattuna tämänhetkiseen ankka -olotilaan. Kiipesin portaita ylös, pimeässä käveleminen ei pelottanut (ja nykyään olen liian säikky kulkemaan pimeässä metsässä). Oli täysikuu. Lapsi syntyi seuraavana päivänä. Se kaikki, vuodenaika, sää, tuoksut, ovat jääneet mieleen selkeinä.

Rakastan pimeitä ja lämpimiä elokuun iltoja. Syyskesän aamujen viileyttä, päivien viipyilevää auringonvaloa. Viime viikonloppuna iski levoton olo ja sisustusvimma. Hankkiuduin samantien eroon vanhasta sohvasta ja ostin uuden. Myös tv -taso uusittiin, koska kannoin vanhan rikkinäisen roskalavalle. Synnytyksestä stressaaminen on alkanut; Iltaisin mietin,miten kaikki tulee menemään, mitä kivunlievitystä joudun ottamaan vai olenko niin motivoitunut luomusynnyttäjä, että kieltäydyn epiduraalista ja kaikista muistakin piikeistä. Vai kertooko lääkäri parin viikon kuluttua, että vauvan pää on väärässä paikassa tai oudossa asennossa ja joudun sektioon. Sektio tuntuisi pettymykseltä, koska olen koko ajan kuvitellut itseni synnyttämään alakautta. Sektioonhan voi joutua vasta viime metreilläkin. 

Luulen, että vauva on ollut jo pitkään samassa asennossa. Sen kantapäät tuntuvat oikean kylkeni tienoilla ja välillä se nostaa jalkansa ylös melkein palleaan asti. Se hikkailee usein ja hikka on aina alhaalla. Välillä se nukkuu mielestäni monta tuntia, vaikka oppaissa sanotaan, että sikiöt nukkuvat 20 – 40 minuutin pätkissä. Toisina päivinä se möyrii jatkuvasti.

Äitiysloma alkaa ensi viikon puolivälissä. Ehkä sitten ehdin myös kirjoittaa enemmän.

Huom. Varastin maisemakuvan veljeni instasta, sillä on näköjään vähän parempi kamera kuin mulla ...