Kesäloma

Kesäloma.

Kaksi ja puoli viikkoa. Riittämättömyyden tunne. Eihän tässä ehdi mitään. Ja samalla kaksi ja puoli viikkoa tuntuivat yllättävän pitkiltä.

Olin ajatellut kirjoittavani. Arvasin, ettei se ole realistista lasten kanssa. Isomman kanssa kai olisi, muttei taaperon. Ajattelin tekeväni hyvinvointikurssin tehtävät.(Osallistuin ystävän hyvinvointikurssille, jonka tehtäviä saa tehdä omaan tahtiin. Aloin leikellä lehdistä kuvia unelmakarttaan. Kuvat ovat muovitaskussa odottamassa parempaa hetkeä.) Ajattelin maalaavani.

Lauantai-iltana otin esiin maalit ja pensselit. Maalauspohjaan syntyi sinisen sävyjä ja kultaa. Vanhempi lapsi halusi myös maalata ja tonki toista canvasalustaa sängyn alta herättäen pikkusiskon. Hyvästi ”oma aika”. 

Olen tyytyväinen maalaukseen. Aion maalata lisää. Suunnittelematta, mitä. 

Halusin nähdä ystäviä. Ja näinkin. Ihan kuin arjessa ei ehtisi mitään, elämä sujahtaisi harmaaseen pyörteeseen. Niinkö se menee? No ei ihan. Ehtiihän viikonloppuisin tehdä jotain. Jos jaksaa. Ja jos muut jaksavat.

Yhtenä lomapäivänä mietin kotonaoloa. Istuin hiekkalaatikon reunalla ja juttelin alle kaksivuotiaani kanssa. Loman aikana hän on alkanut muodostaa sanoista ketjuja, kolmisanaisia lauseita. Hänen kanssaan voi keskustella. Häneltä voi kysyä, vaikka eihän hän aina vastaa. Mietin, jos olisinkin edelleen hoitovapaalla. Kävisimmekö joka päivä puistossa? Saisimme nukkua joka aamu pitkään. Saisin pitää hänet lähellä. Ujostelisiko hän silloin niin kovasti muita ihmisiä, vai onko päivähoidon varhaisella aloittamisella jotakin tekemistä asian kanssa?

Sinä kiireettömänä päivänä puistossa ajattelin, kuinka mielelläni olisinkaan hänen kanssaan kotona.

Ja sitten jonain muuna päivänä ajattelin, etten kestäisi.

Ennen kuin hän syntyi olin sitä mieltä, että vanhempi voi omalla toiminnallaan tukea lapsen kasvua sosiaaliseksi ja rohkeaksi yksilöksi. Niin saattaa ollakin, mutta jokaisella lapsella on oma perusluonteensa. Lapset tulevat maailmaan opettamaan meille uusia asioita. Tällä kertaa olen saanut ujon ja herkän lapsen, ja minulla on sopeutumisvaikeuksia. Ahdistun, kun lapsi roikkuu nilkassa ja itkee syliin. Kun lapsi peittää silmänsä käsillään nähdessään vieraita ihmisiä.

Välillä tunnen itseni tukahdutetuksi, koska hän on niin tarvitseva ja herkästi reagoiva.

Loman loppuessa olin itsekin aika loppu. Emme tehneet mitään erityistä. Muutama pieni retki, mökkireissu, ystävien tapaamista. Tavallisia, arkisia asioita, kauppareissuja ja leikkipuistoja. Vierastamista, kuumeilua, hampaita, kiukkua ja vieroitusta ipadista, jota taapero sai katsoa ihan liikaa ollessaan sairaana.

Pihlajasaaren sileiltä rantakallioilta näkee ohi kulkevat risteilyalukset. Aurinko polttaa kallioita, hajoaa teräville laineille tuhansiksi täpliksi. Loppukesän eksyneet ampiaiset lentelevät päämäärättömästi ihmisten kimppuun. Isompi lapsi laskeutuu isotätinsä kanssa portaita pitkiin kylmään mereen. Istumme pienemmän kanssa kalliolla. Onko tämä viimeinen kuuma päivä?

Mieleeni tulee kaukainen retki Suomenlinnaan esikoisen ollessa kymmenkuinen. Oli yhtä lämmin, ampiaisia, ja merenrannan kukat heiluivat huokailevassa tuulenvireessä. Olen usein miettinyt, miksi juuri se päivä on jäänyt mieleeni. Ja miten siitä voi olla jo niin kauan?

Taapero tutkii metsäpolun muurahaisia. Päivä on kuuma ja elämästä irrallinen, melkein kuin se olisi unta. Sileä rantahiekka, lämpö, merta kyntävät alukset. Ja hän istuu kalliolla lippalakki päässä ihmetellen suuria laivoja. 

Onni läikehtii välkähdyksenomaisissa hetkissä.  

Sitten on näitä päiviä. Henkistä uupumusta kaikkeen läsnäoloon ja tarvitsevuuteen. Sielun janoa luovuuden äärelle. Pitkästymistä rutiineihin. Tarttuessani maalipensseliin tai alkaessani kirjoittaa ymmärrän, miten paljon tarvitsen luovuutta ja tilaa ja miten elämä latistuu ilman sitä.

Huomaan, miten paljon asioita mieleen kertyy ja miten niiden on tavalla tai toisella päästävä ulos. 

En voi sanoa, että kesä olisi mennyt ohi huomaamatta. Olen tarkkaillut jokaista alkavan kesän merkkiä, vesilintujen pesintää, kukkien vaiheita. Olen surrut kesän poismenoa toukokuusta asti, koska ei voi olla mitään ihanampaa kuin hetken kukkivat syreenit ja lintujen kevätlaulu. Olen hakeutunut meren äärelle aina, kun voin. Käynyt uimassa poukamassa, jossa silkkiuikku poikasineen ui. Vesi oli tyyni, kirkas ja viileä. Yhtä lämmin kuin ilma. 

Olen unohtanut, missä säilytän sateenvarjoja ja missä ovat pitkähihaiset paidat. 

Onneksi kohta on taas toukokuu. 

 

 

 

Olenko oikeasti läsnä ?

Sunnuntai-ilta. 

Puoli kymmeneltä on vielä valoisaa, pihan keinut heilahtelevat itsekseen viileässä ilmavirrassa. Lapset ovat lähteneet koteihinsa. Taivas on reunoiltaan oranssi, pääskyjä ei vielä näy. 

Siinä lyhyessä pysähtyneessä auringonlaskun hetkessä, katsoessani hiljaista pihaa, minun tulee yhtäkkiä ikävä omaa lastani. Lasta, joka nukkuu viidennessä kerroksessa. Ikävöin lyhyiden vapaapäivien yhteisiä hetkiä. Mietin, olinko tarpeeksi läsnä. 

Niin usein tulee samalla tehtyä kaikkea muuta. Säntäiltyä sinne tänne. Selattua puhelinta. Mietittyä, mitä kaikkea tänään pitäisi vielä suorittaa; siivota varastoa, vaihtaa lakanat, pitää yllä lihaskuntoa, käydä lenkillä. Mieli seikkailee muualla. Jopa päiväkirjan kirjoittaminen tuntuu suoritukselta; äkkiä ennen kuin päiväunet loppuvat. Samalla tiedostan, että levottomuus johtuu osittain kyvyttömyydestä pysähtyä, sekä jatkuvista keskeytyksistä. 

Koti ei tule koskaan valmiiksi. Aina jossain on jotain siivottavaa, laitettavaa, korjattavaa. Itsekään en tule valmiiksi koskaan. Enkä koskaan ehdi mitään. 

Vapaapäivinä pitää tehdä kaikkea, mitä arkena ei pysty. Viimein illalla istun lattialla petsilaatikon ääressä lapsen kanssa ja pakotan itseni unohtamaan hetkeksi kaapin alla olevat pölyt ja kissankarvaisen maton. Kuka lapselleni näyttäisi, miten pysähdytään, jos en itsekään osaa sitä tehdä? 

Olen levoton sielu. 

Ja puolitoistavuotiaani on vilkas. Aamulla hän tunkee kuumemittarin korvaan, kolhii päänsä tuoliin ja raivoaa, kun ei vielä osaa pukea sukkia. Hän kiipeilee, hyppii ja juoksee. Ikkunalasit ovat täynnä pieniä kädenjälkiä. Itse säntäilen paikasta toiseen, pyyhin pöytää, siivoan jääkaappia, petaan sänkyä. Taapero levittelee nokkamukista vettä lattialle, kompastuu siihen, huutaa hetken ja alkaa sitten piirtää seinään. Kaikesta säntäilystä huolimatta mikään ei näytä erilaiselta. Leivänkannikka unohtuu pöydälle, puuro jää syömättä, eriparisia sukkia ajelehtii matolla sipsinmurujen seassa. 

Mitä oikein yritän yhdessä pitkässä viikonlopussa saavuttaa? Ja miten tämä "saavutukseni" kantaisi taas uuteen viikonloppuun? Siivoushullun puolisona kodin siistinä pitäminen tarkoittaa perheriidan välttämistä. Itsekin viihdyn siistissä ja avarassa kodissa. Mutta millä hinnalla? 

Muutamaan vapaapäivään mahtui ihania hetkiä; yhteinen pitkä (omassa mittakaavassani pitkä) lounas, jonka youtuben lastenlaulut pelasti. Oli muutenkin virkistävää käydä ihmisten ilmoilla, olla melkein kuin ennenkin. Aamulla ostin chilin taimen ja tomaatteja puutarhaliikkeestä. 

Sitten olivat ne lyhyet hetket aurinkoisella kotipihalla, ärtymys tahtoikäisen kiukunpuuskista ja jatkuvasti vuotavasta nenästä. Lopulta sunnuntain autio piha, puiden katveessa uinuvat tulppaanit. Auringonlaskun jälkeinen kolea alkukesän valo. Ikävä nukkuvaa lasta. Haikeus siitä, etten saa viettää hänen kanssaan arkipäiviä, vaan tapaan hänet vasta iltapäivällä tai alkuillasta (ja samalla olen helpottunut, että saan välillä olla erossa hänestä). Vapaapäivinä yritän kai kuroa kiinni menetetyn ajan. Jakaa uudet ihmetyksen aiheet, kukasta kukkaan lentelevät kimalaiset, leppäkertun ja hämähäkit. 

Illassa on häivähdys päivän lyhyydestä. Laskeva aurinko jättää taivaan reunaan hitaasti häviävän kajon.  

               

Talvi tiivistettynä

Hanhet lentävät taivaalla pareittain ja pieninä auroina. Vaikuttaa keväältä. Lumi on sulanut yllättävän nopeasti. Maaliskuu tuntui ajoittain lohduttomalta; pyrytti ja taivas sulautui samaan harmauteen lumen kanssa.

Ensimmäinen talvipäivä oli ihana. Lumi satoi yhtäkkiä ja siinä oli riemua. Vastasataneen lumen taikaa, puhtaanvalkoista, ihmeellistä. Kuin näkisi talven ensimmäistä kertaa. Seuraavana päivänä kaikki muuttui jotenkin sekavaksi. Oma elämä, siis. Talvi kului hitaasti kuin ankea kaitafilminauha. Tasaisen tappavasti, loppua ei uskaltanut edes ajatella tai ehkä sitä ei koskaan tulisi. Vaikutti siltä, että hukun talveen ja sen lieveilmiöihin. 

En edes muistanut huolehtia ja jossitella. Normaalistihan käyn ajatuksissani läpi erilaisia kauhuskenaarioita. Talven aikana havahdun siihen, että en ole muutamaan viikkoon miettinyt, milloin pitäisi käydä PAPA -kokeessa, pitäisikö tarkistaa rinnat, täytyykö lapsen tummista silmänalusista huolestua, tai mitenköhän lapset pärjäisivät ilman minua jos jäisin vaikka lumiauran alle…

En ole jaksanut miettiä. Olen vain pakottautunut heräämään aina uuteen aamuun, pukemaan lapselle haalarin ja muut talvivaatteet, raahautumaan päiväkodille lumen tai rännän lävitse. Työntämään rattaita, joiden pyörät sakkaavat loskaan, ja ihmettelemään, miksi tuntuu siltä kuin kehoni painaisi tonnin. Miksi en jaksa kävellä? Miksi minä, normaalisti joka paikkaan kävelevä ihminen, en halua enää ottaa askeltakaan? Iho kuivuu ja muuttuu harmaaksi. Silmäluomet hilseilevät, silmät kuivuvat.    

Haluaisin vain maata matolla. Lysähtää siihen, enkä nousta ikinä. Niskaan sattuu. Pää ei käänny. Migreenit kurittavat. Hoidan flunssaista lasta, joka yskii naamalleni öisin ja pitää minua hereillä. Sairastun itsekin flunssaan. Saan kerättyä hieman voimiani takaisin, ja arki alkaa näyttää normaalilta, kun illalla lapsi muuttuu taas kuumaksi kuin hiili. 38,9. Sitten kikkaillaan, kuka milloinkin menee töihin ja voinko nyt kuitenkin hoitaa tärkeän tapaamisen. Käydään koronatestissä. Pakkaudutaan autoon ja ajetaan drive inniin ja juu, ollan käyty ennenkin ja ei, emme tarvitse niitä toimintaohjeita.

Flunssa menee ohi. Hampaita harjatessa huomaan ohimollani kävelevän täin. Tämä on jo toinen kerta. Harjatessani tukkaa, alkaa kuulua yökintää. Makuuhuoneessa oksennetaan. Lakanat pyykkiin, uudet sänkyyn, ja sitten oksennetaan taas. Tätä kestää kolmeen saakka yöllä, ja jälkijunassa iskee ripuli. Seuraavana  päivänä syön tietoisesti vähemmän, ettei tarvitsisi oksentaa niin paljon, kun tauti kumminkin tulee minullekin. Kahdelta yöllä se alkaa ja loppuu joskus kahden-kolmen aikoihin iltapäivällä, kun olen käytännössä jo kuollut. Täit saavat mellastaa rauhassa.

Päiväkoti -tautirallin keskellä yritän keskittyä myös asiakaskeisseihin, tapaamisiin, kokouksiin ja siihen että pysyisin hereillä. Suhteessa on niin isoja näkemyseroja ja pettymyksiä, että usko loppuu. Suhteesta ei saa voimaa, suhde syö minut elävältä, vie yöuneni. Aikaa ei ole koskaan. On vain kiirettä, nopeita sanoja, kohtaamattomuutta. 

Yhtenä päivänä hän sanoo: Kiitos ettet luovuttanut.

Hanhet lentävät iltaan kaartuvalla taivaalla. Asfaltti on pölyinen ja paljas, ihmisiä istuu penkeillä ja kauppakeskuksen ulkoportailla. Ihmiset ovat ahneita, auringon viisto valo halkoo heitä, ihmiset janoavat toisiaan ja toistensa seuraa, ihmiset kurottavat toistensa luo, valoon. Niin moni on ollut yksin ja eristettynä. Talven pitkä pimeä aika, kodin seinien sisäinen vankila.

Rajoitukset eivät estä kevättä.

Ostan rautalisän ja inkiväärimehua. Yritän venytellä ja käyn juoksulenkillä. Kirjoitan vähän. Alan muistella, mikä on antanut minulle voimaa ja pitänyt minut elossa. Mikä on saanut aikaan vimman ja palon tehdä asioita. Mitä kaikkea puuttuu, on kadoksissa?

Korona-aika on vienyt tukiverkostot ja sosiaaliset suhteet. Se on tehnyt kaiken raskaammaksi, monille. Kevään itsepäiset versot venyttäytyvät valoa kohden. Valoisa aika tulee. Jäät rikkoutuvat ja väistyvät.

Lokit ovat palanneet.