Minä suojelen sinua kaikelta

Äidin ja lapsen suhde on tiivis, varsinkin, kun isää ei ole. Isä mielletään usein auktoriteetiksi, kumppaniksi kasvatustyössä, viimeisen sanan sanojaksi, rajojen asettajaksi. Elimme vuosia lapseni kanssa kahdestaan ja minä kasvatin häntä yksin, saaden kuitenkin tukea isovanhemmilta. Silti, kaksin eläminen ja arjen jakaminen on jättänyt meihin jälkensä. Äidin ja lapsen suhde on usein yksi läheisimmistä ihmissuhteista, jatkuva kamppailu oman tilan ja yhteenkuuluvuuden välillä. Ja koska sain hänet liian nuorena ja olosuhteissa, jotka eivät olleet perhe-elämän kannalta ideaalit, suhteestamme tuli entistä tiiviimpi. Kasvoin yhdessä hänen kanssaan. Vartuin aikuiseksi. Opettelin, miten kodista huolehditaan ja mitä vastuu tarkoittaa.

Hän ei ole koskaan pelännyt mennä, tehdä ja tutustua maailmaan. Se on ollut hienoa, hänen avoimuutensa ja rohkeutensa, kykynsä olla välillä myös erossa minusta, luottaa muihin aikuisiin. Vaikka ajoittaiset yökyläilyt ja uusiin ihmisiin tutustuminen eivät ole tuottaneet ongelmia, siteemme lujuus on aina näkynyt jokapäiväisessä elämässä. Ja edelleen tunnen hänen olevan kiinni, tarrautuvan kiinni, pysyttelevän lähellä. Omistavansa minut näkymättömän säikeen kautta, vahvan ja piikikkään ja hänelle merkityn säikeen, joka kulkee välillämme vaikka olisimme erossa.

Kiltteys on heikkouteni. Se on heikkouteni myös vanhempana. Haluan miellyttää, välttää konflikteja ja väsyn rajojen asettamiseen, vaikka teenkin sitä joka päivä. Oltuani se ilkeä äiti, huono omatunto painaa minua maahan ja saa oloni surkeaksi. Soimaan itseäni pitkään. Tuntuu, että minut olisi imetty kuiviin, energiani olisi loppuun käytetty.

Se, miten hän on suhtautunut meille muuttaneeseen ihmiseen, jota rakastan, ja uutisiin tulevasta pikkusisaruksesta, on ollut ihailtavaa. Hän on ollut ystävällinen, avoin, hän on toivottanut kaiken uuden tervetulleeksi sitä sen enempää kyseenalaistamatta. Vasta nyt, viime aikoina, olen huomannut hänessä heränneen huolen. Mustasukkaisuuden.

Mieleni on tehnyt tilaa uudelle lapselle; Olen tunnistanut itsessäni ajatuksia, jotka saavat minut potemaan syyllisyyttä. En ole tiennyt, miten suhtautua kymmenen vuotta täyttävään, joka käy läpi vaihetta lapsuuden ja teini-iän välillä. Joka on toisessa hetkessä niin iso ja seuraavassa takertuva. Olen vaatinut, muistutellut, huutanutkin, muistuttanut korjaamaan tavaransa lattialta, vastannut kiukutteluun samalle tasolle taantuen. Jälkeenpäin mietin näitä hetkiä, mietin, etten ole tarpeeksi hyvä, että olen epäonnistunut. Että olen työntänyt hänet pois. On niin paljon tilanteita, jotka olisin hoitanut toisin, jos voisin kelata aikaa taaksepäin.

Hän on ollut meille kaikille ainoa, ainokainen, huomion keskipiste. Ja yhtäkkiä hänen pitää sopeutua uuteen perheeseen, uuteen sisarukseen ja raskausvaivoista kärsivään äitiin. Äitiin, joka oli talvella niin pahoinvoiva ja väsynyt, ettei oikein jaksanut tehdä mitään muuta kuin käydä töissä ja maata sängyssä. Äitiin, joka muuttui entistä hajamielisemmäksi ja alkoi suunnata ajatuksiaan tulevaan vauvaan.

Vastapainoksi olen yrittänyt tehdä asioita yhdessä. Olen yrittänyt kertoa, kuinka paljon rakastan. Muistan yhä sen hämmennyksen ja surun, jota hän tunsi pienempänä isänsä tullessa käymään ja lähtiessä taas pois. Otin hänen tunteensa omakseni ja lupasin olla aina siinä. Se lupaus tuli astetta tärkeämmäksi, koska toinen vanhemmista oli lähtenyt, pysyvästi ja omasta tahdostaan.

Uuden sisaruksen saaminen on ilon lisäksi myös kriisi, mutta väitän sen olevan isompi kriisi siinä vaiheessa, kun sisaruksen myötä on taloon tullut myös uusi vanhempi. Niin moni asia menee uusiksi ja kaikilta kysytään kykyä joustaa ja tarkastella omaa toimintaa. Isäpuolen on yritettävä suhtautua ei-biologiseen lapseensa tasapuolisesti ja rakastaen. Äidin on vauvahuuruissa muistettava, että hänellä on toinenkin lapsi, joka yhä tarvitsee läheisyyttä ja armollisuutta.
Isompi lapsi on yhtäkkiä joutunut jakamaan äitinsä jonkun muun kanssa; eikä sekään vielä riitä, että äidillä on uusi mies, vaan kuvioon tulee myös uusi vauva. Miksi lapsella siis ei olisi huolta ja tunteiden vuoristorataa? Miksi hän ei kyseenalaistaisi sitä, rakastetaanko häntä edelleen, onko hän yhtä tärkeä kuin aina ennenkin? Miksi hän ei janoaisi äidin huomiota? Miksi hän ei olisi äidille piikikäs ja kohdistaisi äitiinsä huonojen päiviensä energiaa?

Olemme itsekin keskeneräisiä tunteidemme kanssa. Me aikuiset. Välillä oma lapsi ärsyttää enemmän kuin mikään. Mikään ei mene perille, kaikki lojuu pitkin pöytiä ja lattioita, huoneessa on käynyt pyörremyrsky. Ja sitten kiukku siirtyykin jo omaan itseen, omaan surkeaan vanhemmuuteen, taantumiseen lapsen tasolle, huonoon omaantuntoon kiroilusta ja äänen korottamisesta. Huonoon omaantuntoon siitä, että uskaltaa tehdä toisenkin lapsen, vain kohdatakseen oman keskeneräisyytensä yhä uudelleen ja uudelleen.

Vahvuudeksi voisin mainita, että olemme aina puhuneet kaikesta hyvin avoimesti. Minä ja lapseni. Olen niellyt nolouden tunteen sen jälkeen, kun olen saanut jonkin lapsellisen kohtauksen tai pillahtanut itsesääli-itkuun. Olen istunut alas ja kertonut, miksi. Kertonut, miltä minusta tuntui ja miksi käyttäydyin, kuten käyttäydyin. Olen myöntänyt, etten ole ylpeä itsestäni siinä hetkessä. Olen huomannut, että meidän on helppo pyytää ja antaa anteeksi ja hyväksyä toisemme tällaisina.

Voisinpa saada hänet ymmärtämään, että kukaan ei koskaan vie hänen paikkaansa.

Laskettu aika

Herään klo 8, tuttuun tapaan. Käyn vessassa ja juon vettä. Nukahdan uudelleen. Herään taas kymmeneltä puhelimen sointiin. Lonkkia särkee. Välillä, todella harvoin, supistaa. Ennen en ymmärtänyt, miltä lonkkakipu tuntuu. Nyt se on jokapäiväinen riesa. Nousen sängystä samaan tyyliin kuin amerikkalaisen ylipainoisista kertovan tv -sarjan päähenkilöt, ja vaapun etsimään hyönteismyrkkyä. Lapsella on huono aamu; viemäristä tuli sokeritoukka ja kaikki on muutenkin päin persettä.

Minä olen aina se läheisin ihminen, kasvattaja, se, jonka rajoja koetellaan. Minä olen aina ollut se ja tulen aina olemaan. Olen se, jolle soitetaan koulun jälkeen ja huokaistaan pettyneenä, kun en satukaan olemaan kotona. On niin kauhea nälkä ja muutenkin, kuinka kauan sulla nyt oikeeeesti kestääää. Minä olen se, joka saa todistaa kaiken negatiivisen kuten positiivisenkin. Mutta negatiivinen pysyy muilta piilossa. Minä olen se, jolta otetaan, jolta vaaditaan, jota tarvitaan, jonka on aina oltava, ja joka on.

Tänään on laskettu päivä. Jostain syystä kehoni ei ole valmis, vaikka luulin sen olevan, jo paljon aiemmin. Viime viikon aikana on mieleen alkanut tulla myös yliaikaisuuden mahdollisuus. Saattaa olla, että kuluu vielä viikko, ja sitten toinenkin. Saattaa olla, että synnytys käynnistetään. Että se vaan ei käynnisty itsekseen. Vaikka laskettu aika ei ole mikään lupaus, tunnen sen jälkeen entistä isompaa vastuuta tarkkailla ja tunnustella vauvan vointia.

Tämän viikon aikana olen käynyt kiipeämässä portaita ja ylämäkeä. Olen kävellyt reippaasti, vaikka rakkoa painaa ja liikunnan jälkeen alkaa lonkkasärky. Ennen särkyä olo on kuitenkin hyvä. Liikunnalla ei näytä olevan suurempaa vaikutusta; kivuttomia supisteluja on ollut jo keväästä asti. Mitä tästä voi päätellä? Supistelu ei välttämättä tarkoita tai ennakoi yhtään mitään. Myöskään oma ”tunne” tai ”intuitio” eivät ole toimineet ollenkaan. Ensin luulin vauvaa pojaksi ja olin olevinani asiasta täysin varma. Ultraaja kuitenkin oli varma tytöstä. Sitten olin satavarma että tämä syntyy ennen laskettua aikaa, ja tänään on laskettu päivä.

 
Muutamana iltana olen ollut ”varma”, että yöllä tulee lähtö. Olen pakannut hammasharjan sairaalakassiin ja katsonut vaatteet valmiiksi. Ja herännyt sitten aamulla tavalliseen tapaan ja mennyt keittämään kahvia. Jos olen ollut erityisen kiukkuinen, olen kuvitellut sen ennakoivan synnytystä. Jos olen ollut väsynyt ja aloitekyvytön, olen kuvitellut kerääväni voimia yöllistä lähtöä varten. Jos olen siivonnut innokkaasti ja järjestänyt kodin uuteen uskoon, olen arvellut sen johtuvan siitä, että lähden pian synnyttämän. Jos naama, sormet ja varpaat ovat vaikuttaneet turvonneilta, olen ajatellut sen kertovan vain siitä, että synnytys pian alkaa. Vatsa on ollut sekaisin jo iät ja ajat ja sehän tietysti tarkoittaa mitäs muutakaan kuin – lähestyvää synnytystä! Kun vauva on vilkas mahassa, se haluaa tulla pian ulos. Kun se on liikkumaton, se valmistautuu koitokseen.

Mikään näistä ”merkeistä” ei ole pitänyt paikkaansa.

Hain kirjastosta kevyttä luettavaa. Mukaan tarttui ”Äidiksi keskitysleirillä”. Siinä lapset päättivät syntyä kuolleita ja eläviä kuljettavaan kärryyn, keskitysleirin porteille ja täyteen ahdattuun karjavaunuun. Äidit eivät olleet taatusti syöneet ananasta, tehneet porrastreeniä tai juoneet vadelmanlehtiteetä. Tai rentoutuneet eri keinoin ja yrittäneet näin edistää oksitosiinin tuotantoaan. Sattui vain olemaan se päivä, kun aika oli tullut täyteen.

Aika tuntuu pitkältä, koska et tiedä, milloin joudut lähtemään, miten, ja kuinka paljon kaikki tulee sattumaan. Et tiedä myöskään, jääkö vauroita, leikataanko, käynnistetäänkö, ketkä ovat työvuorossa ja kuinka kauan prosessi kestää. Et tiedä, saatko lapsen käsiisi terveenä ja missä kunnossa itse olet. Se kaikki on tuntematonta ja koko ajan mielessä.

Uneton tärkeiden asioiden äärellä

Yöllä en saa unta. Alan lukea netistä keskusteluja aiheesta: ”Mistä tietää synnytyksen lähestyvän?”. Löydän 82 sivua pitkän keskusteluketjun täynnä mammojen arvailuja lähestyvästä synnytyksestä. Yksi on arvellut lähtevänsä synnyttämään jo kolmen kuukauden ajan, koska johonkin sattuu jatkuvasti ja hän vain haluaa vauvan ulos. Toinen vastaa, ettei pitäisi toivoa keskosta. Ainoa järkevä kommentti koko ketjussa. Loput 80 sivua on huonosti kirjoitettuja synnytyskertomuksia, valitusta supistuksista ja epämääräisistä tuntemuksista ja arvailuja: ”Jokohan tää meidän neiti nyt muuttaisi kohdun ulkopuolelle, kun on kaikki ässät kokeiltu??” -sydänemojeilla kyllästettynä. Ja sitten tuskailua: ”Ei vieläkään saatu nyyttiä syliin..." Yksi mamma kirjoittaa vieneensä esikoisensa balettitunnille, ja mahassa oleva vauva on sillä aikaa tanssinut ihan omiaan, muttei suinkaan balettia, vaan hiphoppia. Oksennus.

Luen kumminkin koko ketjun. Käyn välissä kolme kertaa vessassa.

Alan ajatella vauvansänkyä. Se tulee vasta viikon päästä. Mitä, jos vauva syntyy sitä ennen? Vauvaa ei voi laittaa äitiyspakkauksen laatikkoon, koska kissa viihtyy laatikoissa ja tunkee itsensä joka ikiseen boksiin (ja muovipussiin) heti, kun silmä välttää. Nostan äitiyspakkauksen vaatehuoneen hyllyltä ja totean, että siellä on peitto, pussilakana ja aluslakana. Kaikki on siis hallinnassa. Melkein valmiina. Puuttuu vain se sänky. Ja hoitoalusta.

Olen oppinut, että vauvaa ei kannata juottaa aluksi pullosta, vaan jos imetys ei lähde heti toimimaan, avuksi voi ottaa ruiskun tai pienen lääkemitan. Sairaalakassissa pitää olla hiusharja ja omat meikit ja hammastahna. Pieni vauva ei tarvitse tyynyä. Vauvan nenän pitää olla nännin kohdalla ennen rintaan tarttumista. Tissistä voi ottaa ”hampurilaisotteen”. Tissejä voi myös lypsää jo raskausaikana. Ajattelen, etten otakaan tuttipulloa mukaan sairaalaan. Yksi purkki äidinmaidonkorviketta maksaa 53 senttiä. Imetysteetä kannattaa alkaa juomaan jo nyt. Närästääköhän se?

Mietin koko yön sitä, että aamulla on harjattava lapsen tukka. Se tarvitsee vielä apua tukan harjaukseen, hiuslaatu on sen verran haastava. Mitä, jos nukahdan kuudelta ja se herää seitsemältä pyytämään apua kampauksen kanssa? Mietin myös uintikerhon aloitusta ja sitä, miten pääsen Jakomäen uimahallille tässä kunnossa, vaikka tuskin siinä mitään ongelmaa on. Kuvittelen, että lapsivesi menee Jakomäen uimahallin kahviossa ja ihmiset tuijottavat ja rupean itkemään. Pohdin, maksanko turhaan 70 euroa uimakerhosta, jossa lapsi ei sitten käy.

Toisten rattaiden renkaat vaikuttavat tyhjiltä. En uskalla pumpata niitä, koska pumpatessani kesällä pyörän kumia, venttiili hajosi ja koko kumi tyhjeni. Niihin pitää joka tapauksessa saada ilmaa. Laitan miehelle viestiä, että närästää ja tarvitsen tiedon siitä, voiko hän hakea vauvansängyn maanantaina ja hoitaa uimahallijutun ja täyttää rattaiden renkaat. Sanon, etten halua mitään ympäripyöreää vastausta vaan asia pitää lyödä lukkoon heti. Tunnin päästä mies on vastannut: ”Yes to all your questions.” Luojan kiitos.

Närästyslääke on loppu. Juon veteen sekoitettua ruokasoodaa. Se vie kiristävän tunteen pois ylävatsalta. Muistelen, mitä tein tässä samassa vaiheessa kymmenen vuotta sitten. En ainakaan juonut imetysteetä. En lukenut synnytysoppaita enkä tiennyt, mitä tarkoittaa ”hypnosynnytys”. Ei ollut edes närästystä. Muistaakseni en ollut pakannut sairaalakassia.

Yön aikana muistan myös, että maanantai on työpäivä. Maanantaina työmiehet tulevat jatkamaan tuuletusparvekkeiden remonttia. Ne piikkaavat ja hajottavat parvekkeet kiviporalla. Meteli voi kestää kahdeksasta neljään.

Yhdeksän aikaan alkaa kuulua kolinaa. Olen herännyt puoli kuudelta parin tunnin unien jälkeen. Luen Iltasanomista naisesta, joka on suhteessa WTC -tornien pienoismallien kanssa. Suhde on seksuaalinen. Naisella on myös pappaikäinen ystävä Kari, joka on kuvassa taustalla ja jutun mukaan rakastaa naista, mutta tietää, että nainen on rakastunut vain WTC -pienoismalleihin. Aiheesta on tehty dokumentti, jonka voi katsoa Areenasta. Närästys palaa takaisin.

Ajattelen katsoa sen dokumentin.

Poraaminen alkaa. Tänään pitää ostaa korvatulppia.

Miten minusta tuli yksinhuoltaja?

Tyttäreni on kasvanut lähes koko elämänsä ilman biologisen isänsä läsnäoloa. Muistan yhä ensimmäisen lähdön; kyynelet lapsen isän silmissä hänen kertoessaan saaneensa työkomennuksen toiselle puolelle maailmaa. Itselleni tieto tarkoitti sitä, että jäisin yksin yksivuotiaan vauvan ja opiskelujen kanssa. Sysäsin tunteeni syrjään, olinhan tiennyt, että ennemmin tai myöhemmin hän lähtisi. Hän oli puhunut siitä koko ajan, kuinka ei viihtynyt täällä, kuinka täällä ei ollut töitä ja kuinka hänen kaverinsakin oli komennuksella.

Hänen lähtiessään tunsin lähinnä helpotusta. Olin huolehtinut lapsesta alusta alkaen melko yksin ja herännyt usein öisin todetakseni, ettei lapsen isä ollut tullut kotiin "reissuiltaan". Kun hän siis lähti pois pidemmäksi aikaa, osa huolesta ja rauhattomuudesta katosi.

Koulu alkoi tammikuussa. Kylmä loska kasteli sukat kengänpohjien lävitse. Jätin vauvani päiväkotiin. Muistan vieläkin hätääntyneen katseen, pienet kädet tavoittelemassa minua, kun laskin hänet hoitajan syliin. En halunnut kohdata todellisuutta, sitä, että olin yksin. Hain ja vein lapsen hoitoon, tein ruuat, viihdytin lasta pitkinä pimeinä talvi-iltoina, heräilin öisin hänen unensa ollessa katkonaista.

Tuo talvi tuntui kestävän ikuisuuden. Lapsi alkoi heti sairastella kovasti. Tuli keuhkokuume, korvatulehduksia, flunssia ja vatsatauti. Vatsataudin kestettyä kolmatta päivää, jouduin tilaamaan ambulanssin. Muistan olleeni silloin niin yksin, nuori ja tietämätön siitä, miten pitäisi toimia. Ambulanssimiesten tullessa vauvan verensokeri oli jo tippunut vaarallisen alhaisiin lukemiin.

Jälkeenpäin ajateltuna tuon kokonaisuuden hallitseminen oli minulle liikaa. En viihtynyt itsekseni, ja usein lapseni isä saattoi olla päiväkausia soittamatta meille. Soittaessani hänelle hän ei halunnut puhua kanssani, vaan vetosi kiireeseen. Lomilla hän kävi kolmen kuukauden välein. Loma kesti kaksi viikkoa. Minulle lomat tuntuivat vain ironialta, muistutukselta siitä, että perhe-elämämme ei koskaan tulisi toimimaan.

Ulkomaankomennuksen loputtua hän muutti opiskelemaan Helsingin ulkopuolelle. Paikat ja poissaolon kesto vaihtelivat, vastuu lapsesta oli minun. Pian tuli uusi komennus uuteen maahan.

Muistan yksinäisen juhannuksen yhdeksänkuisen vauvan kanssa kaupungissa. Vauva oli vielä vaipoissa, eikä mökkeily alkeellisella mökillä olisi toiminut. Lapsen isä oli lähtenyt Tallinnaan, jossa yksi tuttuni sattui näkemään hänet. Itselläni ei ollut aavistustakaan, missä hän oli.
Kaupunki oli hiljainen, kävelin vauvan kanssa keskikesän valossa, keinutin häntä yksinäisessä pihakeinussa, nukkuvien parvekkeiden alla. Toivoin, että lapsen isä haluaisi olla osa elämäämme. Kaipasin tavallisia asioita, kuten että katsoisimme yhdessä elokuvaa, juttelisimme, tekisimme ruokaa. Asioita, joita en voi koskaan pitää itsestäänselvyytenä.

Lopullisen eron tapahduttua totuin hiljalleen yksinhuoltajan rooliin ja hyväksyin sen. Päästäessäni kokonaan irti tunsin suurta vapautta, jonka koin myös fyysisesti. Näkymätön paino katosi keuhkojeni päältä - pystyin taas hengittämään.

Isän ja lapsen eronhetket ovat olleet vaikeita. Ollessamme käymässä lapsen isän uudessa kotimaassa, lapsen ikävän näkeminen hyvästien hetkellä tuntui raastavalta. Samalla olin vihainen, koska en halua lapseni joutuvan sanomaan hyvästejä omalle isälleen tietämättä, milloin näkee tämän uudelleen. Tiesin, että olen tehnyt kaikkeni, enkä enää voi tehdä enempää. Kyseessä on hänen valintansa.

Välimme ex -puolison kanssa ovat hyvät. Minulle sopii, jos lapseni päättää lähteä teini-iässä tai myöhemmin tapaamaan isäänsä ja tämän perhettä toiselle mantereelle. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, kuinka paljon hänen isänsä on menettänyt irtautuessaan jo varhaisessa vaiheessa lapsensa elämänpiiristä. Yhteys voi silti olla vielä rakennettavissa, jos lapseni niin haluaa.

En vaihtaisi näitä vuosia pois; haluan olla juuri tässä, missä olenkin. Aiempi suru asioista, joita en nuorena yksinhuoltajana päässyt tekemään, on kaikonnut. Nämä kokemuksethan muovasivat minut. Tekivät minusta sen, kuka nyt olen.