Kirjoitin ensimmäisellä viikolla fiiliksiä vauvan syntymään ja uuteen arkeen liittyen. Nythän vauva on jo 7 -viikkoinen ja paljon on tuon jälkeen muuttunut. Ajattelin silti ikuistaa ekan viikon ajatukset blogiin, jotta niihin voi joskus palata. Niin moni asia kun unohtuu näinkin lyhyessä ajassa.
”On yö. Herään syöttämään vastasyntynyttä. Jään kuuntelemaan lasten hengitystä hiljaisessa hämärässä huoneessa, enkä saa enää unta. Viikon aikana kertyneet ajatukset ja tunteet pitävät hereillä. Riittämättömyyttä, ahdistusta, onnea ja hämmennystä. Niistä koostui ensimmäinen viikko uuden vauvan kanssa.
Riittämättömyys
on nyt erilaista, kun pian 4 -vuotias vaatii jatkuvaa huomiota ja
ymmärrettävästi ei vielä hahmota, miten paljon aikaa imetys ja
vauvanhoito vievät. Hän on tottunut nukkumaan vieressä, ja yrityksistä
huolimatta en saanut häntä kokonaan omaan sänkyyn ennen vauvan syntymää.
Nyt nukumme sitten kaikki kolme yhdessä, mutta kainaloon en enää pysty
häntä ottamaan. Hänen on siis samalla opeteltava olemaan ”iso tyttö", ja
jakamaan huomioni.
Hänen päiviinsä mahtuu paljon itkua ja kiukkua, joka toki on
luonnollista, mutta itselleni näissä hormonihuuruissa maailmanloppu.
Samalla minulla on ikävä häntä. Tunnen pistävää syyllisyyttä. Tunnen jopa
pakokauhua: Pystynkö tähän? Pystynkö olemaan äiti näille kaikille?
Teini-ikäinen
lapsikin on hankalassa vaiheessa ja vaatii erilaista vanhemmuutta,
periksiantamattomuutta ja sitä, että asiat vaaditaan viemään loppuun.
Toisessa hetkessä hän on mitä ihanin isosisko, toisessa taas
huoneeseensa sulkeutuva, vihanen teini.
Haluaisin antaa kaikille lapsilleni paljon enemmän kuin mitä tällä
hetkellä kykenen. Riittämättömyydentunne syö sisältä ja vaativuus
itseäni kohtaan nostaa päätään. Yritän antaa aikaani pienissä hetkissä,
ja siltikin tuntuu, ettei se ole tarpeeksi. Huomaan mielialani olevan
kireä ja pinnani isompien lasten kanssa lyhyt, ja siitäkin tietysti
soimaan itseäni.
Juuri kun luulen, että alan tottua
uuteen arkeen, saankin istua imettämässä tunteja, tulla asiasta
epätoivoiseksi ja ajatella, etten ikinä enää saa tehtyä mitään muuta.
Tuntuu, kuin elämä olisi
stopilla. Istun, imetän, istun, imetän, kaikki normaali touhuaminen ja
rutiinien pyörittäminen on tauolla ja olen pudonnut outoon tyhjään
tilaan.
Luonnollisesti uusi lapsi tuo mukanaan
uudet pelot ja uudenlaisen, silti niin tutun rakkauden. Ja tuon
loppumattoman ja syvän rakkauden myötä elämään astuu liuta uusia
kauhukuvia. Iltaisin saatan yhtäkkiä alkaa itkemään ilman suurempaa
syytä, vaikka päivällä mielentilani olisikin ihan normaali.
Hetkittäin
ajattelen, etten ole koskaan ollut onnellisempi. Että onni on hetkissä,
se on hauras, särkyvä ja sattumanvarainen. Vastasyntynyt on pieni vain
hetken verran. Kevyt, tuskin huomattava hengitys, korvalehtien ohut
nukka, unen värinä ohuiden silmäluomien alla. Joku, joka oli osa minua
niin pitkään, onkin yhtäkkiä maailmassa, minusta irrallisena. Ja
edelleen hän on kuin yksi raajoistani, osa jonka puuttuessa tunnen
ahdistusta ja hätää. Kaikessa syvyydessään tunne molemminpuolisesti
riippuvuudesta äidin ja pienen vastasyntyneen välillä on melkein
pelottava. Se tuo mukanaan menettämisen pelon ja jatkuvan valppaanaolon.
Samalla se saa
toivomaan lapsen kasvua. Jotta lapsi tulisi vahvemmaksi. Jotta hän ei
olisi niin särkyvä, niin riippuvainen minusta. Vaikka
hetket vastasyntyneen kanssa haluaisi vangita, toisaalta ne haluaisi
myös pikakelata, jotta rutiini ja rytmi palaisivat takaisin ja elämä
olisi taas näennäisesti hallinnassani, vaikka eihän se koskaan oikeasti ole.
Tämäkin on ohimenevää.
Yhtäkkiä lapset ovat kasvaneet, ja sitä toivoo voivansa palata
päiviin, joista on jäljellä vain haalea muisto, valokuva perhehotellin
ikkunasta, syksyn väreissä leimuava vaahtera tai keskikesän
voimakas vihreä. Tai horisontissa siintävä kirkontorni alkutalven kylmää
taivasta vasten. Yhteinen, alussa oleva tuntematon tie.”
Kuva: erikalindstromphoto
