Mitä ajattelen parisuhteestani nyt?

Haluan yhä olla sinulle minä. Sellainen, kuin ennenkin. Haluan olla nainen. Tullessasi kotiin siivoan maissinaksuja pöydän alta. Tukka sotkunutturalla, vaatteissa vauvansosetta.

Voisitpa ymmärtää, miten paljon äitiys vaatii. Kokemuksena se on niin fyysinen kuin henkinenkin - täydellinen omistautuminen, side. Pienelle, avuttomalle lapselle annan kaikkeni, omasta halustani. Ravitsen häntä kehostani, suojelen häntä. Kannan, pesen, vaatetan, vaihdan vaipan. Nähdessäni, miten lapsi kotiintullessasi konttaa luoksesi ja lopulta pitkien taistelujen jälkeen nukahtaa, kun menet hänen sänkynsä viereen, tulen niin onnelliseksi.

Kysyt, miksi keittiön kaapit ovat sotkuiset. Miksi kastike on suolatonta. Miksen ole siivonnut hiekkaa eteisen lattialta. Et ymmärrä, että minulle kommenttisi edustavat paljon muutakin. Sitä, millaiseksi minut määrität. Ja miten vähän tajuat todellisuudesta, jossa nyt elän.

Miten voisitkaan tietää siitä?

Jos työpäiväsi venyvät kymmentuntisiksi, miten voisit ymmärtää, kuinka paljon teen? Kuinka paljon päivään mahtuu keskeytyksiä. Keskeytettyjä lounaita. Keskeytettyjä siivousprojekteja. Keskeytettyjä keskusteluja. Yksinäisyyttä unohtamatta.

Ehkä ajattelet minusta samalla tavoin; En ymmärrä elämääsi, pitkiä päiviäsi. Stressiä perheen elättämisestä, laskuista. Väsymystä, josta huolimatta et voi pysähtyä.

Ennen olin sosiaalinen. Pakenin tylsyyttä ystävien luo ja äitikerhoihin. Korona oli vain pikku-uutinen ulkomaat -osiossa. 

Keskiyöllä menemme nukkumaan eri huoneisiin, kuten jo yli puolen vuoden ajan. Minä vauvan viereen makuuhuoneeseen, sinä sohvalle, jotta voisit nukkua keskeytyksettä. 

Joskus ikävöin sinua. Ikävöin, että vain olisimme. Pysähtyisimme. Olisimme läsnä toisillemme ilman puhelimia, ilman lapsia tai ilman kiirettä. Toivon, että näkisit minut kuten ennen minut näit. 

Toisinaan se kaikki peittyy arkeen, koneeseen unohtuneisiin pyykkeihin, sanaharkkaan ja luonne-eroihin. 

Tiesithän aina minun olevan tällainen. Suurpiirteinen. Kärsimätön. Vapaa sielu. Olet vastakohtani. Käytännöllinen ja pikkutarkka, yksityiskohtiin takertuva. Lisäksi välissämme on kulttuuri. Ennen vannoin, etten koskaan enää lähde monikulttuuriseen suhteeseen, en koskaan, sillä en voisi sopeutua.

Kuilu maailmojen välillä on suuri ja syvä.

On satunnaisia vapaapäiviä, kirkkaita aurinkoisia kevätaamuja. Pitkiä keskusteluja. Niissä hetkissä ymmärrän aina uudelleen, etten tarvitse muuta, vain tämän elämän, vain sinut.
Yö, jona lapsemme oli muutaman päivän ikäinen, enkä pystynyt nukkumaan. Pelkäsin maailmaa, vahdin vastasyntyneen ohutta unta. Silloin osasit sanoa juuri oikeat sanat, palauttaa elämän uomiinsa.

Jos arjessa huomioimme vain sitä, mikä on tehty väärin tai minkä voisi tehdä paremmin, hukumme siihen, rämmimme siinä, koemme olevamme riittämättömiä. Oikeastaan kyse on pienistä eleistä. Arvostuksesta, hyvän näkemisestä toisessa. Kaikkihan me haluamme tulla kohdatuiksi vain tällaisina, vaatimuksista ja kritiikistä vapaina. Hyväksyttyinä. 

Erilainen äitienpäivä

Päiviä, joina ajattelee, ettei voisi pyytää enempää, vain tämän hetken. Nämä ihanat lapset. Kauniin, vaaleanvihreään verhoon peittyneen kevään, mustarastaiden laulun koivikoissa, varovasti puhkeavien lehtien lomassa.

Kun elämälle ei ole esittää muuta kuin nöyriä toiveita tulevaisuudesta. Mutta eniten vain kiitollisuutta kaikesta, mitä on jo saanut.

Ensimmäinen äitienpäivä kahden lapsen äitinä. Ensimmäinen äitienpäivä perheenä. Saan aamiaisen valmiina, ruuan myös. Tätä ei ole tapahtunut aiemmin elämässäni, tällaista äitienpäivää, siis.

Ne ovat usein olleet päiviä, joina olen tuntenut häivähdyksiä surusta, vaikka kaikki onkin ollut hyvin. Perheen rikkoutuminen ja sen ymmärtäminen, että olen yksin, oli aikanaan kipeä asia, ja kipu korostui juhlan aikaan. Niihin hetkiin kuului toive vanhemmuuden jakamisesta, toive siitä, että jonain päivänä emme palaisi tyttären kanssa kahdestaan hiljaiseen kotiin.

En koskaan ajatellut, miten paljon voimaa tästä päivästä saisin. Yhdessäolosta, rakkaista ihmisistä ja kauniista eleistä. Vielä seuraavana aamuna heräsin täynnä energiaa. Se olo kyllä karisi toukokuisessa räntäsateessa. Mutta pieni lämpö ja onnellisuus jäivät.

Mieleen muistuu teiniaikojen ystäväkirjaan kirjoitettu elämänviisaus:
Varo mitä toivot, koska voit saada sen. 



(Toinen suosittu 14 -vuotiaiden motto oli muuten: "Se mikä ei tapa, vahvistaa"). 😂

Arki poikkeusoloissa ja konttaava vauva

Tänään tunnen oloni pitkästä aikaa tylsistyneeksi. Tekisi mieli pukea kivat vaatteet, meikata ja lähteä jonnekin ihmisten ilmoille tapaamaan ystäviä. Olisi ihanaa voida jutella rauhassa, istua kahvikupin ääressä ja viettää tunteja aikaa yhdessä.

Olen tottunut siihen, että oma aika on täysin absurdi käsite. Nytkin mies istuu vieressä, katsoo instagramvideoita ja selittää pyörän varaosista. En yhtään tiedä, mistä se puhuu, mutta sanon niin ja joo. Tekisi mieli käskeä laittamaan kuulokkeet.
Lapsena ja nuorena kaipasin paljonkin omaa tilaa. Minulla oli oma huone, ja saatoin viettää tunteja piirtäen tai kirjoittaen. Siten jaksoin paremmin sosiaalisia tilanteita. 

Mutta kaikkeen tottuu. Toki olen näiden vuosien aikana kasvanut siihen, että lapsen tarpeet on yleensä laitettava omien edelle. Lapsilla on aina asiaa, ne haluavat jotain, pyytävät katsomaan, etsivät jotakin tai eivät osaa läksyjä. Poikkeusarkeen tottumisen on huomannut siinä, että en moneen päivään ole tuntenut tylsyyttä. Olen vain herännyt aamuisin, tehnyt kaikki kotijutut miettimättä sen kummemmin, käynyt ulkona, käynyt toisinaan kaupassa ja hupsista vaan päivä onkin jo mennyt ja uusi tulossa. Olen muuten ollut sen verran kauan eristyksissä, etten enää tiedä, mitä pukisin päälleni, ellen lenkkareita ja tuulitakkia. Yhtenä päivänä meikkasin ja kokeilin paria vaatetta vain huvin vuoksi.

Vauvan kanssa elämä oli oikeasti ensimmäisten kuukausien aikana melko rentoa. Säästyimme koliikilta ja epämääräisiltä huutoitkuilta. Muutamat ensikuukaudet nukuimme useimmiten hyvin ja pitkään. Välillä vauvan pystyi nukuttamaan sitteriin heiluttelemalla sitä jalalla samalla, kun luki jotain tai joi kahvia. 

Tämä kupla alkoi rakoilemaan jo muutama kuukausi sitten. Vauva kääntyi selältä mahalleen. Päivien kuluessa hän nousi konttausasentoon ja treenasi ahkerasti. Hampaita puhkesi. Viime viikolla hän otti ensimmäiset haparoivat konttausaskelet. Seuraavana päivänä ne olivat jo hieman varmemmat ja kolmantena päivänä hän konttasi jo kuin kuka tahansa. 

Nyt sitten päivät ovat tätä: Kulta, älä koske pyykkitelineeseen. Ei, ei saa koskea. Ja pyykkiteline kaatuu. Seuraavana on vuorossa lamppu. Rakas, lamppu on vaarallinen. Ei sitä johtoa. Ei saa ottaa! Ja eikun kissan boksille. Niin, rakas, sinne kissa tekee pissat ja kakat. Hyi, haisee pahalta. Seuraavaksi käsi onkin kissan ruokakupissa. Ja minä noukin lattialta epämääräisiä ponnareita, pikkuleluja ja muuta hengenvaarallista. 

Ihanaa on myös levottomat yöt. Ja se, että meillä herätään nyt yöunilta kuuden ja seitsemän välillä, enkä edes halua ajatella miten paljon ärsyttää, jos nämä aamut tästä vielä aikaistuvat ja ipanasta tulee joku aamuihminen. 

Eli kiirettä pitää. Olen muka niin kiireinen, että söimme kaksi päivää hodareita (vappu), ja kolmantena tilasin pizzat. Vauvan lempiruokaa on harmaa sose, joka on tehty avokadosta ja possunlihasta. En ole oikein kunnostautunut itse tekemään vauvanruokia. Yhtenä päivänä tein mikromunakkaan ja pakastimessa on jotain sosetta, josta vauva ei innostunut. En ymmärrä, mihin minulla muka on kiire, mutten saa tehtyä yhtään mitään. Imuroidessani vauva konttaa imurin perässä ja itkee. 

Ja sitten toisaalta, minua ei yhtään haittaa. Muistelen aikaa, kun esikoinen oli vauva, ja ajattelen, mitä kaikkea sille syötin. Muistan, kun joku pariskunta bussissa, viereisellä vaunupaikalla, pyöritteli silmiään ja loi toisiinsa epäuskoisia katseita, kun yksivuotias söi mäkin ranskanperunoita suoraan paketista. En varmaan ollut osannut pyytää niitä edes suolattomina. 

En syöttäisi noin pienelle lapselle mitään kovin epäterveellistä enää tällä toisella kierroksella.
(Pakollinen huomautus: Koululainen on silti nykyisin kaikkiruokainen ja syö mitä tahansa sille tarjoaa, myös kasviksia ja hedelmiä.)

Muistelen elämäntilannetta, jossa silloin aikanaan olin. Siksi en kauheasti stressaa tämänhetkisiä asioita. Olen kolmekymmentävuotias. Meitä on kaksi vanhempaa. Minulla on ammatti. Osaan suhtautua vauvaan vauvana. Joskus vauvat huutavat, joskus ne eivät syö, jotkut päivät ovat huonompia ja raskaampia kuin toiset.
Konttausvaiheen hektisyyden olin täysin unohtanut, eikä ihme. Jos ei saa puhuttua lausetta loppuun, jos nousee ruokapöydästä kymmenen kertaa nostamaan sitä, ojentamaan tätä, pesemään suuta, vaihtamaan vaippaa, jos ei saa luettua yhtä uutista kokonaan, jos yrittää vauvan päiväunien aikaan itsekin ottaa epätoivoisesti päiväunia, vaikka oikeasti odottaa vaunuista kuuluvaa itkua... Eihän mitään tällaisesta elämänvaiheesta voi jäädä pitkäaikaisesti mieleen. Joitain välähdyksiä vain. 

Aamuisin ei millään jaksaisi nousta, mutta vauva nojaa kylkeen ja tirkistelee minua silmät hymystä sikkuralla, aidon onnellisena uudesta mahdollisuudesta kontata. Pimennysverhojen kaverina on oveen teipattu jätesäkki, jonka avulla yritän saada yöunet jatkumaan edes hieman pidempään. Ehkä ilman sitä meillä herättäisiin jo viideltä. Tai ehkä ensimmäinen viiden herätys tapahtuukin jo huomenna...