Äidiksi liian nuorena

Pian siitä on 11 vuotta. 

11 vuotta, mutta muistan edelleen hyvin tuon huoneen. Sairaalasängyn kylmän metallin, navasta alaspäin tunnottoman vartaloni, jalkani jotka eivät liikkuneet. Mietin, jäävätkö ne sellaisiksi. Siltäkö tuntuisi olla halvaantunut? Pää käskee jalkoja liikkumaan, mutta mitään ei tapahdu. Se on se puudutus, hoitaja sanoo ohimennen. Puudutus, joka vaikuttaa viiveellä. Vaikuttaa vasta, kun kaikki se kamala repivä kipu on ohi. Kun olen puskenut lapseni maailman alkukantaisen huudon säestämänä. Olen katsonut rinnalle nostettua lasta, kuin pientä hobittia. En tunnistanut häntä lapsekseni, kehoni ja mieleni olivat yhtä turtaa hämmennyksen ja epäuskon värittämää määrittämättömyyttä. Sairaalasänky. Vauva vieressä omassa pedissään, ja minä siinä tunnottomine liikkumattominen jalkoineni. - Mä en pysty liikkumaan. Voisitteko ottaa sen, että saisin vähän nukuttua. Kätilö kärrää vauvan sänkyineen jonnekin ja nukun muutaman tunnin. Olen väsynyt oltuani hereillä vuorokauden, kivuissa ja pelossa.

Aikaisin aamulla vauva tuodaan takaisin.                    

- Vaihdapas omat lakanasi, hoitaja sanoo. Ja ei, me ei todellakaan tuoda sulle aamupalaa tänne, ei tuoda kelleen muullekaan, vaan ihan itse haet. Tästä se nyt alkaa ja tällaista se tulee olemaan seuraavat kahdeksantoista vuotta. 

Pelkään vauvaa. Se itkee suu ammollaan ja puree kovilla ikenillään rintani verille. Hoitaja näyttää eri imetysasentoja, tuo rintakumin. 

Vauvan isä on hoitanut pikkuveljeään ja muistaa vielä, miten vastasyntyneitä käsitellään. Hän tulee aamupäivällä ja saa vaihtaa tyttärelleen vaatteet, pestä ja laittaa kuivan vaipan. Minä en uskalla, en vielä. Yö saapuu, vauvan isä ja kaikki vieraat ovat lähteneet pois. Sairaalan lakanat ovat valkoiset ja kylmät. Vauva itkee vieressäni, en uskalla kääntyä. Soitan kelloa, pyydän hoitajan arvioimaan, olisikohan syynä nälkä. - Ei sillä mikään oo, hoitaja sanoo. - Siinä on tummaa verta, se itkee koska on temperamenttinen. 

Lopulta saan pienen muovipikarin ja äidinmaidonkorviketta, jota vauvalle pitäisi hörpyttää. Pulloa minulle ei anneta. Olen yksin, nälkäinen vauva vieressäni, kädessäni pikari. Vauva voi tukehtua tuohon maitoon, ajattelen. Ja ensimmäistä kertaa se vyöryy päälleni, päättymätön ja ennenkokematon huoli. Pelko lapseni puolesta. 

Seuraavana päivänä vauvan paino on laskenut niin alas, että saamme tuttipullon. Kotiinlähtöaamuna maito on viimein noussut rintoihin. Rinnat ovat muuttuneet kivikoviksi ja tuntuu, kuin ne halkeaisivat. Vauva imee, rinnat eivät tyhjene. Yöllä maito valuu sänkyyn kastellen lakanat.

Kotiin palatessani olen rakastunut. Tuohan on minun lapseni. En ole koskaan ollut yhtä onnellinen. Ensimmäistä kertaa tuntuu kuin oivaltaisin jotain syvempää elämästä. Näen tarkoitukseni, minun täytyy pitää hänestä huolta. Yön pitkinä pimeinä tunteina tuijotamme toisiamme humisevien putkien ja nukkuvan kerrostalon hiljaisuudessa. Lapsen isä on opiskelukaupungissaan ja elää tavallista opiskelijaelämäänsä. En kyseenalaista hänen poissaoloaan, koska minulle on sanottu, että jäisin yksin ja sitten olisi turha valittaa. En valita vaan keskityn vauvanhoitoon. Silloin, niinä ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina, opin nielemään tunteeni. Nielen pettymyksen, epävarmuuden, huonommuuden, säilön kaiken sisälleni. Välillä tunne purkautuu likaisiin pyykkeihin, tiskivuoreen tai öiden yksinäisyyteen. 

Täytän kaksikymmentä. Istun yksin olohuoneessa kuukauden ikäinen vauva sylissäni ja joku kaverini kysyy, enkö oikeasti aio lähteä juhlimaan. 

Vauvan hoito ja huoltaminen tulee luonnostaan, eikä hän jää mistään paitsi. Mutta totuus on, etten osaa oikein laittaa ruokaa, kodinhoito on minulle melko vierasta ja ikävöin vapaata elämääni. Olen levoton kuten nuoret ihmiset ovat. Kaipaan iltoja ulkona, uusia tuttavuuksia, kaipaan pois elämästä, johon olen päätynyt. Haluaisin matkustaa, elää yksin. Olen jumissa. 

Talvi yksitoista vuotta sitten on kylmä ja luminen. Lunta on suurina kasoina tienpenkoilla, öisin on pyryttänyt niin paljon, ettei rattailla pääse liikkumaan. Mielessäni pyörii sekavia tunteita, joihin en pääse käsiksi. Ensimmäiset kuukaudet ovat kuitenkin melko helppoja, koska vauva ei vielä liiku. Totun yksinäisiin iltoihin. Lapsen isä on työharjoittelussa ulkomailla, ja välillä hän katoaa muutenkin. Elämän epävakaus luo mieleeni pelkoa. 

Lapsen alkaessa kontata ja kärsiä eroahdistuksesta, myös oma tila häviää olemattomiin. Irinan biisin sanat saavat merkityksen elämässäni: "Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, joita molempien, piti vaalita uhrata kaikki sen puolesta; sen teki vain toinen." Lupaukset haihtuivat tyhjinä lausumina ilmaan. Olin yksin. Kaikki sanottu, luvattu ja vannottu oli ohutta yläpilveä, olematonta, sanahelinää. 

Minun oli otettava vastuu. Kaikesta kasvustani ja keskeneräisyydestäni, lapsellisuudestani huolimatta, rakkaus lapseen kannatteli ja vei läpi haastavien aikojen. En muuttaisi elämänpolussani mitään ja olen tyytyväinen siihen, että kaikki tapahtui kuten tapahtui. 

Sellainen oli liian varhain alkaneen äitiyteni alku. 

Lähes kymmenen vuotta myöhemmin sain rinnalle toisen lapseni. Tunsin olevani valmis, ja ymmärsin samassa, että aiemmin olin ollut raakile, eksyksissä. Kymmenen vuosirengasta lisää, elämä jo hieman opettanut. Tehnyt rauhallisemmaksi, kiitolliseksi. Lapsi sylissäni ei tuntunut vieraalta. Tiesinhän, mitä minun oli tehtävä. Tiesin, kuka olen. Niin ei olisi, jos polkuni olisi toisenlainen. 

Ilman omaa polkuani en olisi minä. 

Voisinpa haihtua savuna ilmaan

Tänään kaupassa iski ajatus, että voisinpa vain vajota lattian läpi johonkin tyhjään pimeään paikkaan. Tai voisinpa vain sulaa ja muuttua lattiaksi.

Kotona ihmettelen itsekin oma kärsivällisyyttäni. Entinen nuorempi minä oli paljon äkkipikaisempi. Nykyisin huokaisen kymmeniä kertoja ja hoen itselleni kaikenlaisia tsemppipuheita sisäisellä äänellä. Pinna katkeaa miedosti vasta kahdentoista jälkeen yöllä, kun vessan ovi on lukossa juuri, kun haluaisin pestä hampaat ja mennä nukkumaan. Siellä tytär pesee kaikessa rauhassa ripsivärejään.

Ehkä tyyneyteni johtuu imetyshormoneista?
Viime päivät olen nimittäin imettänyt aivan jatkuvasti.
Olokin on sen mukainen.
Kirjaimellisesti minut on imetty kuiviin.
Nytkin muuten makaan vauvan vieressä, toinen tissi vauvan suussa.
En ole pystynyt aloittamaan unikoulua uudelleen. En vaan jaksa. Hän heräilee jatkuvasti iltaisin käytyään yöunille, oli sitten omassa tai meidän (eli minun) sängyssä. Ja rauhoittuu vain tissille.

Viime viikkoon kasaantui niinkin hirveitä asioita kuin viisaudenhampaan poistoleikkaus ja vauvan ensimmäinen kova kuume ja kurkunpääntulehdus.
Hammastani särki ja poski turposi, sen alle muodostui suuri mustelma. Vauva itki ensin kaksi päivää tukkoista nenäänsä ja kuumettaan. Ja roikkui rinnalla.
Kolmantena päivänä hän sai koiran haukkumista muistuttavan yskän. Hengitys kävi raskaaksi ja lähdimme päivystykseen, jossa hänelle annettiin adrenaliinia ja kortisonia.

Lisäksi hän on ollut todella huonolla tuulella. Siivotessani keittiötä hän roikkuu kintussani itkien lohduttomasti. Ei -sanan kuullessaan hän heittäytyy kaaressa lattialle ja iskee naamansa mattoon (jos on matolla). Hän menee kiellettyihin paikkoihin, kuolasi kaukosäätimen piloille ja säätää teeveen nappeja. Pihalla hän syö (tahallaan?) kiviä, kaarnaa ja kotona suuhun meni viimeksi teeveetasosta irtonnut ruuvi, ilkikurisen hymyn saattelemana. Kaivelen siis suusta milloin mitäkin ja ulkoilu on toivotonta, ainakin jos maassa on yhtään kiviä.

Ruoka ei hänelle maistu. Mikään ruoka.
Munakas uppoaa jotenkin, kaikki muu on suostuttelua, huutoa ja itkua ja likaisia vaatteita. Näin on ollut jo muutaman viikon.

Huomenna vauvalle pitää syöttää keitetty kananmuna, koska näin on kuulemma tapana miehen kulttuurissa Ghanassa silloin, kun vauva ottaa ensiaskelet (tapahtui tänä iltana).
Miehen äiti kertoi tästä traditiosta ja sanoi, että kananmuna pitää antaa vauvalle kokonaisena, "Grandmother says congratulations" -sanojen saattelemana, ja minun pitää ottaa tapahtuma videolle ja lähettää hänelle :D

Tänään itketti. Sähelsin hätäisesti keittiössä, tyttären mehukeitosta valmistama do it yourself -mehujääköntti suli pöydällä, vauva tunki suuhunsa sipulinkuoren, suuttui verisesti tongittuani sen ulos, ja puuro lainehti kattilan laitojen yli ja paloi hellalle. Ajoittain tuntuu kuin joku pikkujuttu saattaisi saada aikaan en kestä enää -puhelun miehelle, itkukohtauksen tai puhtaasti vain raivarin.

Ostosten tekeminen känisevän vauvan kiemurrellessa rattaissa on todella perseestä. Havahdun siihen että parsakaali maksaa kolme euroa. Kolme euroa kaalista, joka todennäköisesti unohtuu jääkaapin vihanneslokeroon pariksi kuukaudeksi ja aiheuttaa perheriidan.
Miksi siis ostaisin kaalin?
Paniikkiostokset viidessä minuutissa, pikakassalle, muuminaksu vauvan suuhun ja ULOS.

Huomaan, että hammasleikkauksen jälkeen olen syönyt vain turhaa höttöä kuten nuudelia, pizzaa, pullaa ja vanukasta. Huimaa ja olo on hutera. Raskainta on, kun mitään ei saa tehtyä valmiiksi. Kaikki jää kesken.

Ostan terveellisempää syötävää ja rautamehua.
Muistutan taas itseäni siitä, että hän on vauva. Toivottu, rakastettu ja ainutlaatuinen.
Varomaton, keskeneräinen ja holtiton koska sellaisia vauvat ovat.
Ne kasvavat äkkiä.
Niistä tulee oikeita ihmisiä, jotka osaavat kertoa, mihin sattuu ja jotka eivät itke iltaisin kolmea tuntia ilman sanoitettua syytä ja harvoin silloinkaan.

Hengitän syvään ja yritän ajatella positiivisesti.
Ajatuksena positiivisuuden kaivaminen vitutuksen keskeltä kuulostaa teennäiseltä, mutta se todella toimii. Ei ehkä juuri siinä hetkessä, kun keittiö on räjähtänyt ja lapsi huutaa suoraa huutoa pohkeessa roikkuen. Mutta jossakin vaiheessa päivää kyllä, hyvä ajatus on kuin kirkas välähdys harmaassa massassa. Olemme terveitä ja meillä on toisemme.
Siinä on kaikki.

Aika kuluu liian nopeasti

Viime päivinä olen miettinyt, miten nopeasti aika kuluu. Vauva on samassa iässä kuin esikoiseni kesällä 10 vuotta sitten. Kesä oli silloin samanlainen; kuuma, aurinkoinen ja kaunis.

Muistan kuinka uitimme vauvaa rantavedessä. Hän oli aivan kuin pikkusiskonsa nyt; samankokoinen ja saman tuntuinen, vankka ja lämmin sylissäni. Molemmat työt ovat kehittyneet hyvin samaan tahtiin, toinen oppi konttaamaan kuuden kuukauden ja kahdenkymmenen päivän iässä, toinen puolestaan kuuden kuukauden ja kahdenkymmenenyhden päivän ikäisenä. Pieniä hauskoja faktoja.

Sinä kesänä kymmenen vuotta sitten pitelimme käsissämme lastamme. Laskimme hänet hiekalle konttaamaan, annoimme hänen varpaidensa koskettaa aaltoja.
Ja nyt lapsemme on yhtäkkiä kasvanut melkein pituisekseni.

Toisinaan hän on vielä se pieni tyttö, joka kaipaa turvaani. Öiden hiljaisina pitkinä tunteina kysyn itseltäni, mitä olisin voinut tehdä paremmin ja mitä on vielä edessä. Vaikeinta on irtautuminen. Asioista muistuttaminen. Rajoista kiinnipitäminen. Aikuisena pysyminen.
Se, että lapsi ei enää mahdu syliini, hän kasvaa irti minusta ensin fyysisesti, samalla yksilöllisyytensä oivaltaen. Vaikeinta on huoli siitä, teenkö kaiken oikein. Aiheutanko toimillani jälkiseuraamuksia, joita hän kantaa mukanaan läpi elämänsä?

Aika on kulunut niin äkkiä.

Ymmärrän sen katsoessani häntä ja vauvaani, joka konttaa rannalla. Purjeveneet kelluvat tyynessä poukamassa.
Juuri äskenhän esikoiseni oli alle vuoden ikäinen. Elämämme suunta oli vasta määräytymässä. Tuohon aikaa sitten menneeseen kesäpäivään kiteytyy jotain kipeää.
Hän kasvoi, tuli uusia kesiä, hän oppi juoksemaan, sai lenkkarit, tippui päiväkodin kiipeilytelineestä ja sai arven silmäkulmaansa, ui leikkipuiston uima-altaassa, meni esikouluun, ekaluokka alkoi ja hän ylitti tien keltaisessa lippalakissa. Oli kevätjuhlia, joulujuhlia, hiirenkorvia, silkkipaperikukkasia ja tonttulakkeja.

Mutta tuona ensimmäisenä kesänä hänen isänsä valitsi toisin.

Lapsuuden hetkiä ei voi koskaan saada takaisin. Niitä arkisilta tuntuvia vilkutuksia päiväkodin ikkunasta, paahteisia heinäkuun päiviä rannalla, laiskoja sunnuntai-iltoja leikkipuistossa. Päivät muuttuvat vuosien ketjuiksi. Ja vuodet tuntuvat kuluvan kuin filminauha.

Tällä kertaa vanhemmuus on erilaista.
Saan jakaa pienet ihmeelliset hetket lapsen toisen vanhemman kanssa. Ensimmäinen (vahinko)pissa pottaan. Ensimmäinen annos spagettia ja jauhelihakastiketta. Sellaiset pikkujutut, jotka eivät oikeastaan kiinnosta juuri ketään muita kuin lapsen tähän maailmaan saattaneita ja isovanhempia.

Saan jakaa sen kauniin tunteen; Lapsi istuu hiekalla, kommentoi jotain vauvankielellään ja kiipeää syliin. Hetkiin kiteytyvä onni lahjasta, joka meille annettiin.
Ja samalla ymmärrys siitä, että kaikki se kaunis, kaikki ohikiitävät hetket, kuuluivat esikoiseni kanssa vain minulle. Ja oikeastaan kuuluvat edelleen. Ne haastavammatkin vaiheet.
Ja yhteys, joka on ollut alusta saakka.

Nukutan pikkusiskoa suurten mäntyjen varjoissa.
Laulujoutsenet kelluvat hiljaa aallokossa.
Isosisko istuu pyyhkeen päällä.
Siinä he ovat molemmat, lähelläni.
Sorsapoikueet lipuvat ohi.
Aika kulkee omaa reittiään.

Haluaisin olla tässä ikuisesti.
Ilta ei tulisi koskaan.
Yö ei vaihtuisi uudeksi päiväksi.
Vuosia ei olisi olemassa.
He eivät koskaan kasvaisi.

Mitä ajattelen parisuhteestani nyt?

Haluan yhä olla sinulle minä. Sellainen, kuin ennenkin. Haluan olla nainen. Tullessasi kotiin siivoan maissinaksuja pöydän alta. Tukka sotkunutturalla, vaatteissa vauvansosetta.

Voisitpa ymmärtää, miten paljon äitiys vaatii. Kokemuksena se on niin fyysinen kuin henkinenkin - täydellinen omistautuminen, side. Pienelle, avuttomalle lapselle annan kaikkeni, omasta halustani. Ravitsen häntä kehostani, suojelen häntä. Kannan, pesen, vaatetan, vaihdan vaipan. Nähdessäni, miten lapsi kotiintullessasi konttaa luoksesi ja lopulta pitkien taistelujen jälkeen nukahtaa, kun menet hänen sänkynsä viereen, tulen niin onnelliseksi.

Kysyt, miksi keittiön kaapit ovat sotkuiset. Miksi kastike on suolatonta. Miksen ole siivonnut hiekkaa eteisen lattialta. Et ymmärrä, että minulle kommenttisi edustavat paljon muutakin. Sitä, millaiseksi minut määrität. Ja miten vähän tajuat todellisuudesta, jossa nyt elän.

Miten voisitkaan tietää siitä?

Jos työpäiväsi venyvät kymmentuntisiksi, miten voisit ymmärtää, kuinka paljon teen? Kuinka paljon päivään mahtuu keskeytyksiä. Keskeytettyjä lounaita. Keskeytettyjä siivousprojekteja. Keskeytettyjä keskusteluja. Yksinäisyyttä unohtamatta.

Ehkä ajattelet minusta samalla tavoin; En ymmärrä elämääsi, pitkiä päiviäsi. Stressiä perheen elättämisestä, laskuista. Väsymystä, josta huolimatta et voi pysähtyä.

Ennen olin sosiaalinen. Pakenin tylsyyttä ystävien luo ja äitikerhoihin. Korona oli vain pikku-uutinen ulkomaat -osiossa. 

Keskiyöllä menemme nukkumaan eri huoneisiin, kuten jo yli puolen vuoden ajan. Minä vauvan viereen makuuhuoneeseen, sinä sohvalle, jotta voisit nukkua keskeytyksettä. 

Joskus ikävöin sinua. Ikävöin, että vain olisimme. Pysähtyisimme. Olisimme läsnä toisillemme ilman puhelimia, ilman lapsia tai ilman kiirettä. Toivon, että näkisit minut kuten ennen minut näit. 

Toisinaan se kaikki peittyy arkeen, koneeseen unohtuneisiin pyykkeihin, sanaharkkaan ja luonne-eroihin. 

Tiesithän aina minun olevan tällainen. Suurpiirteinen. Kärsimätön. Vapaa sielu. Olet vastakohtani. Käytännöllinen ja pikkutarkka, yksityiskohtiin takertuva. Lisäksi välissämme on kulttuuri. Ennen vannoin, etten koskaan enää lähde monikulttuuriseen suhteeseen, en koskaan, sillä en voisi sopeutua.

Kuilu maailmojen välillä on suuri ja syvä.

On satunnaisia vapaapäiviä, kirkkaita aurinkoisia kevätaamuja. Pitkiä keskusteluja. Niissä hetkissä ymmärrän aina uudelleen, etten tarvitse muuta, vain tämän elämän, vain sinut.
Yö, jona lapsemme oli muutaman päivän ikäinen, enkä pystynyt nukkumaan. Pelkäsin maailmaa, vahdin vastasyntyneen ohutta unta. Silloin osasit sanoa juuri oikeat sanat, palauttaa elämän uomiinsa.

Jos arjessa huomioimme vain sitä, mikä on tehty väärin tai minkä voisi tehdä paremmin, hukumme siihen, rämmimme siinä, koemme olevamme riittämättömiä. Oikeastaan kyse on pienistä eleistä. Arvostuksesta, hyvän näkemisestä toisessa. Kaikkihan me haluamme tulla kohdatuiksi vain tällaisina, vaatimuksista ja kritiikistä vapaina. Hyväksyttyinä. 

Erilainen äitienpäivä

Päiviä, joina ajattelee, ettei voisi pyytää enempää, vain tämän hetken. Nämä ihanat lapset. Kauniin, vaaleanvihreään verhoon peittyneen kevään, mustarastaiden laulun koivikoissa, varovasti puhkeavien lehtien lomassa.

Kun elämälle ei ole esittää muuta kuin nöyriä toiveita tulevaisuudesta. Mutta eniten vain kiitollisuutta kaikesta, mitä on jo saanut.

Ensimmäinen äitienpäivä kahden lapsen äitinä. Ensimmäinen äitienpäivä perheenä. Saan aamiaisen valmiina, ruuan myös. Tätä ei ole tapahtunut aiemmin elämässäni, tällaista äitienpäivää, siis.

Ne ovat usein olleet päiviä, joina olen tuntenut häivähdyksiä surusta, vaikka kaikki onkin ollut hyvin. Perheen rikkoutuminen ja sen ymmärtäminen, että olen yksin, oli aikanaan kipeä asia, ja kipu korostui juhlan aikaan. Niihin hetkiin kuului toive vanhemmuuden jakamisesta, toive siitä, että jonain päivänä emme palaisi tyttären kanssa kahdestaan hiljaiseen kotiin.

En koskaan ajatellut, miten paljon voimaa tästä päivästä saisin. Yhdessäolosta, rakkaista ihmisistä ja kauniista eleistä. Vielä seuraavana aamuna heräsin täynnä energiaa. Se olo kyllä karisi toukokuisessa räntäsateessa. Mutta pieni lämpö ja onnellisuus jäivät.

Mieleen muistuu teiniaikojen ystäväkirjaan kirjoitettu elämänviisaus:
Varo mitä toivot, koska voit saada sen. 



(Toinen suosittu 14 -vuotiaiden motto oli muuten: "Se mikä ei tapa, vahvistaa"). 😂

Arki poikkeusoloissa ja konttaava vauva

Tänään tunnen oloni pitkästä aikaa tylsistyneeksi. Tekisi mieli pukea kivat vaatteet, meikata ja lähteä jonnekin ihmisten ilmoille tapaamaan ystäviä. Olisi ihanaa voida jutella rauhassa, istua kahvikupin ääressä ja viettää tunteja aikaa yhdessä.

Olen tottunut siihen, että oma aika on täysin absurdi käsite. Nytkin mies istuu vieressä, katsoo instagramvideoita ja selittää pyörän varaosista. En yhtään tiedä, mistä se puhuu, mutta sanon niin ja joo. Tekisi mieli käskeä laittamaan kuulokkeet.
Lapsena ja nuorena kaipasin paljonkin omaa tilaa. Minulla oli oma huone, ja saatoin viettää tunteja piirtäen tai kirjoittaen. Siten jaksoin paremmin sosiaalisia tilanteita. 

Mutta kaikkeen tottuu. Toki olen näiden vuosien aikana kasvanut siihen, että lapsen tarpeet on yleensä laitettava omien edelle. Lapsilla on aina asiaa, ne haluavat jotain, pyytävät katsomaan, etsivät jotakin tai eivät osaa läksyjä. Poikkeusarkeen tottumisen on huomannut siinä, että en moneen päivään ole tuntenut tylsyyttä. Olen vain herännyt aamuisin, tehnyt kaikki kotijutut miettimättä sen kummemmin, käynyt ulkona, käynyt toisinaan kaupassa ja hupsista vaan päivä onkin jo mennyt ja uusi tulossa. Olen muuten ollut sen verran kauan eristyksissä, etten enää tiedä, mitä pukisin päälleni, ellen lenkkareita ja tuulitakkia. Yhtenä päivänä meikkasin ja kokeilin paria vaatetta vain huvin vuoksi.

Vauvan kanssa elämä oli oikeasti ensimmäisten kuukausien aikana melko rentoa. Säästyimme koliikilta ja epämääräisiltä huutoitkuilta. Muutamat ensikuukaudet nukuimme useimmiten hyvin ja pitkään. Välillä vauvan pystyi nukuttamaan sitteriin heiluttelemalla sitä jalalla samalla, kun luki jotain tai joi kahvia. 

Tämä kupla alkoi rakoilemaan jo muutama kuukausi sitten. Vauva kääntyi selältä mahalleen. Päivien kuluessa hän nousi konttausasentoon ja treenasi ahkerasti. Hampaita puhkesi. Viime viikolla hän otti ensimmäiset haparoivat konttausaskelet. Seuraavana päivänä ne olivat jo hieman varmemmat ja kolmantena päivänä hän konttasi jo kuin kuka tahansa. 

Nyt sitten päivät ovat tätä: Kulta, älä koske pyykkitelineeseen. Ei, ei saa koskea. Ja pyykkiteline kaatuu. Seuraavana on vuorossa lamppu. Rakas, lamppu on vaarallinen. Ei sitä johtoa. Ei saa ottaa! Ja eikun kissan boksille. Niin, rakas, sinne kissa tekee pissat ja kakat. Hyi, haisee pahalta. Seuraavaksi käsi onkin kissan ruokakupissa. Ja minä noukin lattialta epämääräisiä ponnareita, pikkuleluja ja muuta hengenvaarallista. 

Ihanaa on myös levottomat yöt. Ja se, että meillä herätään nyt yöunilta kuuden ja seitsemän välillä, enkä edes halua ajatella miten paljon ärsyttää, jos nämä aamut tästä vielä aikaistuvat ja ipanasta tulee joku aamuihminen. 

Eli kiirettä pitää. Olen muka niin kiireinen, että söimme kaksi päivää hodareita (vappu), ja kolmantena tilasin pizzat. Vauvan lempiruokaa on harmaa sose, joka on tehty avokadosta ja possunlihasta. En ole oikein kunnostautunut itse tekemään vauvanruokia. Yhtenä päivänä tein mikromunakkaan ja pakastimessa on jotain sosetta, josta vauva ei innostunut. En ymmärrä, mihin minulla muka on kiire, mutten saa tehtyä yhtään mitään. Imuroidessani vauva konttaa imurin perässä ja itkee. 

Ja sitten toisaalta, minua ei yhtään haittaa. Muistelen aikaa, kun esikoinen oli vauva, ja ajattelen, mitä kaikkea sille syötin. Muistan, kun joku pariskunta bussissa, viereisellä vaunupaikalla, pyöritteli silmiään ja loi toisiinsa epäuskoisia katseita, kun yksivuotias söi mäkin ranskanperunoita suoraan paketista. En varmaan ollut osannut pyytää niitä edes suolattomina. 

En syöttäisi noin pienelle lapselle mitään kovin epäterveellistä enää tällä toisella kierroksella.
(Pakollinen huomautus: Koululainen on silti nykyisin kaikkiruokainen ja syö mitä tahansa sille tarjoaa, myös kasviksia ja hedelmiä.)

Muistelen elämäntilannetta, jossa silloin aikanaan olin. Siksi en kauheasti stressaa tämänhetkisiä asioita. Olen kolmekymmentävuotias. Meitä on kaksi vanhempaa. Minulla on ammatti. Osaan suhtautua vauvaan vauvana. Joskus vauvat huutavat, joskus ne eivät syö, jotkut päivät ovat huonompia ja raskaampia kuin toiset.
Konttausvaiheen hektisyyden olin täysin unohtanut, eikä ihme. Jos ei saa puhuttua lausetta loppuun, jos nousee ruokapöydästä kymmenen kertaa nostamaan sitä, ojentamaan tätä, pesemään suuta, vaihtamaan vaippaa, jos ei saa luettua yhtä uutista kokonaan, jos yrittää vauvan päiväunien aikaan itsekin ottaa epätoivoisesti päiväunia, vaikka oikeasti odottaa vaunuista kuuluvaa itkua... Eihän mitään tällaisesta elämänvaiheesta voi jäädä pitkäaikaisesti mieleen. Joitain välähdyksiä vain. 

Aamuisin ei millään jaksaisi nousta, mutta vauva nojaa kylkeen ja tirkistelee minua silmät hymystä sikkuralla, aidon onnellisena uudesta mahdollisuudesta kontata. Pimennysverhojen kaverina on oveen teipattu jätesäkki, jonka avulla yritän saada yöunet jatkumaan edes hieman pidempään. Ehkä ilman sitä meillä herättäisiin jo viideltä. Tai ehkä ensimmäinen viiden herätys tapahtuukin jo huomenna...

Jo yli kuukausi rajoittunutta elämää

Neljä omituista viikkoa. Ei hetkeäkään aikaa istua alas ja miettiä, mitä itselle oikeastaan kuuluu. Onneksi kukaan ei kertonut tätä minulle etukäteen; Jos olisin tiennyt, että kevät kuluu suurimmaksi osaksi neljän seinän sisässä, omalla asuinalueella pyörien ja lasten kanssa kaiken ajan viettäen, olisin saattanut ahdistua vähän liikaakin. Hyvä siis, etten tiennyt etukäteen.

Koska onhan tämä ollut melko ahdistavaa. Ensimmäiset noin kolme viikkoa kului totutellessa pandemia-arkeen. Aamut olivat vaihtelevia, toisinaan heräsin jo valmiiksi tylsistyneenä siitä, että päivässä ei ole yhtään mitään punaista lankaa. Kello yhdeksän, vauvalle puuroa, kello kymmenen, kuppi kahvia, kello yksitoista, vois pedata sängyn, ja kello kaksitoista, no mitäs vittua sitten. Ihmeellistä peukaloiden pyörittelyä koko arki. Niin, ja sitä ihanaa etäkoulua. Suurimmaksi osaksi se on mennyt ihan hyvin, mutta läksyä on välillä aikalailla ja melt downeja on tiedossa useamman kerran viikossa, kun joku asia pitäisi opiskella itsenäisesti eikä se kiinnosta. Mutta onneksi meillä ei ole oppimisvaikeuksia tai muuta arkea hankaloittavaa, enkä käy edes töissä, joten ehdin valvoa ja neuvoa. (Vaikka välillä olen ollut niin  kyllästynyt, että olen selannut työpaikkailmoituksia).

En ole istunut alas moneen viikkoon. Rauhassa. Kun vauva nukkuu, koululaista pitää auttaa läksyissä tai sillä on muuten vain jotain asiaa. Vauvan unirytmi on melko kaavamainen, mutta unen määrää ei koskaan voi tietää; joskus päiväunet ovat pitkiä, joskus lyhyitä. Joskus päivät ovat yhtä kitinää tai huutoa. En ehdi lukea kirjoja, en katsoa sarjoja enkä oikein mitään muutakaan. Aamupala, ruoka, välipala, iltapala. Vaippa, vaippa, vaippa. Online -muskari. Hampaiden puhkeaminen.

Yhtenä iltana syödessäni juustoa ja viinirypäleitä huomaan yhtäkkiä, että makuaistini hiipuu. En maista enää mitään. Enkä haista. Sitä ennen olen kärsinyt useamman päivän oudosta päänsärystä, jonka luulin johtuvan katupölystä. Googlaan outoa oiretta. ”Maku – ja hajuaistin menetys voi olla koronan ensioire tai ainoa oire”. Pieni paniikki. Jään odottelemaan muita oireita, ja seuraavana päivänä on vain epämääräinen heikko olo, joka jatkuu koko loppuviikon. Välillä tunnen pientä hengenahdistusta ja outoa painontunnetta jaloissa. Esikoinen alkaa yskiä samoihin aikoihin kun makuaistini katoaa. Vauvan yskä ja lämmönnousu alkavat torstain ja perjantain välisenä yönä. Uutisissa sanotaan, että kaikki vähänkin oireilevat testataan koronan varalta, jotta tartuntaketjut saataisin katkaistua ajoissa. Soitan koronapuhelimeen. ”Et täytä testikriteerejä”, siellä sanotaan. ”Teillä on korona, pysykää kotona”, sanotaan lastensairaalassa. Hirveiltä uutisilta ei voi välttyä, mutta yritän olla ajattelematta liikaa.

Lasten oireet häviävät muutamassa päivässä. Omatkin oireeni laimenevat, vaikka maku – ja hajuaisti puuttuvat osittain edelleen. Se, oliko meillä lievä korona, jää varmaan mysteeriksi.

Emme käy viikkoon ulkona. Aika kuluu sisälläkin yllättävän nopeasti. Päivät toistavat itseään. Tietty rytmi auttaa ajattelemaan, että iltakin tulee jossain vaiheessa. Päiväuniaikaan en jaksa tehdä muuta kuin lukea Seiskaa tai laittaa tiskit koneeseen. En muutenkaan pysty tarttumaan mihinkään. Kaikki jää kesken, ja niin on ollut koko karanteenin ajan. Piti pestä ikkunat. En ole pessyt. Halusin kirjoittaa jotain. En ole kirjoittanut, ja tietokoneeni on koko ajan etäkoulukäytössä (tai sitten sillä katsotaan vuoden 2000 Salattuja elämiä). Haluaisin maalata. Huomaan, että maalipensselit on tuhottu jättämällä ne pesemättä, jolloin maali on kuivunut niihin ja muuttanut ne kivikoviksi. Sitä paitsi, miten pääsen flow -tilaan, kun odottelen seuraavaa itkua tai ”äiti” -huutoa. Haluaisin puhua jollekin. Siis jollekin aikuiselle, ystävälle, kasvotusten. Vain omana itsenäni. Haluaisin kävellä kaupungilla ihmisvilinässä, katsoa ihmisiä, kulkea metrolla, osallistua äitivauva -kahvilaan, käydä esikoisen kanssa vaateostoksilla.

Pitäisi kai sanoa, että parasta eristäytymisessä on silti kiireettömyys. Aikatauluja ei oikein ole. Vauvan pitää nukkua ja syödä suunnilleen samoihin aikoihin, mutta mihinkään ei tarvitse juosta. Tuntuu oudolta ajatukselta, että myöhemmin saatan ikävöidä tätä aikaa ja sitä, että lapset olivat lähelläni. Koska jonain päivänä he voivat olla missä tahansa, poissa äidin helmoista.

Kevät tulee kuitenkin

Valoisat aamut.
Vauva heräsi ihan liian aikaisin Tokmannin halpispimennysverhojen raoista pilkistelevään valoon.

Alan tottua jatkuvaan pieneen univajeeseen. Iltavirkku kun olen, en ole oikein koskaan osannut mennä ajoissa nukkumaan. Yöllä herätyksiä on monta kertaa ja näköjään aamuherääminenkin aikaistuu.

Kiipeilin rikkinäisellä jakkaralla asettelemassa pimennysverhoja uudelleen. Lopputuloksen nähtyämme päätimme lähteä Ikeaan.

Viikonloppuna lehdessä oli kuva koronaidioottien autoista Ikean parkkipaikalla. Ihmiset shoppailevat Ikeassa kuten ennenkin eivätkä välitä siitä, tartuttavatko jollekin koronan tai saavatko sen itse. Arvosteltuani noita ihmisiä löysin nyt itseni Ikean käytäviltä. Siellä ei muuten ollut ketään. Myyjäkin hyppäsi kaksi metriä taaksepäin kun kysyin verhokoukkuja.

Nyt ikkunassa on uudet pimennysverhot. Tehty kierrätetyistä muovipulloista.

Karanteenia on takana reilu viikko. Kouluikäisen lapsen ei kuuluisi viettää aikaansa ainoana sosiaalisena kontaktinaan äiti. Vanhemmilla on nyt paineita lasten liikunnasta, oppimisesta ja vuorokausirytmin ylläpidosta. Tai siis ainakin minulla.

Toisaalta on ihanaa istua keskellä arkipäivää penkillä tekolammen rannalla ja syödä eväitä. Huomata, kuinka hauska ja oivaltava esikoislapseni on.
Aurinko kimaltelee veden pinnassa. Asfalttiteiden penkoilla kasvaa leskenlehtiä. Kirkkaalla sinisellä kevättaivaalla liitelevät lokit lupauksena kesästä. Saamme jutella ja elämä on kerrankin todella kiireetöntä. Eihän voi mennä juuri mihinkään.

Vauvan silmäluomet liikkuvat. Hän näkee unta. Kevään viipyilevässä valossa, joka paljastaa huoneilmassa leijailevan pölyn ja likaiset ikkunat, uinuu uusi elämä. Joskus seisahdun katsomaan häntä ja ajattelen elämän ihmettä. Nopeasti kuluvaa aikaa. Ajattelen, mistä hän tuli ja mikä on hänen tehtävänsä maailmassa.

Ja miten ihmeellistä on, että saimme juuri hänet.

Naisen elämää

Juuri nyt koululainen pyörii ympyrää vieressäni ja hokee: "Missä mun kuulokkeet? Missä? Ootko äiti nähny mun kuulokkeita?" "Justhan ne oli sulla kädessä viis minuuttia sitten", sanon.  Koululainen päättää pyörimisensä ja toteaa: "Okei. Täytyy vaan hyväksyä se fakta, että ne on kadonneet." Niin.

Aamulla ihmettelin, miksi herään vihaisena ja väsyneenä. Yleensä herään vain väsyneenä ja kuppi kahvia auttaa.

Mies oli vielä kotona, heräsimme samaan aikaan, minä sängystä vauvan vierestä, hän sohvalta. Helvetti se on saanut nukkua koko yön, ajattelin. No, yritin pyyhkiä orastavan negatiivisuuden kehän pois ja laitoin vauvalle puuroa.

Syötettyäni vauvan ja juotuani samalla äkkiä kahvin pyysin miestä tekemään aamupesut vauvelille. Peli kesken, oli vastaus. Saatanan peli. Pesin vauvan, laitoin puhtaan vaipan ja kehä kiristi otetta otsallani.

Aloin miettiä, milloin mies on viimeksi vaihtanut vauvalle vaipan. Ei mitään muistikuvaa. Olis kiva, jos joskus saisin itselleni rauhallisen aamun. Mies ilmeisesti yritti tsempata ja otti vauvan hoitopöydälle pestessään hampaita. Silloin kaksi kuukautta sitten, kun viimeksi teit aamupesut vauvan kanssa, se pysyi vielä pöydällä. Ei muuten pysy enää. Marttyyrina kannoin lapsemme toiseen huoneeseen ja ajattelin, että Suomen pääministeri on nainen. Ja minä haahuilen kotona ja mietin milloin viimeksi isä on vaihtanut lapselle vaipan.

Päivällä piti raahautua ulkoilemaan. Se oli lapsen läksy. Juoksin kymmenen kertaa kentän ympäri ja ihmettelin, miten vieläkin vituttaa.

Mietin tilannettani juostessani. Nelosluokkalainen kotona, mies JOKA PÄIVÄ töissä koko päivän ja usein myöhään iltaan asti, isovanhemmille meno kielletty, kyläily kielletty, muskari peruttu ja kauppakeskuksiin ei saa mennä hengailemaan. Ajattelin hyviäkin asioita kuten sitä, miten sisimmässäni tiedän kuinka paljon mies meistä välittää. Ja että kevättä ei ole peruttu, vaikka kaikki muu onkin. Emmekä ole vielä sairastuneet koronaan.

Silti. En muistanut sellaista oloa olevan olemassakaan. Mietin jo soittoa neuvolapsykologille ja ajattelin, miten voisin kertoa neuvolan hoitajalle, etten enää jaksa. Miten, kun olemme puhuneet vain hoitajan paimenkoirista ja siitä, mitä lapsi milloinkin on oppinut? Ja yhtäkkiä pitäisi romahtaa ja myöntää, että karanteeni oli viimeinen niitti, se sai minut tajuamaan, että minusta ei ole äidiksi.

Ajattelin myös haluavani takaisin työelämään, jossa minusta on konkreettista hyötyä muille ihmisille. Siis, myös aikuisille ihmisille. Joista joku saattaa arvostaakin tekemisiäni.

Taas uusi viikko ilman suunnitelmia. Suurin osa asioista peruttu ja kielletty.

Kotona käväisin vessassa. Kaikki loksahti paikoilleen. Ai niin, tätähän elämä olikin. Jo neljätoistavuotiaana ja ehkä aiemminkin muistan kärsineeni tästä epätoivosta, joka toistuu kerran kuukaudessa. PMS. Koska
siinähän ne olivat, lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen: MENKAT.

Karanteeni

Kirjoituksista tulee lyhyitä. Syynä vauva, jonka parvekepäiväunet kestävät mitä tahansa 20 minuutin ja kahden tunnin väliltä, ja koululainen, joka tylsistyy kuoliaaksi ja jonka itseohjautuvuudessa ei vielä ole kehumista. Nyt se makaa vieressäni kriiseillen sitä, menisikö tapaamaan kaveriaan urheilupuistoon. Toisin oli kouluaamuina: se puki, söi ja lähti itsenäisesti.
Hyvästi vaunukävelyt päiväuniaikaan, podcastit ja hetki omaa aikaa.

Pitäähän koululaistakin ulkoiluttaa. Kavereiden kanssa saa tavata, mutta vain yksi kerrallaan, ulkona ja turvaväliä pitäen. Juuri kukaan kaveri ei asu tässä kaupunginosassa.

Perjantaina olin nukkunut huonosti kuten on käynyt jo useana yönä. Vauva käyttää minua tuttina. Se pyörii, nostelee päätään kuin pöllö, kitisee ja rauhoittuu jossain välissä kainaloon.

Päivällä koululaisen yleisimpiä lauseita ja sanoja olivat joojoo, ihan sama, oikeesti, ootsä tosissas. Ja pitääkseni kaiken kasassa, pyysin, vaadin ja pyysin taas uudelleen. Kunnes räjähdin. Vauva kitisi aamusta iltaan, rokotukset tekivät siitä kärttyisen.

Illalla olin kai jo yliväsynyt. Laitoin lautaselle riisiä ja kanaa ja aloin itkeä. Mieheltä loppuivat työt, onneksi toinen työpaikka on vielä toiminnassa, toistaiseksi ainakin. Ja siellä onkin oltava jatkuvasti, kellon ympärikin.

Tämmöstäkö tää nyt tulee olemaan? kysyin. Sain onneksi halauksen. Sanoja, jotka vahvistivat.

Lauantaiaamuna en tietenkään herännyt levänneenä.

Kadut olivat tyhjempiä kuin muina päivinä. Kaupassa väljää, helppo pitää turvaväliä. Aurinko vaihtui räntäsateeseen. Vielä vähän lunta ennen kevään tuloa. Ilta valoisa, tuuli hyytävä ja kaduilla yksittäisiä kulkijoita, taivaalla kevään kylmä kajo.

Ikävöin hölkkäämistä. Ikävöin kirjoittamista ja hetken hiljaisuutta. Rauhallista aamua vailla ennakointia. En osannut ajatella kuinka kaikki oma voi kadota, kuinka luovuus voi hukkua arkeen.

En muistanut miten paljon vauvaa voi rakastaa. Se ei ole vielä heittäytynyt eteisen matolle huutamaan, paiskonut ovia, sähissyt hampaiden välistä inhoavansa minua. Rakkaus on vielä puhdas, herkkä ja kevyt. Ajan myötä siihen piirtyy värejä, irtipäästämistä, rumia sanoja ja sovintoja.

Ei tämä ole mua varten.
Voiko tämä olla näin hankalaa, mennä ihon alle? Vanhemmuus.
Kyllä mä pystyn tähän.
Koululainen avaa läksynsä netistä pyytämättä, katsoo videota geometriasta.

Tunteiden ristiaallokko.

Erilainen kevät.

Osa minua

Juuri nyt, yön rauhallisina tunteina, olet tässä, vierelläni. Juuri nyt saan pitää sinut lähelläni. Olet niin pieni, kuin osa minua, vaikka oletkin viimeisen kuukauden aikana muuttunut yhä enemmän omaksi itseksesi. Hymyilet usein, hihkut uuden elämäsi riemua.
Kuinka ainutlaatuista on olla tässä kanssasi. Saanhan pitää sinut, kasvattaa sinut isoksi, saanhan aina säilyttää mielessäni tämän ajan?

Olet ollut melkein aina mukanani, kaikkialla. Ensin kannoin sinua sisälläni yli koko talven, kevään ja kesän, kuljin tuulisia katuja Hollannissa, kävelin keväisten jokien rannoilla, istuin juhannuksena Kaivopuistossa vanhojen puiden lomassa ja ihmiset tanssivat rantakahvilan terassilla Kesäillan valssia. Päivän helle laimeni mereltä nousevaan viileyteen. Ja lokakuun ensimmäisenä yönä, pimeän haukattua ruskan väreissä leiskuvat vaahterat sisäänsä, synnytin sinut.

Valoisa kevättalven aamu kymmenen vuoden takaa. Herään ja kurkistan pinnasänkyyn, siihen, jossa nukkuu esikoiseni. Hän onkin jo herännyt, katselee ylös minuun hymyillen onnellisena kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään ihanampaa kuin minun kasvoni. Hymy valaisee huoneen kokonaan, sytyttää sydämeni palamaan. Muistan usein tuon hymyn ja alkukevään aamun, toiveikkaan valon.

Ja nyt sinä, toinen lapseni, olet siinä. Tuntuu kuin olisin synnyttänyt uudelleen ne samat pelot ja saman rakkauden. Kuin olisin taas osallisena samassa lotossa, jossa jaetaan onnea, arkea, diagnooseja ja pahimpien pelkojen toteutumista. Vuosi vuodelta muodostuvat ajan kerrostumat. Persoonat ottavat yhteen, temperamentit räiskähtelevät. Vuodet tuovat eteen odottamatonta, mitä tahansa. Hetket katoavat, niiden päälle kasvaa rosoisia renkaita, iloa ja naurua, tahtotaisteluita, pettymyksiä, pelkoa. Ja surua.

En koskaan unohda pientä vauvankättä puristuneena peukaloni ympärille. Tummaa tutkivaa katsettasi, tuikkivia silmiä. Ensimmäistä nauruasi. Ethän vielä mene päiväkotiin, pue yllesi huomioliiviä. Ethän vielä kasva kouluikään. Saanhan yhä pitää sinut lähelläni?