Kevät tulee kuitenkin

Valoisat aamut.
Vauva heräsi ihan liian aikaisin Tokmannin halpispimennysverhojen raoista pilkistelevään valoon.

Alan tottua jatkuvaan pieneen univajeeseen. Iltavirkku kun olen, en ole oikein koskaan osannut mennä ajoissa nukkumaan. Yöllä herätyksiä on monta kertaa ja näköjään aamuherääminenkin aikaistuu.

Kiipeilin rikkinäisellä jakkaralla asettelemassa pimennysverhoja uudelleen. Lopputuloksen nähtyämme päätimme lähteä Ikeaan.

Viikonloppuna lehdessä oli kuva koronaidioottien autoista Ikean parkkipaikalla. Ihmiset shoppailevat Ikeassa kuten ennenkin eivätkä välitä siitä, tartuttavatko jollekin koronan tai saavatko sen itse. Arvosteltuani noita ihmisiä löysin nyt itseni Ikean käytäviltä. Siellä ei muuten ollut ketään. Myyjäkin hyppäsi kaksi metriä taaksepäin kun kysyin verhokoukkuja.

Nyt ikkunassa on uudet pimennysverhot. Tehty kierrätetyistä muovipulloista.

Karanteenia on takana reilu viikko. Kouluikäisen lapsen ei kuuluisi viettää aikaansa ainoana sosiaalisena kontaktinaan äiti. Vanhemmilla on nyt paineita lasten liikunnasta, oppimisesta ja vuorokausirytmin ylläpidosta. Tai siis ainakin minulla.

Toisaalta on ihanaa istua keskellä arkipäivää penkillä tekolammen rannalla ja syödä eväitä. Huomata, kuinka hauska ja oivaltava esikoislapseni on.
Aurinko kimaltelee veden pinnassa. Asfalttiteiden penkoilla kasvaa leskenlehtiä. Kirkkaalla sinisellä kevättaivaalla liitelevät lokit lupauksena kesästä. Saamme jutella ja elämä on kerrankin todella kiireetöntä. Eihän voi mennä juuri mihinkään.

Vauvan silmäluomet liikkuvat. Hän näkee unta. Kevään viipyilevässä valossa, joka paljastaa huoneilmassa leijailevan pölyn ja likaiset ikkunat, uinuu uusi elämä. Joskus seisahdun katsomaan häntä ja ajattelen elämän ihmettä. Nopeasti kuluvaa aikaa. Ajattelen, mistä hän tuli ja mikä on hänen tehtävänsä maailmassa.

Ja miten ihmeellistä on, että saimme juuri hänet.

Naisen elämää

Juuri nyt koululainen pyörii ympyrää vieressäni ja hokee: "Missä mun kuulokkeet? Missä? Ootko äiti nähny mun kuulokkeita?" "Justhan ne oli sulla kädessä viis minuuttia sitten", sanon.  Koululainen päättää pyörimisensä ja toteaa: "Okei. Täytyy vaan hyväksyä se fakta, että ne on kadonneet." Niin.

Aamulla ihmettelin, miksi herään vihaisena ja väsyneenä. Yleensä herään vain väsyneenä ja kuppi kahvia auttaa.

Mies oli vielä kotona, heräsimme samaan aikaan, minä sängystä vauvan vierestä, hän sohvalta. Helvetti se on saanut nukkua koko yön, ajattelin. No, yritin pyyhkiä orastavan negatiivisuuden kehän pois ja laitoin vauvalle puuroa.

Syötettyäni vauvan ja juotuani samalla äkkiä kahvin pyysin miestä tekemään aamupesut vauvelille. Peli kesken, oli vastaus. Saatanan peli. Pesin vauvan, laitoin puhtaan vaipan ja kehä kiristi otetta otsallani.

Aloin miettiä, milloin mies on viimeksi vaihtanut vauvalle vaipan. Ei mitään muistikuvaa. Olis kiva, jos joskus saisin itselleni rauhallisen aamun. Mies ilmeisesti yritti tsempata ja otti vauvan hoitopöydälle pestessään hampaita. Silloin kaksi kuukautta sitten, kun viimeksi teit aamupesut vauvan kanssa, se pysyi vielä pöydällä. Ei muuten pysy enää. Marttyyrina kannoin lapsemme toiseen huoneeseen ja ajattelin, että Suomen pääministeri on nainen. Ja minä haahuilen kotona ja mietin milloin viimeksi isä on vaihtanut lapselle vaipan.

Päivällä piti raahautua ulkoilemaan. Se oli lapsen läksy. Juoksin kymmenen kertaa kentän ympäri ja ihmettelin, miten vieläkin vituttaa.

Mietin tilannettani juostessani. Nelosluokkalainen kotona, mies JOKA PÄIVÄ töissä koko päivän ja usein myöhään iltaan asti, isovanhemmille meno kielletty, kyläily kielletty, muskari peruttu ja kauppakeskuksiin ei saa mennä hengailemaan. Ajattelin hyviäkin asioita kuten sitä, miten sisimmässäni tiedän kuinka paljon mies meistä välittää. Ja että kevättä ei ole peruttu, vaikka kaikki muu onkin. Emmekä ole vielä sairastuneet koronaan.

Silti. En muistanut sellaista oloa olevan olemassakaan. Mietin jo soittoa neuvolapsykologille ja ajattelin, miten voisin kertoa neuvolan hoitajalle, etten enää jaksa. Miten, kun olemme puhuneet vain hoitajan paimenkoirista ja siitä, mitä lapsi milloinkin on oppinut? Ja yhtäkkiä pitäisi romahtaa ja myöntää, että karanteeni oli viimeinen niitti, se sai minut tajuamaan, että minusta ei ole äidiksi.

Ajattelin myös haluavani takaisin työelämään, jossa minusta on konkreettista hyötyä muille ihmisille. Siis, myös aikuisille ihmisille. Joista joku saattaa arvostaakin tekemisiäni.

Taas uusi viikko ilman suunnitelmia. Suurin osa asioista peruttu ja kielletty.

Kotona käväisin vessassa. Kaikki loksahti paikoilleen. Ai niin, tätähän elämä olikin. Jo neljätoistavuotiaana ja ehkä aiemminkin muistan kärsineeni tästä epätoivosta, joka toistuu kerran kuukaudessa. PMS. Koska
siinähän ne olivat, lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen: MENKAT.

Karanteeni

Kirjoituksista tulee lyhyitä. Syynä vauva, jonka parvekepäiväunet kestävät mitä tahansa 20 minuutin ja kahden tunnin väliltä, ja koululainen, joka tylsistyy kuoliaaksi ja jonka itseohjautuvuudessa ei vielä ole kehumista. Nyt se makaa vieressäni kriiseillen sitä, menisikö tapaamaan kaveriaan urheilupuistoon. Toisin oli kouluaamuina: se puki, söi ja lähti itsenäisesti.
Hyvästi vaunukävelyt päiväuniaikaan, podcastit ja hetki omaa aikaa.

Pitäähän koululaistakin ulkoiluttaa. Kavereiden kanssa saa tavata, mutta vain yksi kerrallaan, ulkona ja turvaväliä pitäen. Juuri kukaan kaveri ei asu tässä kaupunginosassa.

Perjantaina olin nukkunut huonosti kuten on käynyt jo useana yönä. Vauva käyttää minua tuttina. Se pyörii, nostelee päätään kuin pöllö, kitisee ja rauhoittuu jossain välissä kainaloon.

Päivällä koululaisen yleisimpiä lauseita ja sanoja olivat joojoo, ihan sama, oikeesti, ootsä tosissas. Ja pitääkseni kaiken kasassa, pyysin, vaadin ja pyysin taas uudelleen. Kunnes räjähdin. Vauva kitisi aamusta iltaan, rokotukset tekivät siitä kärttyisen.

Illalla olin kai jo yliväsynyt. Laitoin lautaselle riisiä ja kanaa ja aloin itkeä. Mieheltä loppuivat työt, onneksi toinen työpaikka on vielä toiminnassa, toistaiseksi ainakin. Ja siellä onkin oltava jatkuvasti, kellon ympärikin.

Tämmöstäkö tää nyt tulee olemaan? kysyin. Sain onneksi halauksen. Sanoja, jotka vahvistivat.

Lauantaiaamuna en tietenkään herännyt levänneenä.

Kadut olivat tyhjempiä kuin muina päivinä. Kaupassa väljää, helppo pitää turvaväliä. Aurinko vaihtui räntäsateeseen. Vielä vähän lunta ennen kevään tuloa. Ilta valoisa, tuuli hyytävä ja kaduilla yksittäisiä kulkijoita, taivaalla kevään kylmä kajo.

Ikävöin hölkkäämistä. Ikävöin kirjoittamista ja hetken hiljaisuutta. Rauhallista aamua vailla ennakointia. En osannut ajatella kuinka kaikki oma voi kadota, kuinka luovuus voi hukkua arkeen.

En muistanut miten paljon vauvaa voi rakastaa. Se ei ole vielä heittäytynyt eteisen matolle huutamaan, paiskonut ovia, sähissyt hampaiden välistä inhoavansa minua. Rakkaus on vielä puhdas, herkkä ja kevyt. Ajan myötä siihen piirtyy värejä, irtipäästämistä, rumia sanoja ja sovintoja.

Ei tämä ole mua varten.
Voiko tämä olla näin hankalaa, mennä ihon alle? Vanhemmuus.
Kyllä mä pystyn tähän.
Koululainen avaa läksynsä netistä pyytämättä, katsoo videota geometriasta.

Tunteiden ristiaallokko.

Erilainen kevät.