Minä suojelen sinua kaikelta

Äidin ja lapsen suhde on tiivis, varsinkin, kun isää ei ole. Isä mielletään usein auktoriteetiksi, kumppaniksi kasvatustyössä, viimeisen sanan sanojaksi, rajojen asettajaksi. Elimme vuosia lapseni kanssa kahdestaan ja minä kasvatin häntä yksin, saaden kuitenkin tukea isovanhemmilta. Silti, kaksin eläminen ja arjen jakaminen on jättänyt meihin jälkensä. Äidin ja lapsen suhde on usein yksi läheisimmistä ihmissuhteista, jatkuva kamppailu oman tilan ja yhteenkuuluvuuden välillä. Ja koska sain hänet liian nuorena ja olosuhteissa, jotka eivät olleet perhe-elämän kannalta ideaalit, suhteestamme tuli entistä tiiviimpi. Kasvoin yhdessä hänen kanssaan. Vartuin aikuiseksi. Opettelin, miten kodista huolehditaan ja mitä vastuu tarkoittaa.

Hän ei ole koskaan pelännyt mennä, tehdä ja tutustua maailmaan. Se on ollut hienoa, hänen avoimuutensa ja rohkeutensa, kykynsä olla välillä myös erossa minusta, luottaa muihin aikuisiin. Vaikka ajoittaiset yökyläilyt ja uusiin ihmisiin tutustuminen eivät ole tuottaneet ongelmia, siteemme lujuus on aina näkynyt jokapäiväisessä elämässä. Ja edelleen tunnen hänen olevan kiinni, tarrautuvan kiinni, pysyttelevän lähellä. Omistavansa minut näkymättömän säikeen kautta, vahvan ja piikikkään ja hänelle merkityn säikeen, joka kulkee välillämme vaikka olisimme erossa.

Kiltteys on heikkouteni. Se on heikkouteni myös vanhempana. Haluan miellyttää, välttää konflikteja ja väsyn rajojen asettamiseen, vaikka teenkin sitä joka päivä. Oltuani se ilkeä äiti, huono omatunto painaa minua maahan ja saa oloni surkeaksi. Soimaan itseäni pitkään. Tuntuu, että minut olisi imetty kuiviin, energiani olisi loppuun käytetty.

Se, miten hän on suhtautunut meille muuttaneeseen ihmiseen, jota rakastan, ja uutisiin tulevasta pikkusisaruksesta, on ollut ihailtavaa. Hän on ollut ystävällinen, avoin, hän on toivottanut kaiken uuden tervetulleeksi sitä sen enempää kyseenalaistamatta. Vasta nyt, viime aikoina, olen huomannut hänessä heränneen huolen. Mustasukkaisuuden.

Mieleni on tehnyt tilaa uudelle lapselle; Olen tunnistanut itsessäni ajatuksia, jotka saavat minut potemaan syyllisyyttä. En ole tiennyt, miten suhtautua kymmenen vuotta täyttävään, joka käy läpi vaihetta lapsuuden ja teini-iän välillä. Joka on toisessa hetkessä niin iso ja seuraavassa takertuva. Olen vaatinut, muistutellut, huutanutkin, muistuttanut korjaamaan tavaransa lattialta, vastannut kiukutteluun samalle tasolle taantuen. Jälkeenpäin mietin näitä hetkiä, mietin, etten ole tarpeeksi hyvä, että olen epäonnistunut. Että olen työntänyt hänet pois. On niin paljon tilanteita, jotka olisin hoitanut toisin, jos voisin kelata aikaa taaksepäin.

Hän on ollut meille kaikille ainoa, ainokainen, huomion keskipiste. Ja yhtäkkiä hänen pitää sopeutua uuteen perheeseen, uuteen sisarukseen ja raskausvaivoista kärsivään äitiin. Äitiin, joka oli talvella niin pahoinvoiva ja väsynyt, ettei oikein jaksanut tehdä mitään muuta kuin käydä töissä ja maata sängyssä. Äitiin, joka muuttui entistä hajamielisemmäksi ja alkoi suunnata ajatuksiaan tulevaan vauvaan.

Vastapainoksi olen yrittänyt tehdä asioita yhdessä. Olen yrittänyt kertoa, kuinka paljon rakastan. Muistan yhä sen hämmennyksen ja surun, jota hän tunsi pienempänä isänsä tullessa käymään ja lähtiessä taas pois. Otin hänen tunteensa omakseni ja lupasin olla aina siinä. Se lupaus tuli astetta tärkeämmäksi, koska toinen vanhemmista oli lähtenyt, pysyvästi ja omasta tahdostaan.

Uuden sisaruksen saaminen on ilon lisäksi myös kriisi, mutta väitän sen olevan isompi kriisi siinä vaiheessa, kun sisaruksen myötä on taloon tullut myös uusi vanhempi. Niin moni asia menee uusiksi ja kaikilta kysytään kykyä joustaa ja tarkastella omaa toimintaa. Isäpuolen on yritettävä suhtautua ei-biologiseen lapseensa tasapuolisesti ja rakastaen. Äidin on vauvahuuruissa muistettava, että hänellä on toinenkin lapsi, joka yhä tarvitsee läheisyyttä ja armollisuutta.
Isompi lapsi on yhtäkkiä joutunut jakamaan äitinsä jonkun muun kanssa; eikä sekään vielä riitä, että äidillä on uusi mies, vaan kuvioon tulee myös uusi vauva. Miksi lapsella siis ei olisi huolta ja tunteiden vuoristorataa? Miksi hän ei kyseenalaistaisi sitä, rakastetaanko häntä edelleen, onko hän yhtä tärkeä kuin aina ennenkin? Miksi hän ei janoaisi äidin huomiota? Miksi hän ei olisi äidille piikikäs ja kohdistaisi äitiinsä huonojen päiviensä energiaa?

Olemme itsekin keskeneräisiä tunteidemme kanssa. Me aikuiset. Välillä oma lapsi ärsyttää enemmän kuin mikään. Mikään ei mene perille, kaikki lojuu pitkin pöytiä ja lattioita, huoneessa on käynyt pyörremyrsky. Ja sitten kiukku siirtyykin jo omaan itseen, omaan surkeaan vanhemmuuteen, taantumiseen lapsen tasolle, huonoon omaantuntoon kiroilusta ja äänen korottamisesta. Huonoon omaantuntoon siitä, että uskaltaa tehdä toisenkin lapsen, vain kohdatakseen oman keskeneräisyytensä yhä uudelleen ja uudelleen.

Vahvuudeksi voisin mainita, että olemme aina puhuneet kaikesta hyvin avoimesti. Minä ja lapseni. Olen niellyt nolouden tunteen sen jälkeen, kun olen saanut jonkin lapsellisen kohtauksen tai pillahtanut itsesääli-itkuun. Olen istunut alas ja kertonut, miksi. Kertonut, miltä minusta tuntui ja miksi käyttäydyin, kuten käyttäydyin. Olen myöntänyt, etten ole ylpeä itsestäni siinä hetkessä. Olen huomannut, että meidän on helppo pyytää ja antaa anteeksi ja hyväksyä toisemme tällaisina.

Voisinpa saada hänet ymmärtämään, että kukaan ei koskaan vie hänen paikkaansa.