Ensimmäinen viikko vauvan kanssa

Kirjoitin ensimmäisellä viikolla fiiliksiä vauvan syntymään ja uuteen arkeen liittyen. Nythän vauva on jo 7 -viikkoinen ja paljon on tuon jälkeen muuttunut. Ajattelin silti ikuistaa ekan viikon ajatukset blogiin, jotta niihin voi joskus palata. Niin moni asia kun unohtuu näinkin lyhyessä ajassa. 

”On yö. Herään syöttämään vastasyntynyttä. Jään kuuntelemaan lasten hengitystä hiljaisessa hämärässä huoneessa, enkä saa enää unta. Viikon aikana kertyneet ajatukset ja tunteet pitävät hereillä. Riittämättömyyttä, ahdistusta, onnea ja hämmennystä. Niistä koostui ensimmäinen viikko uuden vauvan kanssa. 

Riittämättömyys on nyt erilaista, kun pian 4 -vuotias vaatii jatkuvaa huomiota ja ymmärrettävästi ei vielä hahmota, miten paljon aikaa imetys ja vauvanhoito vievät. Hän on tottunut nukkumaan vieressä, ja yrityksistä huolimatta en saanut häntä kokonaan omaan sänkyyn ennen vauvan syntymää. Nyt nukumme sitten kaikki kolme yhdessä, mutta kainaloon en enää pysty häntä ottamaan. Hänen on siis samalla opeteltava olemaan ”iso tyttö", ja jakamaan huomioni. 

Hänen päiviinsä mahtuu paljon itkua ja kiukkua, joka toki on luonnollista, mutta itselleni näissä hormonihuuruissa maailmanloppu. Samalla minulla on ikävä häntä. Tunnen pistävää syyllisyyttä. Tunnen jopa pakokauhua: Pystynkö tähän? Pystynkö olemaan äiti näille kaikille? 

 

Teini-ikäinen lapsikin on hankalassa vaiheessa ja vaatii erilaista vanhemmuutta, periksiantamattomuutta ja sitä, että asiat vaaditaan viemään loppuun. Toisessa hetkessä hän on mitä ihanin isosisko, toisessa taas huoneeseensa sulkeutuva, vihanen teini. Haluaisin antaa kaikille lapsilleni paljon enemmän kuin mitä tällä hetkellä kykenen. Riittämättömyydentunne syö sisältä ja vaativuus itseäni kohtaan nostaa päätään. Yritän antaa aikaani pienissä hetkissä, ja siltikin tuntuu, ettei se ole tarpeeksi. Huomaan mielialani olevan kireä ja pinnani isompien lasten kanssa lyhyt, ja siitäkin tietysti soimaan itseäni. 

Juuri kun luulen, että alan tottua uuteen arkeen, saankin istua imettämässä tunteja, tulla asiasta epätoivoiseksi ja ajatella, etten ikinä enää saa tehtyä mitään muuta. 

Tuntuu, kuin elämä olisi stopilla. Istun, imetän, istun, imetän, kaikki normaali touhuaminen ja rutiinien pyörittäminen on tauolla ja olen pudonnut outoon tyhjään tilaan. 

Luonnollisesti uusi lapsi tuo mukanaan uudet pelot ja uudenlaisen, silti niin tutun rakkauden. Ja tuon loppumattoman ja syvän rakkauden myötä elämään astuu liuta uusia kauhukuvia. Iltaisin saatan yhtäkkiä alkaa itkemään ilman suurempaa syytä, vaikka päivällä mielentilani olisikin ihan normaali. 

Hetkittäin ajattelen, etten ole koskaan ollut onnellisempi. Että onni on hetkissä, se on hauras, särkyvä ja sattumanvarainen. Vastasyntynyt on pieni vain hetken verran. Kevyt, tuskin huomattava hengitys, korvalehtien ohut nukka, unen värinä ohuiden silmäluomien alla. Joku, joka oli osa minua niin pitkään, onkin yhtäkkiä maailmassa, minusta irrallisena. Ja edelleen hän on kuin yksi raajoistani, osa jonka puuttuessa tunnen ahdistusta ja hätää. Kaikessa syvyydessään tunne molemminpuolisesti riippuvuudesta äidin ja pienen vastasyntyneen välillä on melkein pelottava. Se tuo mukanaan menettämisen pelon ja jatkuvan valppaanaolon. 

Samalla se saa toivomaan lapsen kasvua. Jotta lapsi tulisi vahvemmaksi. Jotta hän ei olisi niin särkyvä, niin riippuvainen minusta. Vaikka hetket vastasyntyneen kanssa haluaisi vangita, toisaalta ne haluaisi myös pikakelata, jotta rutiini ja rytmi palaisivat takaisin ja elämä olisi taas näennäisesti hallinnassani, vaikka eihän se koskaan oikeasti ole. 

Tämäkin on ohimenevää. 

Yhtäkkiä lapset ovat kasvaneet, ja sitä toivoo voivansa palata päiviin, joista on jäljellä vain haalea muisto, valokuva perhehotellin ikkunasta, syksyn väreissä leimuava vaahtera tai keskikesän voimakas vihreä. Tai horisontissa siintävä kirkontorni alkutalven kylmää taivasta vasten. Yhteinen, alussa oleva tuntematon tie.”

 

 

Kuva: erikalindstromphoto

Synnytyskertomus

On juhannusaatto. Käyn aamupäivällä kaupassa, ostan uusia perunoita ja teen ruokaa. On kuuma, helteinen keskikesän päivä. Illalla lähdemme vielä kaverini ja hänen lapsensa kanssa puistoon. Maha on todella painava, pissahätä on jatkuva ja paineentunne pahempi kuin aiemmin. Koko viikko on mennyt enemmän ja vähemmän niissä tunnelmissa: vauvan kivuliasta mylläämistä sietäen, turvotuksesta kärsien ja turhautuneena siitä, etten pysty liikkumaan normaalisti. 

 

Menen nukkumaan puolen yön aikaan, on kummallinen olo. Tuuletin humisee hiljaisessa huoneessa, ilma on paksua ja lämmintä. Vauva on aloittanut tavalliseen tapaansa jokailtaisen mahassa möyrimisen, joka tuntuu kivuliaalta ja epämukavalta, ja alkaa aina ennen keskiyötä. Selkää särkee vähän, kuulostelen vauvan voimakkaita liikkeitä. Kalvot naksuvat. Tunnen muutamia heikkoja supistuksia. Nukahdan ja herään parin tunnin kuluttua kummalliseen oloon. Saan kuitenkin vielä unenpäästä kiinni, ja herään neljältä. Liikahdan, ja lämmintä nestettä tulvahtaa housuihin ja lakanalle. Lapsivettä. 

 

Käyn ilmoittamassa asiasta miehelle, soitan sairaalaan ja alan heidän ohjeidensa mukaan odotella supistuksia, jotka käynnistyvät laimeina ja loppuvat aamupäivän aikana kokonaan. Keskimmäinen lapsi herää viideltä, eikä enää nukahda uudelleen. Aamu on yhtä säätöä ja ajattelen supistusten lakanneen stressin, väsymyksen ja kuumuuden takia. 

Puolen päivän aikaan isovanhemmat hakevat tytöt luokseen ja me käymme sovitusti päivystyksessä tarkastamassa tilanteen. Lopputulos on, etten ole juuri yhtään auki, mutta sisätutkimuksen jälkeen jättilammikko vettä valuu sängylle ja supistukset alkavat uudelleen. 

Meidät lähetetään kuitenkin kotiin odottelemaan ja pyydetään palaamaan takaisin viimeistään klo 20 mahdollista käynnistystä varten. Kotona supistukset muuttuvat säännöllisiksi, ja tarkkailen hermostuneena vauvan liikkeitä. Lähdemme takaisin sairaalaan kuuden jälkeen. Mies on sitä mieltä, että tilanne tuskin on edennyt mihinkään, koska pystyn edelleen supistusten välissä juttelemaan normaalisti, eivätkä supistukset ole tarpeeksi voimakkaita. Itse ajattelen aiemman kokemukseni perusteella, että kohdallani supistukset muuttuvat sietämättömän kivuliaiksi vasta loppumetreillä. 

On kaunis ja lämmin juhannuslauantain ilta. Kaupungissa on ihmisiä, lokit liitelevät sinisellä iltataivaalla ja auton parkkeerattuamme kävelemme sairaalaan pienen nukkuvan puistikon läpi. Ympärillämme kaikki on pysähtynyttä ja rauhallista. Seisahdun välillä ottamaan vastaan uuden supistuksen. Vanhat havupuut ja patsaat seisovat siellä täällä liikkumattomina. Aiemmin vaivannut hermostunut olo ja pelko ovat poissa. Tunnelma on vain odottava. Tänään tai viimeistään huomenna tapaamme lapsemme, jota olemme odottaneet koko pitkän talven ja kevään.

Sairaalassa kätilö ottaa meidät vastaan ja tarkistaa tilanteen. Käynnistystä ei tarvita, koska synnytys on jo hyvässä vaiheessa ja pääsemme suoraan saliin.

Hetki ennen kipulääkkeen laittoa on melko tuskainen. Supistukset jatkuvat ja lääkkeen laitto tuntuu inhottavalta. Mutta lääkkeen vaikutuksen alettua tulee rento ja rauhallinen olo (vaikka joka paikkaa kutittaa) ja saan myös oksitosiinia supistuksia tehostamaan. 

Yövuoroon tulee sattumalta tuttu kätilö: Hän auttoi maailmaan myös keskimmäisen lapsemme. Kätilönkin mielestä tämä on hauska sattuma, koska kätilöitä on Naistenklinikan synnytysosastolla 150. 

Hänen, kuten aiemmankin kätilön läsnäolosta tulee turvallinen ja rauhallinen olo. Vuoronvaihdon jälkeen kätilö huomaa, että avautuminen ei juurikaan edisty, koska jokin kalvo vauvan pään edessä on vielä ehjä. Hän rikkoo kalvon ja loppu vesi pääsee virtaamaan ulos. 

Sen jälkeen odottelemme, juttelemme ja vain lepäämme. Lokit kirkuvat suljettujen sälekaihdinten takana uinuvassa keskikesän illassa. Kiitän miestäni siitä että hän on ollut tukenani koko päivän. Hänen läsnäolonsa on tuonut niin paljon turvaa ja voimaa; Emmehän voi jakaa kenenkään toisen kanssa yhteisten lastemme syntymän hetkiä. 

Kun supistukset alkavat taas tuntua hieman, saan lisää epiduraalia. Nyt tunnen enää painetta, joka hiljalleen lisääntyy. Samalla kehoni alkaa täristä. Paine lisääntyy entisestään ja vauva ikäänkuin valuu alaspäin. Kello lähenee puoltayötä. Tulisiko syntymäpäiväksi 24. vai 25. kesäkuuta ? 

Saan alkaa ponnistaa. En tunne kipua, pelkkää valtavaa paineentunnetta. 

Neljässä minuutissa kolmas tyttäreni on täällä, kuusi minuuttia ennen puoltayötä.

Hän itkee heti koko keuhkojensa voimalla ja ensimmäinen tapaamisemme on onnellinen, levollinen ja kaunis. Pitkään vain katselemme vauvaa hämärässä huoneessa, pidän häntä vieressäni ja tutkin hänen piirteitään. Hänen syntymänsä tuntui niin luonnolliselta ja tarkoitetulta. Kätilö tuo meille syötävää ja mittaa sekä punnitsee vauvan, joka osoittautuukin odotettua painavemmaksi, yli nelikiloiseksi. Ilmankos oloni oli ollut niin tukala, ja olin aavistellut vauvan olevan isompi kuin aiemmat lapseni. 

Pian saan käydä suihkussa ja siirrymme hetkeksi toiseen huoneeseen nukkumaan ennen lähtöä perhehotellille. Kätilö kiittää vielä meitä ja me häntä ennen kuin hän lähtee jatkamaan töitään. 

Seuraavana päivänä lapseni ei ole edes 24 tunnin ikäinen. Mieleni täyttää kiitollisuus ja selittämätön surumielisyys. Lapsi on kuin pian nelivuotiaan isosiskonsa kaksoisolento. Olemme olleet täällä aiemminkin, ja tuntuu melkein kuin olisin palannut niihin kauniisiin ensimmäisiin päiviin. Vain vuodenaika on eri. Miten nopeasti kaikki onkaan mennyt. 

Jälkisupistukset puolestaan muistuttavat minua esikoiseni synnytyksen jälkeisistä päivistä pian 14 vuotta sitten; Marraskuun pimeydestä ja vastasataneesta ensilumesta Kätilöopiston ikkunan takana. Hämmennyksestä ja haavoittuvuudesta, pienestä avuttomasta vastasyntyneestä sylissäni. 

Nyt perhehotellin sohvalla istuu esikoiseni lisäksi keskimmäinen onnellinen isosisko, mutta vain muutama vuosi sitten esikoiseni piteli tuota tuoretta isosiskoa sylissään samalla sohvalla. Yhtäkkiä esikoinen on kasvanut teiniksi, ja siskoksia on kolme. 

Mieleeni laskeutuu se sama ensipäivien haikeus kuin aina ennenkin saatuani lapsen: Nopeasti kuluva aika, ensihetkien hauraus. Rakkaus joka on syttynyt, eikä koskaan katoa. 

Ehkä koin tämän kaiken viimeistä kertaa. Kauniin, rauhallisen synnytyksen, sen, kun vastasyntynyt nostettiin rinnalleni. Nuo ihmeelliset hetket, jotka ovat piirtyneet muistiini niin selkeinä.

Fyysisestikin olo tuntuu oudolta. Tunnen yhä lapsen potkut sisälläni, ja sitten muistan hänen olevan tässä vieressäni. Vain alle vuorokausi sitten olin vielä raskaana ja otimme viimeisiä mahakuvia. Vain kaksi päivää sitten könysin puistoon kuin ankka ja ajattelin turhautuneena olevani raskaana ikuisesti.  

Nyt olen taas vain minä. 

Suuri kiitollisuus kaikesta täyttää mieleni. Tämä on jälleen ollut ainutlaatuinen matka, ja palkinto on täydellinen. Vauvan nukkuessa katselen ulos perhehotellin ikkunasta. 

Kuten aina ennenkin, ihmiset kulkevat kaduilla jatkaen elämäänsä. Raitiovaunut kolisevat kiskoillaan ja pääskyt liitävät yli taivaankannen. Maailma virtaa eteenpäin, mutta meidän elämämme etsii uutta uomaansa. Olen taas yhtä kokemusta rikkaampi, ja matkani kolmen lapsen äitinä on alussa.

39+3: Miten raskausaika on sujunut ?

Raskaus tuntuu toisaalta niin nopealta ja lyhyeltä ajalta ihmisen elämässä. Ja toisaalta se tuntuu ikuisuudelta.

Ihmettelen, että olen ollut raskaana jo ennen joulua, jouluna ja syntymäpäivänäni. Ja koko talven ja syksystäkin hyvän aikaa. Oikeastaan yhdeksän kuukautta tuntuu kuluvan raskausaikana tavallista hitaammin. Ja samalla sopivaa tahtia. Se on sopiva aika ehtiä sisäistää asia ja sopeutua siihen. Ja myös kyllästyä siihen ja haluta sen loppuvan. Siihen sisältyy ilon ja toiveikkaan odotuksen lisäksi myös niitä pitkiä, ikäviä päiviä, jotka eivät tunnu loppuvan koskaan. Ihan niinkuin lastenkin kanssa olemiseen. Yhdeksän kuukautta on aika, jona keho kasvaa liian isoksi ja kaikki muuttuu hieman liian epämukavaksi. Samalla ajatus siitä, etten olisikaan enää raskaana, tuntuu todella kummalliselta. Raskaus on kasvanut osaksi minua ja siitä on tullut minulle normaalitila.

Nyt aikaa on enää päiviä tai korkeintaan pari viikkoa. Vielä ei ole ehtinyt iskeä se haikea ja lopullinen olo: Ehkä en enää koskaan saa kokea, miltä raskaus tuntuu tai silitellä isoa vauvavatsaa, jännittää pesukoneen päälle nostetun testiliuskan viivoja sydän pamppaillen, odottaa ja haaveilla. Havainnoida lapsen kasvua kehossani. Mahakuvia olen ottanut ihan tarpeeksi, ja niihin voin palata sitten vuosien kuluttua ihmettelemään, miltä tuommoinen maha oikein on tuntunut. Muistutuksena: Suolistoon sattuu, virstarakkoon painaa, potkut vihlovat välillä tosi pahasti ja saavat melkein jalat pettämään alta. Selkä vihottelee, kumartuminen on vaikeaa ja kolmivuotias saa vain haaveilla kiipeilytelineessä temppuilevasta äidistä.

Välillä iskee hetkellinen kauhu ajatellessani tulevaa synnytystä. Mutta suurimman osan aikaa olen ollut  levollinen. Asioiden kulkuun ei juurikaan voi itse vaikuttaa. 

Viime päivät olen viettänyt kodin lähettyvillä ja kirjoittanut jonkin verran. Kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko ja ”blokki”, mutta nyt tulppa tuntuu auenneen ja tekstiä syntyy taas, ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä saan ikuisuusprojektini, novellikokoelman, valmiiksi. 

Olen lomalla nyt viidettä viikkoa.

Tuntuu, etten alkuun tehnyt mitään järkevää vaan olin stressaantunut, enkä osannut olla. Juoksin kaupoissa hamstraamassa välttämättömiä juttuja kuten vauvanvaatetta ja tuttipulloja. Pakkailin sairaalakassia ja nukuin päiväunia. Samalla oli epämääräinen huono omatunto, ”tässä mä nyt vaan olen tekemättä mitään, enkä jaksa edes kävelyllä käydä, enkä kokeilla raskausjoogaa tai pilatesta.” 

Parasta on ollut kirjojen lukeminen, ehdottomasti. Sitä ei yleensä ehdi tehdä, mutta nyt olen lukenut jo monta kirjaa lyhyessä ajassa. Ja nyt ei tuota työelämän oravanpyörän aiheuttamaa, yhtäkkisestä joutilaana olemisesta aiheutuvaa huonoa omaatuntoakaan enää ole, on vaan odottavainen tunnelma.

Mielessä pyörii myös uusi arki ja se, millaiseksi se muodostuu. Tavallaan kolmannen lapsen saaminen tuntuu pelottavalta, koska työtä on niin paljon. Jo kahdessa lapsessa on paljon enemmän hommaa kuin yhdessä, vaikka esikoinen onkin jo teini-iässä. Mutta samalla kaikki tuntuu luonnolliselta. 

Viime aikoina olen muuttunut tunteellisemmaksi ja pinna on tavallista lyhyempi. Haluaisin vain vetäytyä omiin oloihini. Se, mikä on ollut samanlaista kaikissa kolmessa raskaudestani, on väsymys. Varsinkin loppuraskaudessa, mutta oikeastaan koko raskauden ajan, olen ollut väsynyt. Varmasti melko huonot rauta-arvot ovat myös osaltaan vaikuttaneet tähän, ja olen yrittänyt syödä enemmän lihaa ja ottaa lisärautaa, jos vatsa sitä kestää.

Satunnaisia energiapiikkejä lukuunottamatta en ole tuntenut itseäni ollenkaan energiseksi missään raskauden vaiheessa.

Tämä on kuitenkin ollut vaikein raskauteni niin pahoinvoinnin kuin muidenkin vaivojen osalta. En esimerkiksi ennen tätä raskautta tiennyt, mitä on liitoskipu. Nyt tiedän. Pystyin aiemmissa raskauksissa käymään pitkilläkin kävelyillä, mutta ilmeisesti tämä vauva on ollut todella alhaalla ja pää alaspäin jo pitkään, ja tehnyt olon epämukavaksi. Toisessa ultrassakin vauva oli jo niin alhaalla lantiossa, että pää lepäsi suoraan virtsarakon päällä, eikä hän suostunut sitä juurikaan liikuttamaan. Jouduin hyppimään kyykkyhyppyjä ja temppuilemaan, jotta vauva olisi näyttänyt kasvonsa ja niiden rakenteet, jotka lopulta saatiinkin näkyviin hyvin pieneksi hetkeksi. Sitten pää painui taas piiloon tuttuun paikkaansa.

Luulen kuitenkin, että syy väsymykseen on ollut pääasiassa oma elämäntilanne: kokopäivätyö ja kahden lapsen vanhemmuus yhdistettynä raskaanaolemiseen. 

Yhdeksään kuukauteen on mahtunut paljon. Muistan hyvin sen lokakuun päivän, jona menin lapsen kanssa leikkipuistoon ja mietin, voisinkohan olla raskaana. Oli kova pissahätä koko ajan, joten siitä epäilys heräsi. En kuitenkaan halunnut ostaa testiä, koska en halunnut pettyä. Silti käydessäni puiston jälkeen kaupassa, ajattelin etten malta odottaa, ja kipaisin testihyllyn kautta.

Tuo aika on aina niin jännittävää ja ihanaa, odotus ja toive, joka muuttuu joksikin konkreettiseksi. Samalla se on myös todella pelottavaa ja epävarmaa aikaa. Epävarmuuden tunne alkaa oikeastaan heti testiin piirtyvästä plussasta.

Muutaman viikon kuluttua alkoi omalla kohdallani todella huono ja oksettava olo. Jouduin suunnittelemaan, mitä saisin syötyä ja mieliteot olivat ihan omituisia. Rahaa sai kyllä palamaan ruokaan sillä tyylillä, ja hyi että kuinka moni asia vain yksinkertaisesti kuvotti. Kokonaisvaltaisen surkea olo kesti varmaan parisen kuukautta.

Talvi meni ohi kuin huomaamatta. Siihen sisältyi yksi kamala muuttopäivä (voiko muuttopäivä olla muuta kuin kamala?) ja pelon ja surun sävyttämiä pimeitä päiviä, kun isäni sairastui vakavasti (mutta selvisi onneksi takaisin tähän elämään).

Ja yhtäkkiä onkin kesä.

Puut vahvan vihreitä, helle saa jalat turvoksiin, pääskyt liitävät taivaalla riemukkaina ja vapaina ja rastaat laulavat iltaisin metsikössä parveketta vastapäätä. Hetken olemme vielä näin, vauva mahassani, ja tunnen jalkapohjien liikkeen korkealla sydämeni alla, möyrinnän kyljissäni, painon kävellessäni. Hetken tuo sielu on osa minua, kehoni hoivaama ja ravitsema. Pian hän on valmis tulemaan ulos ja aloittamaan oman polkunsa maan päällä.