Ensimmäinen viikko vauvan kanssa

Kirjoitin ensimmäisellä viikolla fiiliksiä vauvan syntymään ja uuteen arkeen liittyen. Nythän vauva on jo 7 -viikkoinen ja paljon on tuon jälkeen muuttunut. Ajattelin silti ikuistaa ekan viikon ajatukset blogiin, jotta niihin voi joskus palata. Niin moni asia kun unohtuu näinkin lyhyessä ajassa. 

”On yö. Herään syöttämään vastasyntynyttä. Jään kuuntelemaan lasten hengitystä hiljaisessa hämärässä huoneessa, enkä saa enää unta. Viikon aikana kertyneet ajatukset ja tunteet pitävät hereillä. Riittämättömyyttä, ahdistusta, onnea ja hämmennystä. Niistä koostui ensimmäinen viikko uuden vauvan kanssa. 

Riittämättömyys on nyt erilaista, kun pian 4 -vuotias vaatii jatkuvaa huomiota ja ymmärrettävästi ei vielä hahmota, miten paljon aikaa imetys ja vauvanhoito vievät. Hän on tottunut nukkumaan vieressä, ja yrityksistä huolimatta en saanut häntä kokonaan omaan sänkyyn ennen vauvan syntymää. Nyt nukumme sitten kaikki kolme yhdessä, mutta kainaloon en enää pysty häntä ottamaan. Hänen on siis samalla opeteltava olemaan ”iso tyttö", ja jakamaan huomioni. 

Hänen päiviinsä mahtuu paljon itkua ja kiukkua, joka toki on luonnollista, mutta itselleni näissä hormonihuuruissa maailmanloppu. Samalla minulla on ikävä häntä. Tunnen pistävää syyllisyyttä. Tunnen jopa pakokauhua: Pystynkö tähän? Pystynkö olemaan äiti näille kaikille? 

 

Teini-ikäinen lapsikin on hankalassa vaiheessa ja vaatii erilaista vanhemmuutta, periksiantamattomuutta ja sitä, että asiat vaaditaan viemään loppuun. Toisessa hetkessä hän on mitä ihanin isosisko, toisessa taas huoneeseensa sulkeutuva, vihanen teini. Haluaisin antaa kaikille lapsilleni paljon enemmän kuin mitä tällä hetkellä kykenen. Riittämättömyydentunne syö sisältä ja vaativuus itseäni kohtaan nostaa päätään. Yritän antaa aikaani pienissä hetkissä, ja siltikin tuntuu, ettei se ole tarpeeksi. Huomaan mielialani olevan kireä ja pinnani isompien lasten kanssa lyhyt, ja siitäkin tietysti soimaan itseäni. 

Juuri kun luulen, että alan tottua uuteen arkeen, saankin istua imettämässä tunteja, tulla asiasta epätoivoiseksi ja ajatella, etten ikinä enää saa tehtyä mitään muuta. 

Tuntuu, kuin elämä olisi stopilla. Istun, imetän, istun, imetän, kaikki normaali touhuaminen ja rutiinien pyörittäminen on tauolla ja olen pudonnut outoon tyhjään tilaan. 

Luonnollisesti uusi lapsi tuo mukanaan uudet pelot ja uudenlaisen, silti niin tutun rakkauden. Ja tuon loppumattoman ja syvän rakkauden myötä elämään astuu liuta uusia kauhukuvia. Iltaisin saatan yhtäkkiä alkaa itkemään ilman suurempaa syytä, vaikka päivällä mielentilani olisikin ihan normaali. 

Hetkittäin ajattelen, etten ole koskaan ollut onnellisempi. Että onni on hetkissä, se on hauras, särkyvä ja sattumanvarainen. Vastasyntynyt on pieni vain hetken verran. Kevyt, tuskin huomattava hengitys, korvalehtien ohut nukka, unen värinä ohuiden silmäluomien alla. Joku, joka oli osa minua niin pitkään, onkin yhtäkkiä maailmassa, minusta irrallisena. Ja edelleen hän on kuin yksi raajoistani, osa jonka puuttuessa tunnen ahdistusta ja hätää. Kaikessa syvyydessään tunne molemminpuolisesti riippuvuudesta äidin ja pienen vastasyntyneen välillä on melkein pelottava. Se tuo mukanaan menettämisen pelon ja jatkuvan valppaanaolon. 

Samalla se saa toivomaan lapsen kasvua. Jotta lapsi tulisi vahvemmaksi. Jotta hän ei olisi niin särkyvä, niin riippuvainen minusta. Vaikka hetket vastasyntyneen kanssa haluaisi vangita, toisaalta ne haluaisi myös pikakelata, jotta rutiini ja rytmi palaisivat takaisin ja elämä olisi taas näennäisesti hallinnassani, vaikka eihän se koskaan oikeasti ole. 

Tämäkin on ohimenevää. 

Yhtäkkiä lapset ovat kasvaneet, ja sitä toivoo voivansa palata päiviin, joista on jäljellä vain haalea muisto, valokuva perhehotellin ikkunasta, syksyn väreissä leimuava vaahtera tai keskikesän voimakas vihreä. Tai horisontissa siintävä kirkontorni alkutalven kylmää taivasta vasten. Yhteinen, alussa oleva tuntematon tie.”

 

 

Kuva: erikalindstromphoto

Synnytyskertomus

On juhannusaatto. Käyn aamupäivällä kaupassa, ostan uusia perunoita ja teen ruokaa. On kuuma, helteinen keskikesän päivä. Illalla lähdemme vielä kaverini ja hänen lapsensa kanssa puistoon. Maha on todella painava, pissahätä on jatkuva ja paineentunne pahempi kuin aiemmin. Koko viikko on mennyt enemmän ja vähemmän niissä tunnelmissa: vauvan kivuliasta mylläämistä sietäen, turvotuksesta kärsien ja turhautuneena siitä, etten pysty liikkumaan normaalisti. 

 

Menen nukkumaan puolen yön aikaan, on kummallinen olo. Tuuletin humisee hiljaisessa huoneessa, ilma on paksua ja lämmintä. Vauva on aloittanut tavalliseen tapaansa jokailtaisen mahassa möyrimisen, joka tuntuu kivuliaalta ja epämukavalta, ja alkaa aina ennen keskiyötä. Selkää särkee vähän, kuulostelen vauvan voimakkaita liikkeitä. Kalvot naksuvat. Tunnen muutamia heikkoja supistuksia. Nukahdan ja herään parin tunnin kuluttua kummalliseen oloon. Saan kuitenkin vielä unenpäästä kiinni, ja herään neljältä. Liikahdan, ja lämmintä nestettä tulvahtaa housuihin ja lakanalle. Lapsivettä. 

 

Käyn ilmoittamassa asiasta miehelle, soitan sairaalaan ja alan heidän ohjeidensa mukaan odotella supistuksia, jotka käynnistyvät laimeina ja loppuvat aamupäivän aikana kokonaan. Keskimmäinen lapsi herää viideltä, eikä enää nukahda uudelleen. Aamu on yhtä säätöä ja ajattelen supistusten lakanneen stressin, väsymyksen ja kuumuuden takia. 

Puolen päivän aikaan isovanhemmat hakevat tytöt luokseen ja me käymme sovitusti päivystyksessä tarkastamassa tilanteen. Lopputulos on, etten ole juuri yhtään auki, mutta sisätutkimuksen jälkeen jättilammikko vettä valuu sängylle ja supistukset alkavat uudelleen. 

Meidät lähetetään kuitenkin kotiin odottelemaan ja pyydetään palaamaan takaisin viimeistään klo 20 mahdollista käynnistystä varten. Kotona supistukset muuttuvat säännöllisiksi, ja tarkkailen hermostuneena vauvan liikkeitä. Lähdemme takaisin sairaalaan kuuden jälkeen. Mies on sitä mieltä, että tilanne tuskin on edennyt mihinkään, koska pystyn edelleen supistusten välissä juttelemaan normaalisti, eivätkä supistukset ole tarpeeksi voimakkaita. Itse ajattelen aiemman kokemukseni perusteella, että kohdallani supistukset muuttuvat sietämättömän kivuliaiksi vasta loppumetreillä. 

On kaunis ja lämmin juhannuslauantain ilta. Kaupungissa on ihmisiä, lokit liitelevät sinisellä iltataivaalla ja auton parkkeerattuamme kävelemme sairaalaan pienen nukkuvan puistikon läpi. Ympärillämme kaikki on pysähtynyttä ja rauhallista. Seisahdun välillä ottamaan vastaan uuden supistuksen. Vanhat havupuut ja patsaat seisovat siellä täällä liikkumattomina. Aiemmin vaivannut hermostunut olo ja pelko ovat poissa. Tunnelma on vain odottava. Tänään tai viimeistään huomenna tapaamme lapsemme, jota olemme odottaneet koko pitkän talven ja kevään.

Sairaalassa kätilö ottaa meidät vastaan ja tarkistaa tilanteen. Käynnistystä ei tarvita, koska synnytys on jo hyvässä vaiheessa ja pääsemme suoraan saliin.

Hetki ennen kipulääkkeen laittoa on melko tuskainen. Supistukset jatkuvat ja lääkkeen laitto tuntuu inhottavalta. Mutta lääkkeen vaikutuksen alettua tulee rento ja rauhallinen olo (vaikka joka paikkaa kutittaa) ja saan myös oksitosiinia supistuksia tehostamaan. 

Yövuoroon tulee sattumalta tuttu kätilö: Hän auttoi maailmaan myös keskimmäisen lapsemme. Kätilönkin mielestä tämä on hauska sattuma, koska kätilöitä on Naistenklinikan synnytysosastolla 150. 

Hänen, kuten aiemmankin kätilön läsnäolosta tulee turvallinen ja rauhallinen olo. Vuoronvaihdon jälkeen kätilö huomaa, että avautuminen ei juurikaan edisty, koska jokin kalvo vauvan pään edessä on vielä ehjä. Hän rikkoo kalvon ja loppu vesi pääsee virtaamaan ulos. 

Sen jälkeen odottelemme, juttelemme ja vain lepäämme. Lokit kirkuvat suljettujen sälekaihdinten takana uinuvassa keskikesän illassa. Kiitän miestäni siitä että hän on ollut tukenani koko päivän. Hänen läsnäolonsa on tuonut niin paljon turvaa ja voimaa; Emmehän voi jakaa kenenkään toisen kanssa yhteisten lastemme syntymän hetkiä. 

Kun supistukset alkavat taas tuntua hieman, saan lisää epiduraalia. Nyt tunnen enää painetta, joka hiljalleen lisääntyy. Samalla kehoni alkaa täristä. Paine lisääntyy entisestään ja vauva ikäänkuin valuu alaspäin. Kello lähenee puoltayötä. Tulisiko syntymäpäiväksi 24. vai 25. kesäkuuta ? 

Saan alkaa ponnistaa. En tunne kipua, pelkkää valtavaa paineentunnetta. 

Neljässä minuutissa kolmas tyttäreni on täällä, kuusi minuuttia ennen puoltayötä.

Hän itkee heti koko keuhkojensa voimalla ja ensimmäinen tapaamisemme on onnellinen, levollinen ja kaunis. Pitkään vain katselemme vauvaa hämärässä huoneessa, pidän häntä vieressäni ja tutkin hänen piirteitään. Hänen syntymänsä tuntui niin luonnolliselta ja tarkoitetulta. Kätilö tuo meille syötävää ja mittaa sekä punnitsee vauvan, joka osoittautuukin odotettua painavemmaksi, yli nelikiloiseksi. Ilmankos oloni oli ollut niin tukala, ja olin aavistellut vauvan olevan isompi kuin aiemmat lapseni. 

Pian saan käydä suihkussa ja siirrymme hetkeksi toiseen huoneeseen nukkumaan ennen lähtöä perhehotellille. Kätilö kiittää vielä meitä ja me häntä ennen kuin hän lähtee jatkamaan töitään. 

Seuraavana päivänä lapseni ei ole edes 24 tunnin ikäinen. Mieleni täyttää kiitollisuus ja selittämätön surumielisyys. Lapsi on kuin pian nelivuotiaan isosiskonsa kaksoisolento. Olemme olleet täällä aiemminkin, ja tuntuu melkein kuin olisin palannut niihin kauniisiin ensimmäisiin päiviin. Vain vuodenaika on eri. Miten nopeasti kaikki onkaan mennyt. 

Jälkisupistukset puolestaan muistuttavat minua esikoiseni synnytyksen jälkeisistä päivistä pian 14 vuotta sitten; Marraskuun pimeydestä ja vastasataneesta ensilumesta Kätilöopiston ikkunan takana. Hämmennyksestä ja haavoittuvuudesta, pienestä avuttomasta vastasyntyneestä sylissäni. 

Nyt perhehotellin sohvalla istuu esikoiseni lisäksi keskimmäinen onnellinen isosisko, mutta vain muutama vuosi sitten esikoiseni piteli tuota tuoretta isosiskoa sylissään samalla sohvalla. Yhtäkkiä esikoinen on kasvanut teiniksi, ja siskoksia on kolme. 

Mieleeni laskeutuu se sama ensipäivien haikeus kuin aina ennenkin saatuani lapsen: Nopeasti kuluva aika, ensihetkien hauraus. Rakkaus joka on syttynyt, eikä koskaan katoa. 

Ehkä koin tämän kaiken viimeistä kertaa. Kauniin, rauhallisen synnytyksen, sen, kun vastasyntynyt nostettiin rinnalleni. Nuo ihmeelliset hetket, jotka ovat piirtyneet muistiini niin selkeinä.

Fyysisestikin olo tuntuu oudolta. Tunnen yhä lapsen potkut sisälläni, ja sitten muistan hänen olevan tässä vieressäni. Vain alle vuorokausi sitten olin vielä raskaana ja otimme viimeisiä mahakuvia. Vain kaksi päivää sitten könysin puistoon kuin ankka ja ajattelin turhautuneena olevani raskaana ikuisesti.  

Nyt olen taas vain minä. 

Suuri kiitollisuus kaikesta täyttää mieleni. Tämä on jälleen ollut ainutlaatuinen matka, ja palkinto on täydellinen. Vauvan nukkuessa katselen ulos perhehotellin ikkunasta. 

Kuten aina ennenkin, ihmiset kulkevat kaduilla jatkaen elämäänsä. Raitiovaunut kolisevat kiskoillaan ja pääskyt liitävät yli taivaankannen. Maailma virtaa eteenpäin, mutta meidän elämämme etsii uutta uomaansa. Olen taas yhtä kokemusta rikkaampi, ja matkani kolmen lapsen äitinä on alussa.

39+3: Miten raskausaika on sujunut ?

Raskaus tuntuu toisaalta niin nopealta ja lyhyeltä ajalta ihmisen elämässä. Ja toisaalta se tuntuu ikuisuudelta.

Ihmettelen, että olen ollut raskaana jo ennen joulua, jouluna ja syntymäpäivänäni. Ja koko talven ja syksystäkin hyvän aikaa. Oikeastaan yhdeksän kuukautta tuntuu kuluvan raskausaikana tavallista hitaammin. Ja samalla sopivaa tahtia. Se on sopiva aika ehtiä sisäistää asia ja sopeutua siihen. Ja myös kyllästyä siihen ja haluta sen loppuvan. Siihen sisältyy ilon ja toiveikkaan odotuksen lisäksi myös niitä pitkiä, ikäviä päiviä, jotka eivät tunnu loppuvan koskaan. Ihan niinkuin lastenkin kanssa olemiseen. Yhdeksän kuukautta on aika, jona keho kasvaa liian isoksi ja kaikki muuttuu hieman liian epämukavaksi. Samalla ajatus siitä, etten olisikaan enää raskaana, tuntuu todella kummalliselta. Raskaus on kasvanut osaksi minua ja siitä on tullut minulle normaalitila.

Nyt aikaa on enää päiviä tai korkeintaan pari viikkoa. Vielä ei ole ehtinyt iskeä se haikea ja lopullinen olo: Ehkä en enää koskaan saa kokea, miltä raskaus tuntuu tai silitellä isoa vauvavatsaa, jännittää pesukoneen päälle nostetun testiliuskan viivoja sydän pamppaillen, odottaa ja haaveilla. Havainnoida lapsen kasvua kehossani. Mahakuvia olen ottanut ihan tarpeeksi, ja niihin voin palata sitten vuosien kuluttua ihmettelemään, miltä tuommoinen maha oikein on tuntunut. Muistutuksena: Suolistoon sattuu, virstarakkoon painaa, potkut vihlovat välillä tosi pahasti ja saavat melkein jalat pettämään alta. Selkä vihottelee, kumartuminen on vaikeaa ja kolmivuotias saa vain haaveilla kiipeilytelineessä temppuilevasta äidistä.

Välillä iskee hetkellinen kauhu ajatellessani tulevaa synnytystä. Mutta suurimman osan aikaa olen ollut  levollinen. Asioiden kulkuun ei juurikaan voi itse vaikuttaa. 

Viime päivät olen viettänyt kodin lähettyvillä ja kirjoittanut jonkin verran. Kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko ja ”blokki”, mutta nyt tulppa tuntuu auenneen ja tekstiä syntyy taas, ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä saan ikuisuusprojektini, novellikokoelman, valmiiksi. 

Olen lomalla nyt viidettä viikkoa.

Tuntuu, etten alkuun tehnyt mitään järkevää vaan olin stressaantunut, enkä osannut olla. Juoksin kaupoissa hamstraamassa välttämättömiä juttuja kuten vauvanvaatetta ja tuttipulloja. Pakkailin sairaalakassia ja nukuin päiväunia. Samalla oli epämääräinen huono omatunto, ”tässä mä nyt vaan olen tekemättä mitään, enkä jaksa edes kävelyllä käydä, enkä kokeilla raskausjoogaa tai pilatesta.” 

Parasta on ollut kirjojen lukeminen, ehdottomasti. Sitä ei yleensä ehdi tehdä, mutta nyt olen lukenut jo monta kirjaa lyhyessä ajassa. Ja nyt ei tuota työelämän oravanpyörän aiheuttamaa, yhtäkkisestä joutilaana olemisesta aiheutuvaa huonoa omaatuntoakaan enää ole, on vaan odottavainen tunnelma.

Mielessä pyörii myös uusi arki ja se, millaiseksi se muodostuu. Tavallaan kolmannen lapsen saaminen tuntuu pelottavalta, koska työtä on niin paljon. Jo kahdessa lapsessa on paljon enemmän hommaa kuin yhdessä, vaikka esikoinen onkin jo teini-iässä. Mutta samalla kaikki tuntuu luonnolliselta. 

Viime aikoina olen muuttunut tunteellisemmaksi ja pinna on tavallista lyhyempi. Haluaisin vain vetäytyä omiin oloihini. Se, mikä on ollut samanlaista kaikissa kolmessa raskaudestani, on väsymys. Varsinkin loppuraskaudessa, mutta oikeastaan koko raskauden ajan, olen ollut väsynyt. Varmasti melko huonot rauta-arvot ovat myös osaltaan vaikuttaneet tähän, ja olen yrittänyt syödä enemmän lihaa ja ottaa lisärautaa, jos vatsa sitä kestää.

Satunnaisia energiapiikkejä lukuunottamatta en ole tuntenut itseäni ollenkaan energiseksi missään raskauden vaiheessa.

Tämä on kuitenkin ollut vaikein raskauteni niin pahoinvoinnin kuin muidenkin vaivojen osalta. En esimerkiksi ennen tätä raskautta tiennyt, mitä on liitoskipu. Nyt tiedän. Pystyin aiemmissa raskauksissa käymään pitkilläkin kävelyillä, mutta ilmeisesti tämä vauva on ollut todella alhaalla ja pää alaspäin jo pitkään, ja tehnyt olon epämukavaksi. Toisessa ultrassakin vauva oli jo niin alhaalla lantiossa, että pää lepäsi suoraan virtsarakon päällä, eikä hän suostunut sitä juurikaan liikuttamaan. Jouduin hyppimään kyykkyhyppyjä ja temppuilemaan, jotta vauva olisi näyttänyt kasvonsa ja niiden rakenteet, jotka lopulta saatiinkin näkyviin hyvin pieneksi hetkeksi. Sitten pää painui taas piiloon tuttuun paikkaansa.

Luulen kuitenkin, että syy väsymykseen on ollut pääasiassa oma elämäntilanne: kokopäivätyö ja kahden lapsen vanhemmuus yhdistettynä raskaanaolemiseen. 

Yhdeksään kuukauteen on mahtunut paljon. Muistan hyvin sen lokakuun päivän, jona menin lapsen kanssa leikkipuistoon ja mietin, voisinkohan olla raskaana. Oli kova pissahätä koko ajan, joten siitä epäilys heräsi. En kuitenkaan halunnut ostaa testiä, koska en halunnut pettyä. Silti käydessäni puiston jälkeen kaupassa, ajattelin etten malta odottaa, ja kipaisin testihyllyn kautta.

Tuo aika on aina niin jännittävää ja ihanaa, odotus ja toive, joka muuttuu joksikin konkreettiseksi. Samalla se on myös todella pelottavaa ja epävarmaa aikaa. Epävarmuuden tunne alkaa oikeastaan heti testiin piirtyvästä plussasta.

Muutaman viikon kuluttua alkoi omalla kohdallani todella huono ja oksettava olo. Jouduin suunnittelemaan, mitä saisin syötyä ja mieliteot olivat ihan omituisia. Rahaa sai kyllä palamaan ruokaan sillä tyylillä, ja hyi että kuinka moni asia vain yksinkertaisesti kuvotti. Kokonaisvaltaisen surkea olo kesti varmaan parisen kuukautta.

Talvi meni ohi kuin huomaamatta. Siihen sisältyi yksi kamala muuttopäivä (voiko muuttopäivä olla muuta kuin kamala?) ja pelon ja surun sävyttämiä pimeitä päiviä, kun isäni sairastui vakavasti (mutta selvisi onneksi takaisin tähän elämään).

Ja yhtäkkiä onkin kesä.

Puut vahvan vihreitä, helle saa jalat turvoksiin, pääskyt liitävät taivaalla riemukkaina ja vapaina ja rastaat laulavat iltaisin metsikössä parveketta vastapäätä. Hetken olemme vielä näin, vauva mahassani, ja tunnen jalkapohjien liikkeen korkealla sydämeni alla, möyrinnän kyljissäni, painon kävellessäni. Hetken tuo sielu on osa minua, kehoni hoivaama ja ravitsema. Pian hän on valmis tulemaan ulos ja aloittamaan oman polkunsa maan päällä.

Raskauden ensimmäinen kolmannes + flunssakierre

Koko syksy on ollut kuormittavaa, selviytymistä. Jospa selviäisin tästä päivästä. Tästä viikosta. Sen jälkeen tulee taas uusi viikko. Askel eteenpäin. 

Alkuraskauden pahoinvointi alkaa viikon 6 kieppeillä ja pahenee siitä aina n. viikolle 12 asti, jonka jälkeen se alkaa hitaasti lievittyä. Närästys astuu mukaan kuvaan viikolla 7 ja jatkuu sietämättömänä aina jonnekin viikolle 14 saakka. Vaikeinta on avata jääkaappi. Se saa lähes aina aikaan varmaa yökkimistä ja joskus joudun myös oksentamaan. Kaikki ajatukset pyörivät syömisen ympärillä. Mitä tänään mahdollisesti tekisi mieli? Mitä pystyisin tänään syömään? Ja mitä en missään nimessä pysty edes ajattelemaan? Ja tietenkin jokin tänään valmistamani ruoka ei todellakaan maistu enää huomenna. Ruokaa menee hukkaan. Ruokasuunnittelua ei ole olemassa, mikä on todella järkevää näin inflaation aikaan. Kaupassa on turha käydä ”etukäteen”, koska en todennäköisesti pysty syömään mitään sieltä ostamaani. Lapset kuitenkin pitää ruokkia normaaliin tapaan.  

Yhtenä päivänä teen tofuwokkia, syön sitä hyvällä ruokahalulla, ja seuraavana päivänä sen näkeminen jääkaapissa saa minut oksentamaan, enkä enää seuraavina viikkoina voi katsoakaan tofupakkausta päin. Myös jauheliha oksettaa, samoin chilikastike ja mozzarellapasta sekä moni muu asia. Erityisen ällöttäviä ovat muovin ja jääkaapin hajut. Jynssään jääkaappia maski päässä puhdistusaineilla, ja silti sen avaaminen saa aikaan yökkimistä seuraavana päivänä. Lisäksi viime raskaudesta tuttu närästys alkaa. Se tuntuu jatkuvana, vaativana nälkänä ja poltteena ja saa vatsan murisemaan, jos en heti syö jotakin. Tällä kertaa närästys on kuitenkin vielä aiempaa pahempaa, joten saan lääkäristä siihen vahvemman lääkkeen. Tämän lisäksi kaikki ruoka turvottaa.

Todella ällöttävää aikaa. 

Samalla taustalla jyllää kaikista raskauksistani tuttu pelko: Mitä jos tämä menee kesken? Mitä jos joudun aloittamaan kaiken alusta? Mitä jos jotakin tapahtuu, nyt tai missä vaiheessa tahansa? Kolmannessa raskaudessa tämä pelko on siis olemassa, mutta olen usein niin kuormittunut arjesta, työstä, pahasta olosta ja muista lapsistani, etten jaksa pelätä.

Joulun aikaan pahin paha olo on helpottanut. Jääkaapin avaaminen ei saa enää aikaan oksetusta. Se saattaa johtua siitä, että minulla on kamala flunssa, taas kerran, ja olen niin tukossa, etten haista enkä maista mitään. Ennen tätä flunssaa, noin kuukausi sitten, minulla oli elämäni kipein poskiontelontulehdus.

Tänä syksynä tauteja meille on tuonut päiväkoti-ikäisen kuopuksen sijaan enimmäkseen yläasteikäinen esikoinen. Sillä on ollut koko syksyn nenä tukossa, yskää ja epämääräisiä flunssia. Jouluaattona iskee jokin astetta kovempi kuumeinen flunssa, joka leviää alkaen hänestä, siirtyen minuun ja lopulta kuopukseen. Ja sitä tässä nyt podetaan.

Ei ole hengenvaaraa eikä muutenkaan vakavaa. Positiivinen ajattelu ja sitä rataa.

Saan idean varata itselleni alustavasti ajan raskausajan valokuvaukseen, jos pääsen niin pitkälle. Onhan se hiton kallista, mutta tämä on todennäköisesti viimeinen raskauteni ja olen aina halunnut ammattilaisen ottamia kuvia itsestäni raskaana, luonnon helmassa. Lähetettyäni alustavan ajanvarauskyselyn, alan itkeä. (Itken muutenkin oudoista asioista, esimerkiksi mainoksesta, jossa vanha mies veistää puu-ukon, ukko herää hetkeksi henkiin ja mies luulee saaneensa siitä ystävän.)  Vähän aiemmin olen noukkinut sadatta kertaa lattialle levitellyt lelut omille paikoilleen, korjaillut lattialta ja sohvilta paperitolloja, pyytänyt kaksikymmentä kertaa (en liioittele) esikoista viemään roskat ja yrittänyt syödä jotain, vaikka flunssa on vienyt ruokahalun. Heikottaa. Olemme olleet sisällä jo useita päiviä.

Jos en minä, niin kukaan ei korjaa noita leluja. Kukaan ei pakkaa muuttolaatikoita. Kukaan ei vie roskia, jos en käske. Kukaan ei siivoa kissanhiekkoja. Mies on töissä, töissä, töissä. Aina töissä. Ollaan siinä flunssan vaiheessa, jossa koti alkaa tuntua vankilalta ja samojen lelujen siivoaminen rangaistukselta. Miksi joka helvetin lelu pitää rikkoa tai tuhota? Tussit pyörivät lattialla kuivuneina ilman korkkeja, kirjasta on revitty kannet, peitot on levitelty pitkin lattiaa. Kaiken kruunaavat siellä täällä lojuvat tyhjät ja täydet muuttolaatikot. Ja väkisinkin mieleen tulee, milloin lapset alkavat osoittaa ymmärrystä ja empatiaa esimerkiksi sen suhteen, ettei kipeän äidin tarvitsisi yksin hoitaa kaikkia kotihommia? Milloin ne ymmärtävät, ettei kissanhiekkalaatikko tyhjenny itsekseen? Että kissat pitää ruokkia? Tiskikone täyttää ja roskat viedä? Jatkuva ohjeiden ja käskyjen jakeleminen heikossa hapessa tuntuu yhtä raskaalta kuin asioiden hoitaminen itse. Ja siis tiedostan, ettei kolmevuotias ymmärrä tämmöistä, mutta kolmetoistavuotiaalta voisi ehkä odottaa jonkinlaista oma-aloitteisuutta ja ympäristön havainnointia? Tuntuu, että teinit uppoavat vain syvemmälle johonkin tavoittamattomiin, omaan kuplaansa. Samalla huono omatunto kuiskii korvaan, että kuopus on katsonut jo neljä päivää youtubea. Tunnen olevani vain kurja palvelija ja muiden tarpeiden täyttäjä. Se, joka ei koskaan saa levätä.

Tunne siitä, että ei pysty eikä fyysisesti jaksa, on vaan niin inhottava. Se on aina yhtä silmiä avaavaa ja pakostakin miettii, mitä tapahtuisi, jos kohdalle osuisi vakava sairaus. Pyörisikö sitä silti jaksamisensa äärirajoilla yrittäen hoitaa kaiken pakollisen? Tämä on yksi asia, joka vanhemmuudessa pelottaa. Oman toimintakyvyn menetys. Tällaisina kovemman flunssan tai vaikkapa rajun vatsataudin aikoina siihen havahtuu: Että kaikki olettavat sinun olevan aina kunnossa. Aina vahva. Aina toimintakykyinen. Se, jonka käsissä kaikki langat ovat. Ja kun yhtenä päivänä et jaksakaan, kaikki jää levälleen.

Koska tämän syksyn aikana en ole jaksanut. Paha olo on ollut kokonaisvaltaista, samoin väsymys. En ole jaksanut tehdä asioita, joista saisin itselleni voimaa. En ole jaksanut urheilla. En juurikaan tehdä mitään ylimääräistä. Flunssat ovat pahentaneet tilannetta. Koko arki on ollut selviytymistä. Ja tuntuu, kuin olisin ollut itseltäni hukassa. Jaksanut juuri tehdä työni ja täyttää muiden tarpeet. Omiani ei ole ollut olemassa.

Tiedostan kyllä, mistä kaikki johtuu. Kolmas lapsi on meille todella toivottu ja rakastettu jo nyt. Ymmärrän, kuinka lyhyt aika raskaus on, ja että elämään sisältyy erilaisia vaiheita. Sairastelukierre tuntuu silti aina vievän voimat ja masentavan.

Raskauskuvaus ajatuksena sai minut itkemään ehkä siksi, että kuvat ja kuvaus itsessään olisivat kokonaan minua varten. Lahja itselleni. Kuvaushetki, miljöö, lopputulos. Samalla raskaus symboloi voimaa. Uskallusta hypätä tuntemattomaan taas kerran. 

Näkemiin isoäiti

Verhon takana, huoneen viimeisessä sängyssä, olet hauras ja hento. Hengität pinnallisesti, ohuita nopeita hengenvetoja. Kätesi on viileä, verisuonten verkko risteilee sinertävänä läpikuultavan ihon alla. 

Hiuksesi, niin hennot ja harvenneet. 

Teevee pyörittää arkisia mainoksia kuin minä tahansa muunakin perjantaina. 

Koronan takia sairaalassa oli pitkä vierailukielto. Se kesti koko lopputalven. Kuvat, jotka minun piti lähettää sinulle, kuvat, joita olit pitkään toivonut, ovat nyt repussani. 

Unohdin lähettää ne, ja sitten jouduit sairaalaan. Unohdin antaa ne äidin matkaan. Kun vierailukielto päättyi, kuvat olivat edelleen piirongin laatikossa, josta poimin ne reppuuni näyttääkseni ne sinulle. Vaikka tiesin, ettet enää veisi niitä kotiin, kehystäisi niitä. Olisit halunnut lisätä viimeisimmän lapsenlapsenlapsesi kuvan muiden joukkoon makuuhuoneesi seinälle. Herätessäsi sinulla oli tapana katsoa kuvia, tervehtiä meitä.

Ja nyt et kohdista katsettasi. Et pysty puhumaan.  

Näen oman äitini surun ja rakkauden hänen koskettaessaan hiuksiasi. Kaikki mennyt on muuttunut muistojen ketjuiksi, puhtaaksi rakkaudeksi. Jossakin täällä, samassa kaupungissa, synnytit äitini kauan sitten, kuusikymmentäluvun alkupuolella, uudenvuodenyönä. Vahva nuori kehosi loi elämää, kasvatti sitä. Sodan varjossa lapsuutesi elänyt, oman aikakautesi kasvatti, pieni evakkotyttö, se sinä olit. 

 Äitini kumartuu puoleesi, silittelee, kertoo, kuinka rakas olet. Siihen hetkeen tiivistyy jotakin kaunista, universaalia ja kipeää; Lapsen rakkaus äitiin. Rakkaus elämän antajaan, vaalijaan. Ensimmäinen rakkaus; lasta sisällään, sydämensä alla kantanut. Kohdussa muotoutunut side, vahva ja hehkuva, ikuinen. Ja luopumisen kipu.  

Muistatko pienen luodon, jonne menimme veneellä; kaukaisen, autereisen kesäpäivän, terävän aallokon, jolle aurinko hajosi tuhansiksi kultaisiksi täpliksi? Sinä kesänä oli epätavallisen paljon leppäkerttuja. Niitä lojui kuolleina ja elävinä röykkiöinä luodon kallioilla villikukkien seassa. Kävelit vierelläni, isoisä kauempana. Olimme osa jatkumoa, katkeamatonta, sattumanvaraisten kohtaamisten muodostamaa yhtälöä. Merituuli puhalsi, pienet purjeveneet hyppelivät aallokossa, ja siinä hetkessä muistan ymmärtäneeni ensimmäistä kertaa elämän katoavaisuuden. 

Entä muistatko kotisirkan uunin takana, sen sirityksen vaaleana kesäyönä, jona ikävöin äitiä ? Sinä yönä painoit minut kylkeäsi vasten. Muistan tuoksusi, vaatteidesi tuoksun. Maalauspöytäsi, siististi järjestellyt siveltimet ja hienoin vedoin maalatut ikonit, hahmojen kultaiset, täsmällisesti viimeistellyt sädekehät. Vaaleansinisen viileän vaatehuoneen, siellä roikkuvat turkikset ja korut lipaston laatikossa. Minulla on koralliriipuksesi makuuhuoneessa korupidikkeessä. 

Ja ikävä sinua. 

Sanomme hyvästit. Tavallaan et ole siinä. Olet rajamailla, astumassa reunan yli sinne minne me kaikki joskus palaamme. 

Voisinpa soittaa sinulle vielä kerran. Kuulla äänesi kuten aina ennen. Lähettää kuvat sinulle postissa. Halata sinua kertaalleen ja tuntea lämpösi ja vaatteidesi tutun tuoksun. Etkö koskaan enää vastaa soittooni? Toivota minulle hyvää yötä ? Etkö koskaan enää lähetä halauksia? Muistot pulpahtelevat pintaan kuin kuplat, kirkkaina ja selkeinä, hajoten ajankuluun. 

Välitit, kannustit, uskoit. Kerroit tarinoita. Olit kiinnostunut asioistamme ja kiinni ajassa. Iloitsit saavutuksistamme. Rakastit meitä ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Siksi nimesin tyttäreni sinun mukaasi. Haluan, että hän kantaa sinua mukanaan osana elämän, sukupolvien, naisten ketjua.        

Toivon että olisin voinut olla enemmän läsnä. Että olisin nähnyt sinut useammin. Arki, tuo katala voimien viejä, välimatkan petollisuus, korona-aika. 

Onneksi ehdimme vielä luoksesi. Kiitollisuus ja tieto siitä, että tunsit läsnäolomme, on vahva. Silmäkulmaasi valuu kyynel. Toinenkin. Sinä kuulet meitä. Kuulet ja olet valmis astumaan rajan toiselle puolen. Saatettuna. Rakastettuna. 

Kesäloma

Kesäloma.

Kaksi ja puoli viikkoa. Riittämättömyyden tunne. Eihän tässä ehdi mitään. Ja samalla kaksi ja puoli viikkoa tuntuivat yllättävän pitkiltä.

Olin ajatellut kirjoittavani. Arvasin, ettei se ole realistista lasten kanssa. Isomman kanssa kai olisi, muttei taaperon. Ajattelin tekeväni hyvinvointikurssin tehtävät.(Osallistuin ystävän hyvinvointikurssille, jonka tehtäviä saa tehdä omaan tahtiin. Aloin leikellä lehdistä kuvia unelmakarttaan. Kuvat ovat muovitaskussa odottamassa parempaa hetkeä.) Ajattelin maalaavani.

Lauantai-iltana otin esiin maalit ja pensselit. Maalauspohjaan syntyi sinisen sävyjä ja kultaa. Vanhempi lapsi halusi myös maalata ja tonki toista canvasalustaa sängyn alta herättäen pikkusiskon. Hyvästi ”oma aika”. 

Olen tyytyväinen maalaukseen. Aion maalata lisää. Suunnittelematta, mitä. 

Halusin nähdä ystäviä. Ja näinkin. Ihan kuin arjessa ei ehtisi mitään, elämä sujahtaisi harmaaseen pyörteeseen. Niinkö se menee? No ei ihan. Ehtiihän viikonloppuisin tehdä jotain. Jos jaksaa. Ja jos muut jaksavat.

Yhtenä lomapäivänä mietin kotonaoloa. Istuin hiekkalaatikon reunalla ja juttelin alle kaksivuotiaani kanssa. Loman aikana hän on alkanut muodostaa sanoista ketjuja, kolmisanaisia lauseita. Hänen kanssaan voi keskustella. Häneltä voi kysyä, vaikka eihän hän aina vastaa. Mietin, jos olisinkin edelleen hoitovapaalla. Kävisimmekö joka päivä puistossa? Saisimme nukkua joka aamu pitkään. Saisin pitää hänet lähellä. Ujostelisiko hän silloin niin kovasti muita ihmisiä, vai onko päivähoidon varhaisella aloittamisella jotakin tekemistä asian kanssa?

Sinä kiireettömänä päivänä puistossa ajattelin, kuinka mielelläni olisinkaan hänen kanssaan kotona.

Ja sitten jonain muuna päivänä ajattelin, etten kestäisi.

Ennen kuin hän syntyi olin sitä mieltä, että vanhempi voi omalla toiminnallaan tukea lapsen kasvua sosiaaliseksi ja rohkeaksi yksilöksi. Niin saattaa ollakin, mutta jokaisella lapsella on oma perusluonteensa. Lapset tulevat maailmaan opettamaan meille uusia asioita. Tällä kertaa olen saanut ujon ja herkän lapsen, ja minulla on sopeutumisvaikeuksia. Ahdistun, kun lapsi roikkuu nilkassa ja itkee syliin. Kun lapsi peittää silmänsä käsillään nähdessään vieraita ihmisiä.

Välillä tunnen itseni tukahdutetuksi, koska hän on niin tarvitseva ja herkästi reagoiva.

Loman loppuessa olin itsekin aika loppu. Emme tehneet mitään erityistä. Muutama pieni retki, mökkireissu, ystävien tapaamista. Tavallisia, arkisia asioita, kauppareissuja ja leikkipuistoja. Vierastamista, kuumeilua, hampaita, kiukkua ja vieroitusta ipadista, jota taapero sai katsoa ihan liikaa ollessaan sairaana.

Pihlajasaaren sileiltä rantakallioilta näkee ohi kulkevat risteilyalukset. Aurinko polttaa kallioita, hajoaa teräville laineille tuhansiksi täpliksi. Loppukesän eksyneet ampiaiset lentelevät päämäärättömästi ihmisten kimppuun. Isompi lapsi laskeutuu isotätinsä kanssa portaita pitkiin kylmään mereen. Istumme pienemmän kanssa kalliolla. Onko tämä viimeinen kuuma päivä?

Mieleeni tulee kaukainen retki Suomenlinnaan esikoisen ollessa kymmenkuinen. Oli yhtä lämmin, ampiaisia, ja merenrannan kukat heiluivat huokailevassa tuulenvireessä. Olen usein miettinyt, miksi juuri se päivä on jäänyt mieleeni. Ja miten siitä voi olla jo niin kauan?

Taapero tutkii metsäpolun muurahaisia. Päivä on kuuma ja elämästä irrallinen, melkein kuin se olisi unta. Sileä rantahiekka, lämpö, merta kyntävät alukset. Ja hän istuu kalliolla lippalakki päässä ihmetellen suuria laivoja. 

Onni läikehtii välkähdyksenomaisissa hetkissä.  

Sitten on näitä päiviä. Henkistä uupumusta kaikkeen läsnäoloon ja tarvitsevuuteen. Sielun janoa luovuuden äärelle. Pitkästymistä rutiineihin. Tarttuessani maalipensseliin tai alkaessani kirjoittaa ymmärrän, miten paljon tarvitsen luovuutta ja tilaa ja miten elämä latistuu ilman sitä.

Huomaan, miten paljon asioita mieleen kertyy ja miten niiden on tavalla tai toisella päästävä ulos. 

En voi sanoa, että kesä olisi mennyt ohi huomaamatta. Olen tarkkaillut jokaista alkavan kesän merkkiä, vesilintujen pesintää, kukkien vaiheita. Olen surrut kesän poismenoa toukokuusta asti, koska ei voi olla mitään ihanampaa kuin hetken kukkivat syreenit ja lintujen kevätlaulu. Olen hakeutunut meren äärelle aina, kun voin. Käynyt uimassa poukamassa, jossa silkkiuikku poikasineen ui. Vesi oli tyyni, kirkas ja viileä. Yhtä lämmin kuin ilma. 

Olen unohtanut, missä säilytän sateenvarjoja ja missä ovat pitkähihaiset paidat. 

Onneksi kohta on taas toukokuu. 

 

 

 

Olenko oikeasti läsnä ?

Sunnuntai-ilta. 

Puoli kymmeneltä on vielä valoisaa, pihan keinut heilahtelevat itsekseen viileässä ilmavirrassa. Lapset ovat lähteneet koteihinsa. Taivas on reunoiltaan oranssi, pääskyjä ei vielä näy. 

Siinä lyhyessä pysähtyneessä auringonlaskun hetkessä, katsoessani hiljaista pihaa, minun tulee yhtäkkiä ikävä omaa lastani. Lasta, joka nukkuu viidennessä kerroksessa. Ikävöin lyhyiden vapaapäivien yhteisiä hetkiä. Mietin, olinko tarpeeksi läsnä. 

Niin usein tulee samalla tehtyä kaikkea muuta. Säntäiltyä sinne tänne. Selattua puhelinta. Mietittyä, mitä kaikkea tänään pitäisi vielä suorittaa; siivota varastoa, vaihtaa lakanat, pitää yllä lihaskuntoa, käydä lenkillä. Mieli seikkailee muualla. Jopa päiväkirjan kirjoittaminen tuntuu suoritukselta; äkkiä ennen kuin päiväunet loppuvat. Samalla tiedostan, että levottomuus johtuu osittain kyvyttömyydestä pysähtyä, sekä jatkuvista keskeytyksistä. 

Koti ei tule koskaan valmiiksi. Aina jossain on jotain siivottavaa, laitettavaa, korjattavaa. Itsekään en tule valmiiksi koskaan. Enkä koskaan ehdi mitään. 

Vapaapäivinä pitää tehdä kaikkea, mitä arkena ei pysty. Viimein illalla istun lattialla petsilaatikon ääressä lapsen kanssa ja pakotan itseni unohtamaan hetkeksi kaapin alla olevat pölyt ja kissankarvaisen maton. Kuka lapselleni näyttäisi, miten pysähdytään, jos en itsekään osaa sitä tehdä? 

Olen levoton sielu. 

Ja puolitoistavuotiaani on vilkas. Aamulla hän tunkee kuumemittarin korvaan, kolhii päänsä tuoliin ja raivoaa, kun ei vielä osaa pukea sukkia. Hän kiipeilee, hyppii ja juoksee. Ikkunalasit ovat täynnä pieniä kädenjälkiä. Itse säntäilen paikasta toiseen, pyyhin pöytää, siivoan jääkaappia, petaan sänkyä. Taapero levittelee nokkamukista vettä lattialle, kompastuu siihen, huutaa hetken ja alkaa sitten piirtää seinään. Kaikesta säntäilystä huolimatta mikään ei näytä erilaiselta. Leivänkannikka unohtuu pöydälle, puuro jää syömättä, eriparisia sukkia ajelehtii matolla sipsinmurujen seassa. 

Mitä oikein yritän yhdessä pitkässä viikonlopussa saavuttaa? Ja miten tämä "saavutukseni" kantaisi taas uuteen viikonloppuun? Siivoushullun puolisona kodin siistinä pitäminen tarkoittaa perheriidan välttämistä. Itsekin viihdyn siistissä ja avarassa kodissa. Mutta millä hinnalla? 

Muutamaan vapaapäivään mahtui ihania hetkiä; yhteinen pitkä (omassa mittakaavassani pitkä) lounas, jonka youtuben lastenlaulut pelasti. Oli muutenkin virkistävää käydä ihmisten ilmoilla, olla melkein kuin ennenkin. Aamulla ostin chilin taimen ja tomaatteja puutarhaliikkeestä. 

Sitten olivat ne lyhyet hetket aurinkoisella kotipihalla, ärtymys tahtoikäisen kiukunpuuskista ja jatkuvasti vuotavasta nenästä. Lopulta sunnuntain autio piha, puiden katveessa uinuvat tulppaanit. Auringonlaskun jälkeinen kolea alkukesän valo. Ikävä nukkuvaa lasta. Haikeus siitä, etten saa viettää hänen kanssaan arkipäiviä, vaan tapaan hänet vasta iltapäivällä tai alkuillasta (ja samalla olen helpottunut, että saan välillä olla erossa hänestä). Vapaapäivinä yritän kai kuroa kiinni menetetyn ajan. Jakaa uudet ihmetyksen aiheet, kukasta kukkaan lentelevät kimalaiset, leppäkertun ja hämähäkit. 

Illassa on häivähdys päivän lyhyydestä. Laskeva aurinko jättää taivaan reunaan hitaasti häviävän kajon.