Ensimmäiset kaksi kuukautta

Jouluvalot ovat unohtuneet ikkunalaudalle odottamaan asennusta. Parvekkeella on vielä muuttolaatikoita. Olohuoneen matto on aivan liian pieni uuteen tilaan.

En muista, montako kertaa olen herännyt viime yönä, koska vauva nukkuu vieressä ja syötän häntä välillä juuri ja juuri hereille havahtuen. En ajatellut, että joutuisin pari kertaa viikossa antamaan vauvalle maitoa tuttipullosta vain siksi, ettei hän unohtaisi, miten siitä syödään. Yhtäkkiä huomasin imetyksen onnistuneen niin hyvin, ettei lisämaitoa ole enää pitkään aikaan tarvittu.

Imetys oli alussa ahdistavaa ja hankalaa ja muuttolaatikoiden purkaminen ja viiden minuutin välein imettäminen sai aikaan selkäsäryn ja puutuneet kädet. Ensimmäiset puolitoista kuukautta kului suurilta osin imettämiseen. Olen imettänyt joka paikassa, terveysasemalla, kauppakeskuksen imetyskopeissa, pizzeriassa, autossa ja tyhjän asunnon lattialla laatikoiden keskellä. Ja kuinka epäilinkään ensin koko homman onnistumista. Tunsin epävarmuutta ja pelkoa siitä, saako lapsi tarpeeksi ruokaa, ja inhosin jatkuvaa sohvaan kahlittuna olemista samalla tekemättömiä juttuja miettien. Nyt on jo paljon, paljon helpompaa. Ja halpaa!

Ensimmäisen kuukauden kuluessa opin luottamaan siihen, että vauva ehkä kuitenkin selviää eikä mene rikki käsissäni. Ehkä hän pärjää hetken aikaa matolla köllötellen, ja voin jättää hänet nukkumaan itsekseen valvomatta häntä jatkuvasti. Toisen kuukauden aikana kotoa lähteminen on muuttunut hieman helpommaksi. En pelkää, ett hän nääntyy bussimatkalla nälkään tai huutaa rattaissa, kun lähden kävelylle. Ensimmäisen kuukauden aikana lähdöt piti suunnitella tarkkaan ja stressasin niitä etukäteen. Ensimmäinen kuukausi oli muutenkin kaaosta muuton, flunssien ja hoidettavien asioiden takia.

Toisen kuukauden aikana vauva on avautunut maailmalle eri tavalla. Hän katsoo ihmisiä tarkkaan, hymyilee ja jutteleekin. Olemme tottuneet vauvaan ja hänestä on tullut perheenjäsen. Heti syntymästä saakka on ollut tunne, ettei mikään olisi oikein ja ennallaan ilman hänen olemassaoloaan.

Öisin hän ei millään malttaisi rauhoittua nukkumaan vaan ähertää ja ja joskus itkeekin pitkän aikaa, tai on vaan hereillä ja oikein seurallisella tuulella. Lopulta hän kuitenkin aina nukahtaa, mutta on vaikea sanoa, tapahtuuko se puolenyön aikaan vai vasta aamukolmelta. Aamuseitsemältä esikoinen saattaa laittaa kaikki valot päälle, avata makuuhuoneen oven ja kertoa, ettei saa kengännauhaa kiinni tai että hiukset ovat yöllä auenneet ja nyt ne pitää kammata. Jos menen aamulla vielä uudelleen nukkumaan, saatan herätä vasta yhdeltätoista ja kohta tuleekin sitten jo pimeää. Välillä on kuitenkin nukuttava aamuisin, tuskin muuten olisin enää hengissä.

Ulkona näkyy aurinko pitkästä aikaa. Valon aika on lyhyt ja muutaman tunnin kuluttua on taas pimeää. Joka aamu herätessäni, huononkin yön jälkeen, jossain mielen perukoilla on yksi tunne: kiitollisuus. Olen kiitollinen nukkuessani kylki vauvan ihoa vasten. Kiitollinen nähdessäni hänen hymyilevän. Hän on terve ja kaunis ja kasvaa ihmiseksi, jolla on edessään uusi, nupullaan oleva elämä.

Synnytys ja aika sen jälkeen

Ensimmäiset päivät vauvan syntymän jälkeen olivat juuri niin sumuisia kuin muistinkin; keho oli väsynyt rasituksesta ja univajeesta, ja yhtäkkiä elämäämme oli tullut uusi, hauras ja pieni ihminen. Täysin meistä riippuvainen. Tavatessamme ensi kertaa hän tuntui heti tutulta. Aloin puhua hänelle kuin olisin tuntenut hänet aina, olihan hän jo pitkään ollut osa minua. Ja siinä hän oli sylissäni karjuen keuhkojensa täydeltä ja alkaen sitten heti syödä vaistojaan seuraten. Miten ihmeellistä se kaikki on; syntymä, lapsen kyky imeä itseensä ravintoa, äidin halu suojella lastansa.

Yö oli pimeä ja syksyinen ja seuraava syyspäivä epävakainen, puut kauniissa hehkuvassa ruskassa. Ja ihmiset kävelivät kadulla kuka minnekin eläen tavanomaista arkielämäänsä kun oma elämäni oli pysähtynyt. Niin monelle tämä oli vain yksi tavallinen päivä muiden joukossa. Ja meille kaikille uusille vanhemmille erityinen päivä, se, joka jäisi mieleen koko loppuelämäksi. Syksy kauneimmillaan, ilma jo kylmenemään päin. Ja me yhdessä uuden lapsemme kanssa kanniskellen häntä avuttomina koko yön, kun hän karjui pieni leijonankita ammollaan nälkäänsä.

Tasan kaksi viikkoa sitten, yöllä, aloin tuntea supistuksia. Pysyttelimme kotona vielä seuraavaan iltaan asti ja sairaalassa kaikki kävi melko nopeasti. Synnytys oli hyvä kokemus ja siitä jäi tunne, että voisin hyvinkin tehdä sen uudestaan. Vaikka kävin läpi elämäni kovinta kipua, sain siihen avun heti, kun sitä toivoin. Ennen tätä sain kokea ihan tarpeeksi ”luomua” ja nyt tiedän, miltä loppuvaiheen synnytyspoltot tuntuvat ilman lääkkeitä. Jos joskus vielä synnytän, aion pyytää kipulääkkeen jo aikaisemmin.

Pääsimme kotiin ja baby blues iski kovempaa kuin muistin. Muutaman päivän olin hermostunut, ruokaa ei tehnyt mieli ja vauvaa kohtaan tuntemani rakkaus oli liian suurta ja täynnä sen mukanaan tuomaa pelkoa. Entä, jos vauva menee rikki, se on niin hauras, pieni ja avuton? Entä, jos se lakkaa hengittämästä? Jos menetän sen? Entä, jos joku tekee sille jotain pahaa, ei nyt vaan sitten kun se on isompi? Entä, jos se ajautuu väärään seuraan? Sehän on ikuisesti minun vauvani. Ja näiden pelkojen hieman rauhoituttua aloin miettiä, mitä käy, jos itselleni tapahtuu jotakin. Jos sairastun. Jos en pysty huolehtimaan hänestä. Rakkaus vauvaa kohtaan tuntui niin voimakkaalta, että se pelotti. Ja tuntuuhan se vieläkin. Mutta siten eri tavalla, että alan olla taas enemmän oma itseni. Ja vaikka istunkin suurimman osan ajasta sohvan nurkassa imettäen, alan kaivata myös lenkkipolulle ja muiden juttujen pariin. Käveleminen on ihanaa nyt kun mihinkään ei paina eikä purista, eikä vessassa tarvitse käydä jatkuvasti. Muutaman unettoman yön jälkeen olen pystynyt myös nukkumaan vauvan vieressä vahtimatta häntä minuutin välein. Toisaalta olin kokonaan unohtanut kuinka sitovaa tämä on -  suihkussa ehtii käydä pikaisesti ovi auki, kun kuuluu jo itkua. Välillä sitä istuu useita tunteja samassa paikassa vauvan vaihtaessa rinnalta toiselle. Ja ulos lähteminen vaatii ennakointia; syöttäminen, pukeminen, vaipanvaihto, ehkä uudelleen syöttäminen… Tänään ovesta poistuminen vei puolitoista tuntia. Tämänkin tekstin kirjoittamiseen kului muutama päivä. Piti muun muassa imettää, vaihtaa vaippaa, ohjeistaa esikoista, laittaa sen puhelin lukkoon kun ei kehotuksista huolimatta vienyt roskia, piti väitellä sen kanssa siitä, pääseekö kaveri yökylään yhdeksi vai kahdeksi yöksi, keskustella uudelta asunnolta koululle kulkevasta bussireitistä, tehdä ruokaa yhdellä kädellä, juoda kotikaljaa koska se kuulemma nostattaa maitoa, ostaa korviketta, pestä pyykkiä ja ripustaa ne yksi kerrallaan imetysten välillä, katsoa 6 jaksoa TLC:n ohjelmia, vahdata nukkuvaa vauvaa, harjata hiukset, yrittää näyttää siistiltä ja käydä apteekissa ostamassa räkäimuri.

Silti, tämä on niin ihanaa. Seurata tuon pienen ja isommankin kasvua. Olla heidän äitinsä.

Minä suojelen sinua kaikelta

Äidin ja lapsen suhde on tiivis, varsinkin, kun isää ei ole. Isä mielletään usein auktoriteetiksi, kumppaniksi kasvatustyössä, viimeisen sanan sanojaksi, rajojen asettajaksi. Elimme vuosia lapseni kanssa kahdestaan ja minä kasvatin häntä yksin, saaden kuitenkin tukea isovanhemmilta. Silti, kaksin eläminen ja arjen jakaminen on jättänyt meihin jälkensä. Äidin ja lapsen suhde on usein yksi läheisimmistä ihmissuhteista, jatkuva kamppailu oman tilan ja yhteenkuuluvuuden välillä. Ja koska sain hänet liian nuorena ja olosuhteissa, jotka eivät olleet perhe-elämän kannalta ideaalit, suhteestamme tuli entistä tiiviimpi. Kasvoin yhdessä hänen kanssaan. Vartuin aikuiseksi. Opettelin, miten kodista huolehditaan ja mitä vastuu tarkoittaa.

Hän ei ole koskaan pelännyt mennä, tehdä ja tutustua maailmaan. Se on ollut hienoa, hänen avoimuutensa ja rohkeutensa, kykynsä olla välillä myös erossa minusta, luottaa muihin aikuisiin. Vaikka ajoittaiset yökyläilyt ja uusiin ihmisiin tutustuminen eivät ole tuottaneet ongelmia, siteemme lujuus on aina näkynyt jokapäiväisessä elämässä. Ja edelleen tunnen hänen olevan kiinni, tarrautuvan kiinni, pysyttelevän lähellä. Omistavansa minut näkymättömän säikeen kautta, vahvan ja piikikkään ja hänelle merkityn säikeen, joka kulkee välillämme vaikka olisimme erossa.

Kiltteys on heikkouteni. Se on heikkouteni myös vanhempana. Haluan miellyttää, välttää konflikteja ja väsyn rajojen asettamiseen, vaikka teenkin sitä joka päivä. Oltuani se ilkeä äiti, huono omatunto painaa minua maahan ja saa oloni surkeaksi. Soimaan itseäni pitkään. Tuntuu, että minut olisi imetty kuiviin, energiani olisi loppuun käytetty.

Se, miten hän on suhtautunut meille muuttaneeseen ihmiseen, jota rakastan, ja uutisiin tulevasta pikkusisaruksesta, on ollut ihailtavaa. Hän on ollut ystävällinen, avoin, hän on toivottanut kaiken uuden tervetulleeksi sitä sen enempää kyseenalaistamatta. Vasta nyt, viime aikoina, olen huomannut hänessä heränneen huolen. Mustasukkaisuuden.

Mieleni on tehnyt tilaa uudelle lapselle; Olen tunnistanut itsessäni ajatuksia, jotka saavat minut potemaan syyllisyyttä. En ole tiennyt, miten suhtautua kymmenen vuotta täyttävään, joka käy läpi vaihetta lapsuuden ja teini-iän välillä. Joka on toisessa hetkessä niin iso ja seuraavassa takertuva. Olen vaatinut, muistutellut, huutanutkin, muistuttanut korjaamaan tavaransa lattialta, vastannut kiukutteluun samalle tasolle taantuen. Jälkeenpäin mietin näitä hetkiä, mietin, etten ole tarpeeksi hyvä, että olen epäonnistunut. Että olen työntänyt hänet pois. On niin paljon tilanteita, jotka olisin hoitanut toisin, jos voisin kelata aikaa taaksepäin.

Hän on ollut meille kaikille ainoa, ainokainen, huomion keskipiste. Ja yhtäkkiä hänen pitää sopeutua uuteen perheeseen, uuteen sisarukseen ja raskausvaivoista kärsivään äitiin. Äitiin, joka oli talvella niin pahoinvoiva ja väsynyt, ettei oikein jaksanut tehdä mitään muuta kuin käydä töissä ja maata sängyssä. Äitiin, joka muuttui entistä hajamielisemmäksi ja alkoi suunnata ajatuksiaan tulevaan vauvaan.

Vastapainoksi olen yrittänyt tehdä asioita yhdessä. Olen yrittänyt kertoa, kuinka paljon rakastan. Muistan yhä sen hämmennyksen ja surun, jota hän tunsi pienempänä isänsä tullessa käymään ja lähtiessä taas pois. Otin hänen tunteensa omakseni ja lupasin olla aina siinä. Se lupaus tuli astetta tärkeämmäksi, koska toinen vanhemmista oli lähtenyt, pysyvästi ja omasta tahdostaan.

Uuden sisaruksen saaminen on ilon lisäksi myös kriisi, mutta väitän sen olevan isompi kriisi siinä vaiheessa, kun sisaruksen myötä on taloon tullut myös uusi vanhempi. Niin moni asia menee uusiksi ja kaikilta kysytään kykyä joustaa ja tarkastella omaa toimintaa. Isäpuolen on yritettävä suhtautua ei-biologiseen lapseensa tasapuolisesti ja rakastaen. Äidin on vauvahuuruissa muistettava, että hänellä on toinenkin lapsi, joka yhä tarvitsee läheisyyttä ja armollisuutta.
Isompi lapsi on yhtäkkiä joutunut jakamaan äitinsä jonkun muun kanssa; eikä sekään vielä riitä, että äidillä on uusi mies, vaan kuvioon tulee myös uusi vauva. Miksi lapsella siis ei olisi huolta ja tunteiden vuoristorataa? Miksi hän ei kyseenalaistaisi sitä, rakastetaanko häntä edelleen, onko hän yhtä tärkeä kuin aina ennenkin? Miksi hän ei janoaisi äidin huomiota? Miksi hän ei olisi äidille piikikäs ja kohdistaisi äitiinsä huonojen päiviensä energiaa?

Olemme itsekin keskeneräisiä tunteidemme kanssa. Me aikuiset. Välillä oma lapsi ärsyttää enemmän kuin mikään. Mikään ei mene perille, kaikki lojuu pitkin pöytiä ja lattioita, huoneessa on käynyt pyörremyrsky. Ja sitten kiukku siirtyykin jo omaan itseen, omaan surkeaan vanhemmuuteen, taantumiseen lapsen tasolle, huonoon omaantuntoon kiroilusta ja äänen korottamisesta. Huonoon omaantuntoon siitä, että uskaltaa tehdä toisenkin lapsen, vain kohdatakseen oman keskeneräisyytensä yhä uudelleen ja uudelleen.

Vahvuudeksi voisin mainita, että olemme aina puhuneet kaikesta hyvin avoimesti. Minä ja lapseni. Olen niellyt nolouden tunteen sen jälkeen, kun olen saanut jonkin lapsellisen kohtauksen tai pillahtanut itsesääli-itkuun. Olen istunut alas ja kertonut, miksi. Kertonut, miltä minusta tuntui ja miksi käyttäydyin, kuten käyttäydyin. Olen myöntänyt, etten ole ylpeä itsestäni siinä hetkessä. Olen huomannut, että meidän on helppo pyytää ja antaa anteeksi ja hyväksyä toisemme tällaisina.

Voisinpa saada hänet ymmärtämään, että kukaan ei koskaan vie hänen paikkaansa.

Laskettu aika

Herään klo 8, tuttuun tapaan. Käyn vessassa ja juon vettä. Nukahdan uudelleen. Herään taas kymmeneltä puhelimen sointiin. Lonkkia särkee. Välillä, todella harvoin, supistaa. Ennen en ymmärtänyt, miltä lonkkakipu tuntuu. Nyt se on jokapäiväinen riesa. Nousen sängystä samaan tyyliin kuin amerikkalaisen ylipainoisista kertovan tv -sarjan päähenkilöt, ja vaapun etsimään hyönteismyrkkyä. Lapsella on huono aamu; viemäristä tuli sokeritoukka ja kaikki on muutenkin päin persettä.

Minä olen aina se läheisin ihminen, kasvattaja, se, jonka rajoja koetellaan. Minä olen aina ollut se ja tulen aina olemaan. Olen se, jolle soitetaan koulun jälkeen ja huokaistaan pettyneenä, kun en satukaan olemaan kotona. On niin kauhea nälkä ja muutenkin, kuinka kauan sulla nyt oikeeeesti kestääää. Minä olen se, joka saa todistaa kaiken negatiivisen kuten positiivisenkin. Mutta negatiivinen pysyy muilta piilossa. Minä olen se, jolta otetaan, jolta vaaditaan, jota tarvitaan, jonka on aina oltava, ja joka on.

Tänään on laskettu päivä. Jostain syystä kehoni ei ole valmis, vaikka luulin sen olevan, jo paljon aiemmin. Viime viikon aikana on mieleen alkanut tulla myös yliaikaisuuden mahdollisuus. Saattaa olla, että kuluu vielä viikko, ja sitten toinenkin. Saattaa olla, että synnytys käynnistetään. Että se vaan ei käynnisty itsekseen. Vaikka laskettu aika ei ole mikään lupaus, tunnen sen jälkeen entistä isompaa vastuuta tarkkailla ja tunnustella vauvan vointia.

Tämän viikon aikana olen käynyt kiipeämässä portaita ja ylämäkeä. Olen kävellyt reippaasti, vaikka rakkoa painaa ja liikunnan jälkeen alkaa lonkkasärky. Ennen särkyä olo on kuitenkin hyvä. Liikunnalla ei näytä olevan suurempaa vaikutusta; kivuttomia supisteluja on ollut jo keväästä asti. Mitä tästä voi päätellä? Supistelu ei välttämättä tarkoita tai ennakoi yhtään mitään. Myöskään oma ”tunne” tai ”intuitio” eivät ole toimineet ollenkaan. Ensin luulin vauvaa pojaksi ja olin olevinani asiasta täysin varma. Ultraaja kuitenkin oli varma tytöstä. Sitten olin satavarma että tämä syntyy ennen laskettua aikaa, ja tänään on laskettu päivä.

 
Muutamana iltana olen ollut ”varma”, että yöllä tulee lähtö. Olen pakannut hammasharjan sairaalakassiin ja katsonut vaatteet valmiiksi. Ja herännyt sitten aamulla tavalliseen tapaan ja mennyt keittämään kahvia. Jos olen ollut erityisen kiukkuinen, olen kuvitellut sen ennakoivan synnytystä. Jos olen ollut väsynyt ja aloitekyvytön, olen kuvitellut kerääväni voimia yöllistä lähtöä varten. Jos olen siivonnut innokkaasti ja järjestänyt kodin uuteen uskoon, olen arvellut sen johtuvan siitä, että lähden pian synnyttämän. Jos naama, sormet ja varpaat ovat vaikuttaneet turvonneilta, olen ajatellut sen kertovan vain siitä, että synnytys pian alkaa. Vatsa on ollut sekaisin jo iät ja ajat ja sehän tietysti tarkoittaa mitäs muutakaan kuin – lähestyvää synnytystä! Kun vauva on vilkas mahassa, se haluaa tulla pian ulos. Kun se on liikkumaton, se valmistautuu koitokseen.

Mikään näistä ”merkeistä” ei ole pitänyt paikkaansa.

Hain kirjastosta kevyttä luettavaa. Mukaan tarttui ”Äidiksi keskitysleirillä”. Siinä lapset päättivät syntyä kuolleita ja eläviä kuljettavaan kärryyn, keskitysleirin porteille ja täyteen ahdattuun karjavaunuun. Äidit eivät olleet taatusti syöneet ananasta, tehneet porrastreeniä tai juoneet vadelmanlehtiteetä. Tai rentoutuneet eri keinoin ja yrittäneet näin edistää oksitosiinin tuotantoaan. Sattui vain olemaan se päivä, kun aika oli tullut täyteen.

Aika tuntuu pitkältä, koska et tiedä, milloin joudut lähtemään, miten, ja kuinka paljon kaikki tulee sattumaan. Et tiedä myöskään, jääkö vauroita, leikataanko, käynnistetäänkö, ketkä ovat työvuorossa ja kuinka kauan prosessi kestää. Et tiedä, saatko lapsen käsiisi terveenä ja missä kunnossa itse olet. Se kaikki on tuntematonta ja koko ajan mielessä.

Uneton tärkeiden asioiden äärellä

Yöllä en saa unta. Alan lukea netistä keskusteluja aiheesta: ”Mistä tietää synnytyksen lähestyvän?”. Löydän 82 sivua pitkän keskusteluketjun täynnä mammojen arvailuja lähestyvästä synnytyksestä. Yksi on arvellut lähtevänsä synnyttämään jo kolmen kuukauden ajan, koska johonkin sattuu jatkuvasti ja hän vain haluaa vauvan ulos. Toinen vastaa, ettei pitäisi toivoa keskosta. Ainoa järkevä kommentti koko ketjussa. Loput 80 sivua on huonosti kirjoitettuja synnytyskertomuksia, valitusta supistuksista ja epämääräisistä tuntemuksista ja arvailuja: ”Jokohan tää meidän neiti nyt muuttaisi kohdun ulkopuolelle, kun on kaikki ässät kokeiltu??” -sydänemojeilla kyllästettynä. Ja sitten tuskailua: ”Ei vieläkään saatu nyyttiä syliin..." Yksi mamma kirjoittaa vieneensä esikoisensa balettitunnille, ja mahassa oleva vauva on sillä aikaa tanssinut ihan omiaan, muttei suinkaan balettia, vaan hiphoppia. Oksennus.

Luen kumminkin koko ketjun. Käyn välissä kolme kertaa vessassa.

Alan ajatella vauvansänkyä. Se tulee vasta viikon päästä. Mitä, jos vauva syntyy sitä ennen? Vauvaa ei voi laittaa äitiyspakkauksen laatikkoon, koska kissa viihtyy laatikoissa ja tunkee itsensä joka ikiseen boksiin (ja muovipussiin) heti, kun silmä välttää. Nostan äitiyspakkauksen vaatehuoneen hyllyltä ja totean, että siellä on peitto, pussilakana ja aluslakana. Kaikki on siis hallinnassa. Melkein valmiina. Puuttuu vain se sänky. Ja hoitoalusta.

Olen oppinut, että vauvaa ei kannata juottaa aluksi pullosta, vaan jos imetys ei lähde heti toimimaan, avuksi voi ottaa ruiskun tai pienen lääkemitan. Sairaalakassissa pitää olla hiusharja ja omat meikit ja hammastahna. Pieni vauva ei tarvitse tyynyä. Vauvan nenän pitää olla nännin kohdalla ennen rintaan tarttumista. Tissistä voi ottaa ”hampurilaisotteen”. Tissejä voi myös lypsää jo raskausaikana. Ajattelen, etten otakaan tuttipulloa mukaan sairaalaan. Yksi purkki äidinmaidonkorviketta maksaa 53 senttiä. Imetysteetä kannattaa alkaa juomaan jo nyt. Närästääköhän se?

Mietin koko yön sitä, että aamulla on harjattava lapsen tukka. Se tarvitsee vielä apua tukan harjaukseen, hiuslaatu on sen verran haastava. Mitä, jos nukahdan kuudelta ja se herää seitsemältä pyytämään apua kampauksen kanssa? Mietin myös uintikerhon aloitusta ja sitä, miten pääsen Jakomäen uimahallille tässä kunnossa, vaikka tuskin siinä mitään ongelmaa on. Kuvittelen, että lapsivesi menee Jakomäen uimahallin kahviossa ja ihmiset tuijottavat ja rupean itkemään. Pohdin, maksanko turhaan 70 euroa uimakerhosta, jossa lapsi ei sitten käy.

Toisten rattaiden renkaat vaikuttavat tyhjiltä. En uskalla pumpata niitä, koska pumpatessani kesällä pyörän kumia, venttiili hajosi ja koko kumi tyhjeni. Niihin pitää joka tapauksessa saada ilmaa. Laitan miehelle viestiä, että närästää ja tarvitsen tiedon siitä, voiko hän hakea vauvansängyn maanantaina ja hoitaa uimahallijutun ja täyttää rattaiden renkaat. Sanon, etten halua mitään ympäripyöreää vastausta vaan asia pitää lyödä lukkoon heti. Tunnin päästä mies on vastannut: ”Yes to all your questions.” Luojan kiitos.

Närästyslääke on loppu. Juon veteen sekoitettua ruokasoodaa. Se vie kiristävän tunteen pois ylävatsalta. Muistelen, mitä tein tässä samassa vaiheessa kymmenen vuotta sitten. En ainakaan juonut imetysteetä. En lukenut synnytysoppaita enkä tiennyt, mitä tarkoittaa ”hypnosynnytys”. Ei ollut edes närästystä. Muistaakseni en ollut pakannut sairaalakassia.

Yön aikana muistan myös, että maanantai on työpäivä. Maanantaina työmiehet tulevat jatkamaan tuuletusparvekkeiden remonttia. Ne piikkaavat ja hajottavat parvekkeet kiviporalla. Meteli voi kestää kahdeksasta neljään.

Yhdeksän aikaan alkaa kuulua kolinaa. Olen herännyt puoli kuudelta parin tunnin unien jälkeen. Luen Iltasanomista naisesta, joka on suhteessa WTC -tornien pienoismallien kanssa. Suhde on seksuaalinen. Naisella on myös pappaikäinen ystävä Kari, joka on kuvassa taustalla ja jutun mukaan rakastaa naista, mutta tietää, että nainen on rakastunut vain WTC -pienoismalleihin. Aiheesta on tehty dokumentti, jonka voi katsoa Areenasta. Närästys palaa takaisin.

Ajattelen katsoa sen dokumentin.

Poraaminen alkaa. Tänään pitää ostaa korvatulppia.

Miten minusta tuli yksinhuoltaja?

Tyttäreni on kasvanut lähes koko elämänsä ilman biologisen isänsä läsnäoloa. Muistan yhä ensimmäisen lähdön; kyynelet lapsen isän silmissä hänen kertoessaan saaneensa työkomennuksen toiselle puolelle maailmaa. Itselleni tieto tarkoitti sitä, että jäisin yksin yksivuotiaan vauvan ja opiskelujen kanssa. Sysäsin tunteeni syrjään, olinhan tiennyt, että ennemmin tai myöhemmin hän lähtisi. Hän oli puhunut siitä koko ajan, kuinka ei viihtynyt täällä, kuinka täällä ei ollut töitä ja kuinka hänen kaverinsakin oli komennuksella.

Hänen lähtiessään tunsin lähinnä helpotusta. Olin huolehtinut lapsesta alusta alkaen melko yksin ja herännyt usein öisin todetakseni, ettei lapsen isä ollut tullut kotiin "reissuiltaan". Kun hän siis lähti pois pidemmäksi aikaa, osa huolesta ja rauhattomuudesta katosi.

Koulu alkoi tammikuussa. Kylmä loska kasteli sukat kengänpohjien lävitse. Jätin vauvani päiväkotiin. Muistan vieläkin hätääntyneen katseen, pienet kädet tavoittelemassa minua, kun laskin hänet hoitajan syliin. En halunnut kohdata todellisuutta, sitä, että olin yksin. Hain ja vein lapsen hoitoon, tein ruuat, viihdytin lasta pitkinä pimeinä talvi-iltoina, heräilin öisin hänen unensa ollessa katkonaista.

Tuo talvi tuntui kestävän ikuisuuden. Lapsi alkoi heti sairastella kovasti. Tuli keuhkokuume, korvatulehduksia, flunssia ja vatsatauti. Vatsataudin kestettyä kolmatta päivää, jouduin tilaamaan ambulanssin. Muistan olleeni silloin niin yksin, nuori ja tietämätön siitä, miten pitäisi toimia. Ambulanssimiesten tullessa vauvan verensokeri oli jo tippunut vaarallisen alhaisiin lukemiin.

Jälkeenpäin ajateltuna tuon kokonaisuuden hallitseminen oli minulle liikaa. En viihtynyt itsekseni, ja usein lapseni isä saattoi olla päiväkausia soittamatta meille. Soittaessani hänelle hän ei halunnut puhua kanssani, vaan vetosi kiireeseen. Lomilla hän kävi kolmen kuukauden välein. Loma kesti kaksi viikkoa. Minulle lomat tuntuivat vain ironialta, muistutukselta siitä, että perhe-elämämme ei koskaan tulisi toimimaan.

Ulkomaankomennuksen loputtua hän muutti opiskelemaan Helsingin ulkopuolelle. Paikat ja poissaolon kesto vaihtelivat, vastuu lapsesta oli minun. Pian tuli uusi komennus uuteen maahan.

Muistan yksinäisen juhannuksen yhdeksänkuisen vauvan kanssa kaupungissa. Vauva oli vielä vaipoissa, eikä mökkeily alkeellisella mökillä olisi toiminut. Lapsen isä oli lähtenyt Tallinnaan, jossa yksi tuttuni sattui näkemään hänet. Itselläni ei ollut aavistustakaan, missä hän oli.
Kaupunki oli hiljainen, kävelin vauvan kanssa keskikesän valossa, keinutin häntä yksinäisessä pihakeinussa, nukkuvien parvekkeiden alla. Toivoin, että lapsen isä haluaisi olla osa elämäämme. Kaipasin tavallisia asioita, kuten että katsoisimme yhdessä elokuvaa, juttelisimme, tekisimme ruokaa. Asioita, joita en voi koskaan pitää itsestäänselvyytenä.

Lopullisen eron tapahduttua totuin hiljalleen yksinhuoltajan rooliin ja hyväksyin sen. Päästäessäni kokonaan irti tunsin suurta vapautta, jonka koin myös fyysisesti. Näkymätön paino katosi keuhkojeni päältä - pystyin taas hengittämään.

Isän ja lapsen eronhetket ovat olleet vaikeita. Ollessamme käymässä lapsen isän uudessa kotimaassa, lapsen ikävän näkeminen hyvästien hetkellä tuntui raastavalta. Samalla olin vihainen, koska en halua lapseni joutuvan sanomaan hyvästejä omalle isälleen tietämättä, milloin näkee tämän uudelleen. Tiesin, että olen tehnyt kaikkeni, enkä enää voi tehdä enempää. Kyseessä on hänen valintansa.

Välimme ex -puolison kanssa ovat hyvät. Minulle sopii, jos lapseni päättää lähteä teini-iässä tai myöhemmin tapaamaan isäänsä ja tämän perhettä toiselle mantereelle. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, kuinka paljon hänen isänsä on menettänyt irtautuessaan jo varhaisessa vaiheessa lapsensa elämänpiiristä. Yhteys voi silti olla vielä rakennettavissa, jos lapseni niin haluaa.

En vaihtaisi näitä vuosia pois; haluan olla juuri tässä, missä olenkin. Aiempi suru asioista, joita en nuorena yksinhuoltajana päässyt tekemään, on kaikonnut. Nämä kokemuksethan muovasivat minut. Tekivät minusta sen, kuka nyt olen.

Uuteen kotiin?

Sopivan asunnon etsintä tuo mieleeni kumppanin etsinnän Tinderissä (tai missä tahansa muussa deittisovelluksessa). Se on oikeasti aivan helvetin toivotonta, vaikka välillä käykin tuuri.
Ensin asetetaan kriteerit; alue, neliöt, huonekoko, hissi, parveke. Ihan kuin Tinderissä, kun rajataan ikää ja muita ominaisuuksia. Sitten käydään katsastamassa tarjontaa.

On olemassa "ei missään nimessä" -koteja; asuntoja, joista tietää välittömästi, ettei yhteistä tulevaisuutta ole. Parketti on vaurioitunut ja naarmuilla, hella rikki ja kylpyhuoneen viemäri mustunut. ”Mikäs toi on?” joku asuntoa katsastamassa oleva henkilö kysyy välittäjältä osoittaen isoa kuprua katossa. ”Onko kosteusvaurio?” Välittäjä sanoo, ettei tiedä asiasta mitään.

Mieleeni tulee outoja treffikokemuksia: Hetki, jona sekä minä että treffikumppani tajuamme samanaikaisesti, että emme todellakaan halua mennä kahville yhdessä, mutta tervehdimme toisiamme kohtaloomme alistuneina ja istumme tunnin kahvilassa puhumassa väkinäisesti. Erotessamme tiedämme molemmat, että emme enää koskaan kuule toisistamme mitään. 

Seistessäni taas uuden talon edessä odottamassa asunnon omistajaa, joka ei koskaan saavu paikalle eikä vastaa puhelimeen, tunnen ainoastaan väsynyttä epätoivoa. Olin jo ehtinyt kuvitella, että tässä on meidän uusi kotimme; tilava, remontoitu, pihalla kasvaa syyskukkia.

Sitten on ”mutta” -taloja. Juuri sopivan kokoinen, mutta hissiä ei ole, ja kyseessä on viides kerros. Juuri täydellinen koti, mutta putkiremontti alkaa ensi vuonna. Avara kolmio, mutta joudutte muuttamaan väistöasuntoon, koska vessa ja keittiö laitetaan parin kuukauden päästä uusiksi, jonka jälkeen vuokra nousee kolmesataa. Betoniparveke, jonka laitojen väleistä tippuisivat sekä lapsi että kissa. Ruskeaksi värjäytynyt vessanpytty. Aivan liian korkea vuokra. Osa näistä on suoraan verrannollisia ”pohjanoteeraus” -tyyppeihin. Miehiin, joilla todellakin on luurankoja kaapissa, mutta jostain syystä et heti halua nähdä totuutta. Yksi pummii rahaa, toinen unohti kertoa lapsistaan, kolmas kehuu hyviä tulojaan mutta sanoo, ettei koskaan maksaisi elatusmaksuja. Onneksi pohjanoteerauksia ei ole paljoa. Suurimmassa osassa ihmisistä on jotain hyvää, asiat nyt eivät vain osu kohdilleen, ette halua samoja juttuja, mutta mitään ei jää hampaankoloon.

Erikseen ovat ”kaikki vaikuttaa täydelliseltä” -talot. Naapuritalon koti on ihana, valoisa ja toivoa herättävä. Heti sisään astuessa alan pohtia, miten hyvin viherkasvit sopisivat suurelle ikkunalaudalle, miten ihana olohuoneesta avautuva maisema olisi syksyn ruskassa, ja makuuhuoneesta näkyvän kallion kelot lumipeitteisinä. Jätän hakemuksen ja odotan kuin tulisilla hiilillä seuraavaan päivään asti. Mitään ei kuulu. Valittiin joku toinen. Ei varmaan tarvitse avata sitä pettymystä, kun kuvittelet viimeinkin tavanneesi unelmiesi puolison, ja sitten tunne ei olekaan molemminpuolinen. Pahempaa tietysti on, jos olette jo jonkin aikaa ehtineet olla yhdessä, ja sitten tulet jätetyksi. Päätät lopettaa etsimisen kokonaan. Deletoit profiilisi ja julistat olevasi täysin tyytyväinen ja onnellinen elämääsi yksinkin. 

Toivoa kuitenkin on aina, pettymysten jälkeenkin. Ehkäpä myös sen oikean tai ainakin tarpeeksi sopivan asunnon löytymisen suhteen. (Tarpeeksi sopiva on aivan riittävä tässä vaiheessa elämää, ja oikeastaan aina.)

Tutustuin mieheeni ensimmäistä kertaa yli kuusi vuotta sitten. Vietimme yhdessä muutaman kuukauden, tapaillen satunnaisesti. Keskustelut venähtivät aina moneen tuntiin ja aika lakkasi olemasta. Ja oli niin hauskaa. Hänen elämäntilanteensa kuitenkin pakotti meidät erilleen. Kipuiltuani asian kanssa aikani pystyinkin hyvin jatkamaan elämääni. Käskin itseäni olemaan realisti, lopettamaan turhan odottamisen ja toivomisen ja siirtymään eteenpäin huolimatta tunteesta, että meidän pitäisi olla yhdessä. Tuollaiset tuntemukset ovat lapsellisia ja yksipuolisia, sanoin itselleni.

Kun sitten viimein olosuhteet olivat oikeat, löysimme toisemme uudelleen. Olin siihen mennessä vähän kyynistynyt. Kesti aikaa, ennen kuin tavoitin taas tinderin ja lyhyiden tapailusuhteiden alle hautautuneen rakkauden. Mutta siinä se yhä oli, jo kauan sitten löytämäni;

Koti.

Kamelin selkä katkes

Olen ollut yllättävän rauhallinen muutaman viimeisen viikon ajan. Ehkä vähän kärttyinen välillä, mutta pääosin rauhallinen. En ole oikein viitsinyt reagoida mihinkään orastavaan riitaan, olen jaksanut muistuttaa sadatta kertaa keittiön pöydälle jätetystä hillopurkista ja avonaisesta voirasiasta.

Tänään se tapahtuu. Kamelin selkä katkeaa. Herään aamulla ja yritän tsempata itseäni ajattelemaan, kuinka kiva päivä onkaan tulossa, on niin aurinkoistakin. Selviän hyvin pukemiseen asti; jaksan vielä muistuttaa lattialle jätetyistä vaatteista, kehottaa lasta laittamaan puhelimen pois, jotta saisi huoneensa siistittyä. Sitten yritän pukeutua. Kaikki kiristää. Tunikassa näytän muumimammalta. Pyykkikori on täynnä, sieltä ei löydä yhtään mitään. Miksi se on aina täysi ? Eteisestä olohuoneeseen johtava käytävä on jalanjälkien peitossa. Juuri eilenhän pesin sen. Pitää hankkia siihen matto.

Naamani on turvoksissa, huomasin sen jo eilen. Ihan kuin minulla olisi kaksoisleuka. Sormet muistuttavat nakkeja. Silmäluomet pullottavat. Muumimammatunikaa päältä kiskoessani joudun antautumaan negatiivisten tunteiden sekamelskalle. Kissa säikähtää ja juoksee sängyn alle. Ehdin juuri meikata ja nyt ripsiväri valuu poskia pitkin tummina vanoina. Olenpas paska äiti, ajattelen kaataessani pyykkikorin sisällön lattialle ja lajitellessani sinne asumaan jääneet vaatteet joko takaisin tai roskakoriin. Siivoan vielä jääkaapin ja keittiön tasot. Todennäköisesti olisin siivonnut joka ikisen hyllyn samalla vimmalla, jos en olisi luvannut lähteä kirpputorille ostamaan petsejä. Tietysti siivotessani pidän kirosanoin höystettyä marttyyrimonologia siitä, kuinka en jaksa jatkuvasti siistiä kotia vain siksi, että sen voisi sitten heti sotkea uudelleen.

Laitan aurinkolasit päähän ja mökötän koko bussimatkan. Itkettää edelleen. Tyttärenihän on loppujenlopuksi vielä niin pieni. Ja rakas. Ei ole oikein kaataa hänen niskaansa turhautumista. Huomaan olevani väsynyt muistuttamaan eteisen lattialla lojuvasta koulurepusta, pöydälle jätetyistä tiskeistä ja siellä täällä (lattiallakin) seilaavista roskista. Jokaisesta muistutuksesta saan vastaukseksi ”Joo joo äiti oikeest älä viitti, rauhotu” -tyyppisen kommentin, tai ”Mä katon vaan eka tän videon, tää kestää enää viistoist minsaa." Jatkuva asioista jankuttaminen on väsyttävää ja tulokset ovat hyvin hitaita, välillä jopa olemattomia.

Koen turhautumista raskauteen, jatkuvaan tarkkailuun, kuulostelemiseen ja synnytyksen ympärillä pyöriviin ajatuksiin. Samalla inhoan itseäni, koska joku jossakin varmasti toivoo lasta, ja minä käytän aikaani hermoilemiseen, pelkoon, ja lohdutan itseäni ajatuksella, että pian raskaus kuitenkin loppuu, lapsi tulee ulos. Joku on yrittänyt vuosia saavuttaa tämän tilan ja minä nillitän koska olen hermostunut turvonneeseen naamaani, liitoskipuihin ja liikkeiden tarkkailuun.

Muutenkin, olen ollut viime päivinä inhottava. Lapsi on nähtävästi innostunut yhtäkkisestä kotonaolemisestani, ja vaatii ekstrovertille persoonalleen ominaiseen tapaan jatkuvasti huomiotani. Puhetulva on katkeamaton. Ja mitä minä teen? Saarnaan kaupasta ostetusta valmispizzasta, eristäydyn sohvannurkkaan lukemaan synnytyskirjoja ja jätän lapsen tukan huonommalle tolalle kuin yleensä, koska sen jatkuva harjaaminen tuntuu todella vaivalloiselta. Haluan olla terveellistä ruokavaliota vaaliva, tiedostava pikaletittäjä -äiti. Sen sijaan olen keskeneräinen räjähtelevä painekattila -äiti, joka tuntee olonsa oudon epäsosiaaliseksi, haluaa olla yksin, sanoo, että samat letit menevät vielä pari päivää. Äiti, jolla on karkkikätköjä ja joka antaa pakastimesta Mars -jäätelöä jälkiruuaksi.

Myöhemmin kotona, Hietalahdesta palattuamme, huomaan kyyneleiden nousevan silmiini ajatellessani lelukassia innoissaan penkovaa lasta, jonka mielestä kirpputorireissu oli maailman paras. Aurinkoisella torilla, elokuun lämmössä, on häivähdys ohikiitävää aikaa. Lapset kasvavat niin nopeasti, eikä tuo yhdessä vietetty hetki tule enää koskaan takaisin.

Luultavasti olen enemmän huolissani tästä uudesta tulokkaasta, koska tiedän, miten kokonaisvaltaista kaikki on; Tunteiden kirjo, menettämisen pelko, rakkaus. Ensimmäisen kohdalla kaikki tuntui vieraalta ja konkretisoitui vasta muutamia päiviä synnytyksen jälkeen; että tuossa se nyt on, ja tekisin sen puolesta mitä tahansa, viimeiseen asti. Toisen kohdalla kaikki on selkeää jo alusta saakka –  ensimmäisistä hauraista viikoista, epätietoisuuden sävyttämistä kuukausista.

Yhteinen tie on pitkä. Se kestää koko loppuelämän.

Ei kauaa enää ...

Vaikka loppupuolella raskautta alkaa tulla eteen kaikenlaisia vaivoja kuten lonkkasärkyä, lantion alueen kipua ja muuta pientä, on tämä loppuvaihe silti mielestäni paras. Tietää, ettei ole enää kauaa jäljellä, ja toisaalta ei halua ajan kuluvan yhtään nopeammin. Toisina päivinä taas toivoo, että pääsisi jo tapaamaan vauvan, eikä tarvitsisi sitten enää puolinukuksissa öisin miettiä, onko se liikkunut vai ei. Niin, vauvan synnyttyä sitä vain herää jatkuvasti tarkistamaan, hengittääkö se. Tiedä sitten, kumpi on parempi vaihtoehto. Lisäksi raskauden tuomat muutokset eivät ahdista, kun tietää, ettei raskaasta olosta tarvitse kärsiä enää kauaa. Palautuminen on oma prosessinsa, mutta tällä hetkellä minua ei yhtään häiritse iso mahani tai pyöristynyt kehoni. Ainoastaan välillä aamuisin ärsyttää, kun mikään vaate ei enää mahdu päälle. 

Tuntuu, että asiat  kotona ovat vakiintuneet ja on helppo olla; Olemme oppineet elämään toistemme kanssa perheenä alun haasteiden ja erilaisten tapojen yhteensovittamisen jälkeen. Tytär tulee nykyään hyvin toimeen mieheni kanssa, ja on kivaa viettää aikaa kolmistaan. Koko aiheesta voisi tehdä oman tekstinsä (ja todennäköisesti teenkin). Tottakai meillä on joskus konflikteja, mutta nyt olo on onnellinen.

Esikoisen odotuksen loppupuolella oli jo syksy; muistan syksyn värit kirkkaana ja kauniina, kuulaiden syyskuun lopun iltojen usvan peltojen yllä, kun kävin lenkkeilemässä. Muistan ohuen jääpeitteen vesilammikoiden päällä viimeisenä lenkki-iltana marraskuussa, ojaan loikkivan myöhäisen sammakon. Teiniäitinä jaksoin liikkua yllättävän hyvin verrattuna tämänhetkiseen ankka -olotilaan. Kiipesin portaita ylös, pimeässä käveleminen ei pelottanut (ja nykyään olen liian säikky kulkemaan pimeässä metsässä). Oli täysikuu. Lapsi syntyi seuraavana päivänä. Se kaikki, vuodenaika, sää, tuoksut, ovat jääneet mieleen selkeinä.

Rakastan pimeitä ja lämpimiä elokuun iltoja. Syyskesän aamujen viileyttä, päivien viipyilevää auringonvaloa. Viime viikonloppuna iski levoton olo ja sisustusvimma. Hankkiuduin samantien eroon vanhasta sohvasta ja ostin uuden. Myös tv -taso uusittiin, koska kannoin vanhan rikkinäisen roskalavalle. Synnytyksestä stressaaminen on alkanut; Iltaisin mietin,miten kaikki tulee menemään, mitä kivunlievitystä joudun ottamaan vai olenko niin motivoitunut luomusynnyttäjä, että kieltäydyn epiduraalista ja kaikista muistakin piikeistä. Vai kertooko lääkäri parin viikon kuluttua, että vauvan pää on väärässä paikassa tai oudossa asennossa ja joudun sektioon. Sektio tuntuisi pettymykseltä, koska olen koko ajan kuvitellut itseni synnyttämään alakautta. Sektioonhan voi joutua vasta viime metreilläkin. 

Luulen, että vauva on ollut jo pitkään samassa asennossa. Sen kantapäät tuntuvat oikean kylkeni tienoilla ja välillä se nostaa jalkansa ylös melkein palleaan asti. Se hikkailee usein ja hikka on aina alhaalla. Välillä se nukkuu mielestäni monta tuntia, vaikka oppaissa sanotaan, että sikiöt nukkuvat 20 – 40 minuutin pätkissä. Toisina päivinä se möyrii jatkuvasti.

Äitiysloma alkaa ensi viikon puolivälissä. Ehkä sitten ehdin myös kirjoittaa enemmän.

Huom. Varastin maisemakuvan veljeni instasta, sillä on näköjään vähän parempi kamera kuin mulla ... 

Loppuraskauden alkua

Raskausviikko 29+ 3 eli kolmaskymmenes viikko. Edessä olevat pari kuukautta tuntuvat toisaalta pitkiltä, toisaalta lyhyeltä silmänräpäykseltä. Olen voinut koko raskauden ajan tasaisen menettelevästi, missään vaiheessa olo ei ole ollut mikään superenerginen tai superhyvä. Väsymys ei kadonnut keskiraskaudessa, jonka sanotaan olevan raskauden ”parasta aikaa". Keskiraskauden aikana myös kaikki syömäni ruuat turvottivat ja vatsa tuntui koko ajan ilmapallolta.

Loppuraskaudessa koko raskauden ajan vaivannut väsymys on näköjään pahentunut aikalailla, ja joudun tsemppaamaan jaksaakseni hereillä koko päivän. Se on turhauttavaa ja hieman pelottavaakin – mietin, mistä väsymys johtuu ja onko sille joku muukin syy kuin raskaus. Minulta on testattu hemoglobiini, joka oli normaalin rajoissa. Verenpaine on melko alhaalla kuten aina, mutta nyt kai vielä tavallista alempana.
Toistaiseksi nukun hyvin ja paljon. Mieliala tuntuu useimpina päivinä jotenkin alavireisen herkältä. Väsymykseen auttaa useimmiten parhaiten liikkeelle lähteminen, jokin aktiviteetti, joka saa hetkeksi unohtamaan sumuisen ja uupuneen yleisolemuksen.

Olen välillä lueskellut netistä synnytyskertomuksia, ja perjantain neuvolakäynnillä on kai tarkoitus jutella synnytyksestä tarkemmin, kun en viime kerralla toukokuussa oikein osannut sanoa, pelottaako tuleva synnytys minua vai ei. Ajatukseni eivät ole muuttuneet asian suhteen. Pelkään sisätutkimusta, siinä kaikki. Sitä tuskin voi välttää useimmissa synnytyksissä, joten se on pakko kärsiä. Oikeastaan en pelkää muita asioita, enemmänkin jollain epävarmalla tavalla myös odotan koko hommaa. Kun vauva on ulkona, päästään seuraavaan vaiheeseen, konkretiaan.  

Ehkä eniten jännittävät kaikki nämä päivät ennen synnytystä; kaikki aamut, joina herään ja tunnustelen vauvan liikkeitä, kuulostelen, nukkuuko se. Tökkään varovasti vatsaa, pieni jalka liikahtaa. Välillä koko maha liikkuu vauvan liikkeiden mukana. Ja välillä on hiljaisempaa. Jotkut päivät ovat vilkasliikkeisiä, toiset laiskoja. Onko vauvalla kaikki hyvin? Juuri tämä jatkuva tietoisuus toisesta ihmisestä osana omaa kehoa tekee raskausajasta pitkän.

Muutos pelottaa

Olen huomannut, että olen herkkä reagoimaan muutoksiin elämässä. Kun olen tottunut johonkin tiettyyn kaavaan ja elänyt pidempään sen mukaisesti, tiedossa oleva muutos alkaa yhtäkkiä tuntua ahdistavalta, tuntemattomalta ja tyhjältä.

Tyhjä tunne. Se valtaa minut jo toisena yksinolopäivänä, jona en oikeasti edes ole yksin kuin vain aamusta alkuiltaan. Ensimmäinen päivä meni ihan hyvin, toisena päivänä heräsin innoissani ajatellen, mitä kaikkea voisinkaan tänään tehdä. Vähitellen, muutettuani olohuoneen järjestystä ja kirjoitettuani blogia, innostus muuttui ahdistukseksi ja levottomuudeksi. Taustalla on myös jotain outoa melankoliaa, merkityksettömyyden tunnetta. Kai sitä voisi kuvailla tyhjyydeksi. Täällä me vain olemme, elämme elämämme ja sitten häviämme. Kukaan ei voi luvata kenellekään mitään varmaa, joudumme luottamaan elämään ymmärtäen, ettei luottaminen takaa onnellista lopputulosta. Kaikki rakkaat ihmiset ovat lähelläni vain tämän lyhyen hetken ajan, ja itsekin olen täällä vain hetkellisesti.

Tuo tyhjä tunne on minulle tuttu, mutta nyt se on tavallista voimakkaampi. Järkeilen sen johtuvan  hormoneista, pian alkavasta äitiyslomasta ja työn loppumisesta. Vuodesta toiseen olen lähtenyt aamulla johonkin, jossa minua kaivataan ja jossa minun pitää hoitaa velvollisuuteni. Yhtäkkiä jäänkin kotiin. Täytän tiskikonetta. Pesen lakanoita kloriitilla. Tulen tietoiseksi vauvan liikkeistä ja liikkumattomuudesta, jokaisesta pienestä potkusta kyljessäni.

Usein arjessa kaipaan yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Minulle kuitenkin riittää, jos saan olla itsekseni vaikkapa pari tuntia tai lenkin verran. Huomaan kerta kerran jälkeen mielialani kohenevan heti, kun törmään roskia viedessä sattumalta naapuriin ja jäämme juttelemaan, tai lähden spontaanisti kävelemään johonkin paikkaan, jossa on elämää ja ihmisiä. Tyhjyyden tunne laimenee ja jää vain kummittelemaan haaleana taustalle.

Toisaalta pidän merkityksettömyyden ja eksyneisyyden tunnetta vähän huolestuttavana. Miten se voi ilmetä jo niinkin nopeasti kuin yhden yksinäisen päivän aikana? Tarkoittaako se sitä, että täytän tyhjyyttä tunkemalla arkeeni kaikenlaista ja juoksemalla paikasta toiseen, joka puolestaan on aiheuttanut sen, etten enää osaa pysähtyä ? Pysähtymisen ja yksinolonhan pitäisi olla ihanaa vaihtelua. Mutta eikös masennuksenkin ole joissain tapauksissa todettu helpottuvan, kun ihminen alkaa tehdä töitä tai jotain muuta tavoitteellista säännöllisesti? Silloin ei ole aikaa ajatella liikaa, ihminen väsyy eikä aivoilla ole kapasiteettia pyöritellä elämän tarkoitusta. Tyhjä tila sen sijaan aiheuttaa ajatustulvan, eivätkä ne ajatukset aina ole niin mukavia. Päässä risteilee huolia, pelkoja ja ymmärrys kaiken väliaikaisuudesta. (Tyhjän tilan positiivinen puoli on se, että se saattaa joskus aiheuttaa myös tekstitulvan. Luovuuden pulppuamisen. )

Olen suunnitellut itselleni strategiaa aikaan ennen kuin vauva syntyy. Vauvan syntymän jälkeisiä suunnitelmiahan ei kannata juurikaan tehdä. Voi olla, että olen ihan poikki ja voi myös olla, että vauva on helppo ja jyrään vaunujen kanssa pitkin kauppakeskuksia ja mammakerhoja. Totta puhuen, ajattelin liittyä johonkin äiti-vauvaryhmään jo etukäteen. Voihan liittymisen sitten perua, jos mistään ei tule mitään. Ennen vauvan syntymään voisin kuitenkin ottaa tavoitteeksi lähteä joka aamu kotoa jo melko aikaisin tyttären herättyä kouluun. (Paitsi jos minulla on kramppeja, levottomat jalat tai muuten vain unettomia öitä). Voisin käydä ihan vain kävelemässä tai sitten vaikka kahvilla. Siten saisin itseni ylös sängystä, meikattua ja laitettua vaatetta päälle. Nythän tämä kuulostaa jo joltain kroonisesti masentuneen potilaan kotihoito-ohjeelta.

Sitten ajattelin googlailla vauvakerhoja …

Kirjallisuusterapiaohjaaja - mikä se on ?

Opiskeluaikana, vuosia sitten, kuulin siitä ensimmäisen kerran; Kirjoittaminen voi olla terapiamenetelmä, jota voi käyttää eri asiakasryhmien kanssa. Tottakai ilmoittauduin samantien ammattikorkeakoulun lyhyelle kirjallisuusterapiakurssille ja päätin, että jossain vaiheessa opiskelen itseni työn ohessa kirjallisuusterapiaohjaajaksi. Ajatus tuntui kuitenkin kaukaiselta jo raha-asioiden takia, ja muutenkin. Silloin koulutusta järjestettiin sitä paitsi vain Helsingin ulkopuolella.  

Helsingin yliopisto alkoi järjestää kirjallisuusterapiaohjaajakoulutusta täydennyskoulutuksena muutama vuosi sitten. Viime keväänä hain mukaan ja ajattelin ottaa lainaa sitä varten. Halpojahan nämä terapia -sanan sisältävät koulutukset eivät ole, tämä nyt kumminkin edullisimmasta päästä.

Koin menetelmän heti omakseni. Olen lapsesta asti selvinnyt vaikeista asioista ja ajatuksista kirjoittamisen avulla. Olen pitänyt päiväkirjaa, kirjoittanut tarinoita, novelleja ja minulta on julkaistu myös yksi romaani. Luovaa kirjoittamista opiskellessani (18 -vuotiaana Oriveden opistolla), tulin siihen lopputulokseen, että en hae yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä tai mitään muutakaan siihen viittaavaa. Viihdyn ihmisten parissa ja haluan olla kosketuksissa ihmisten elämiin ja elämätarinoihin. Siksi päädyin sosiaalialalle. Se, että voisin auttaa muita selviämään elämän haasteita tai käsittelemään ongelmiaan kirjoittamisen ja lukemisen avulla, on juuri sitä, mitä olen aina halunnut tehdä. Tottakai haluan myös kirjoittaa omaksi ilokseni ja tehdä lisää novelleja ja ehkä romaaninkin. Fakta vain on se, että kirjoittamisella ei elä. Apurahoja on vaikea saada, enkä halua ajelehtia sellaisessa epävarmuudessa.

Koulutuksen aikana jokainen opiskelija ohjasi kirjallisuusterapeuttista kasvuryhmää. Kasvuryhmälle piti etsiä tilat ja varata sopivat ajat kalenterista. Ryhmiä ohjattiin niin läheisensä menettäneille, toipuville alkoholisteille, mielenterveyskuntoutujille kuin synnytyspelosta kärsivillekin. Lyhyen etsinnän jälkeen löysin yhteistyökumppanikseni Pienperheyhdistyksen ja sain käyttööni heidän Sörnäisten tilansa, joka oli ryhmälle juuri sopiva. Ryhmä oli suunnattu yksinhuoltajille, ja sen aikana osallistujien lapset olivat viereisessä huoneessa lastenhoitajien kanssa. Ryhmän lauantaisissa tapaamisissa luettiin, keskusteltiin ja kirjoitettiin joka kerralla johonkin uuteen teemaan liittyen. Meitä kaikkia yhdisti yksinhuoltajuus. Ehkä juuri sen takia osallistujat olivat alusta saakka hyvin avoimia ja rohkeita kertomaan kipeitäkin asioita omista elämistään. He olivat myös taitavia kirjoittajia, joiden tekstejä oli ilo kuunnella.

Koulutukseen sisältyi lisäksi luku – ja kirjoitustehtäviä ja noin kahdentoista sivun mittainen lopputyö omavalintaisesta aiheesta. Koulutus kesti syyskuusta kesäkuuhun ja lähiopetuspäiviä oli kaksi kertaa kuukaudessa, perjantaisin ja lauantaisin. Tämän koulutuksen yhdistäminen työelämään oli siis siinä mielessä helppoa, että kuukaudessa oli vain yksi perjantai, jonka joutui olemaan pois töistä. Yleensä pidin nuo perjantait lomapäivinä tai otin palkatonta. Tehtävät toivat tietenkin oman painolastinsa ja toukokuussa tuntui, ettei aika riitä kaikkeen. Sain kaiken kumminkin tehtyä juuri ajallaan, kuten taisivat saada kaikki muutkin.

Minun pitäisi ehdottomasti lukea enemmän. Se on asia, jota kirjallisuusterapian ohjaaja (eikä kukaan muukaan) voi tehdä liikaa. Kirjani jäävät harmittavan usein kesken, koska olen väsynyt, en jaksa keskittyä, selailen somea tai teen jotain muka tärkeää. Ennen ajattelin toiminimen perustamista ryhmien vetämistä varten, mutta nyt olen tullut siihen lopputulokseen, että tarvitsen vielä lisäkoulutusta ennen kuin sellaista voi edes harkita. Tällä hetkellä mielessä ovat työväenopistot ja erilaiset muut toimijat, joiden kautta voisin toivottavasti tulevaisuudessa vetää ryhmiä.

Nyt koulutus on ohi, eikä ole enää ”pakko” tehdä mitään. Oma ryhmänikin loppui jo huhtikuussa. Ryhmän aikana sydäntalvi muuttui kevääksi, valoa riitti jo pitkälle iltaan. Ryhmän alkaessa palelimme Pienperheyhdistyksen tiloissa villasukat jalassa, viimeisellä tapaamisella kevään itsepäinen aurinko tunkeutui kaihdinten välistä melkein liian kirkkaana. Tunsin, että omat kokemukseni saivat ryhmän kautta merkityksen. Elämänvaihe, jota olen itse elänyt pitkään, kääntyi voimavaraksi voidessani olla tukena muille. Sanotaan, että vain toinen yksinhuoltaja voi ymmärtää yksinhuoltajaa, ja näin se minustakin on. Vaikka en enää ole yksinhuoltaja tälle tulevalle lapselle, olen ollut yksinhuoltaja tyttärelleni lähes koko tämän elämän ajan.

Myös koulutus itsessään oli prosessi, jossa ajatukset irtaantuivat arjesta. Pääsin sisälle siihen maailmaan, jota rakastan. Vaikka kevättä varjosti raskaudesta johtuva pohjaton väsymys, koulutuspäivät olivat aina erityisiä. Ne sisälsivät oivalluksia, hyväksyvää ilmapiiriä ja uudenlaista innostusta. Päällimmäisenä oli aina tunne siitä, että olen siellä, missä minun pitääkin olla.  

”Kukaan ei vältä tähteään; sitä on pakko seurata.”  - Edith Södergran 

Kesäpäivät

Aina kesällä se iskee; Jokin epämääräinen haikeus.

Kaikki on niin kaunista ja lyhytaikaista, sireeninkukat ovat pian jo kukkineet, voikukan haituvat leijailevat tuulessa kuin lumi. Rantojen ulappa on iäisyyksien päässä, purjeveneet kelluvat terävillä aalloilla ajattomina ja rahtilaivat lipuvat kohti Saksaa. Meriheinän laikuttama ranta on täynnä kiemuraisten mäntyjen alla istuskelevia ihmisryhmiä; vettä loiskivia lapsia, varjoissa vilvoittelevia miesporukoita ja auringossa olkapäänsä polttaneita naisia.

Kuivan mäntykankaan tuoksu tuo mieleen lapsuuden kesäpäivät. Tuuli on lämmin ja voimakas, aurinko laikuttaa metsäpolun.Lapset ovat jo kasvaneet isoiksi, eivät enää mahdu syliin. Koulu on loppu, todistukset jaettu. Taas uusi kesäloma.

Ajankulu.

Kesäpäivistä ei saa kiinni; Silti, ne ovat niin pitkiä, täynnä valoa, ihmisten naurua, askelia torin mukulakivetyksellä. Päiviä ei saa säilöön. Ohikulkevaa elämää ei voi pysäyttää. Näinä kesäpäivinä olen tietoinen omasta onnellisuudestani. Se läikkyy ja läikähtelee kuten valo, kultaisena ja ilakoivana. Samalla ymmärrän kirkkaasti, että millään ei ole takuuta.

Kaiken voi menettää.

Ja kaikki menee ohi.

Kesäpäivissä on läsnä kirkas ymmärrys elämän lyhyydestä. Se kulkee sovussa keveyden kanssa, melkein varoen haurasta, hetkeen sidottua onnellisuutta. Lapset juoksevat metsäpolkua pitkin. Edeltä kuuluu "Äiti!" Sana katoaa voimakkaaseen merituuleen, kantautuu korviini saaden aikaan haikeuden ja rakkauden aallon.

Yöllä jossain kauempana salamoi. En saa unta, on niin painostavaa.

Uutisisissa kerrotaan pinnan alle vajonneista lapsista, joita ei voitu elvyttää.

Tuuletin pyörii raksahdellen.

Hiivin lapseni sängyn viereen. Suoristan peiton reunaa.

Kaikki on haurasta ja sattumanvaraista.

Ja sen tiedon kanssa meidän on elettävä päivästä toiseen.

Raskausajan kuulumisia

Aamut kissan kanssa; Harvinaisia, hitaita ja hiljaisia. Kissat on siitä kivoja, että ne eivät juurikaan pidä meteliä. Maukuuhan se oven takana käydessäni suihkussa ja säntäilee hullunkiilto silmissä sinne tänne saadessaan jonkun villeyskohtauksen, mutta enimmäkseen se istuskelee ikkunan edessä lintuja tarkkaillen. Tätä hiljaisuutta ja rauhaa on ollut elämässäni viime aikoina liian vähän. Rauhasta olla itsekseen kasvavat myös luovat ajatukset - Herään mielessäni ajatus palata blogiin, kirjoittaa blogia useammin.

Ostin toissapäivänä pyörän itselleni. Eilen kävin ajelemassa pitkän matkan. Meno - ja paluumatkan välissä kävin syömässä yksin ja ostamassa itselleni pyöräilykypärän. Myös kirjastossa tuli käytyä ja ostettua myös yksi kirja, joka pitäisi lukea kesäkuun puoliväliin mennessä. Että olikin kiva tehdä asioita yksin, johtui varmaan uudesta pyörästä, jolla ajaessa ajantaju unohtuu ja pitää keskittyä vain korvissa humisevaan tuuleen ja hengästymiseen ylämäissä. Fyysinen rasitus on se, jota olen todella kaivannut muutaman viime kuukauden aikana. On konkretisoitunut, kuinka tärkeä osa elämääni se oikeastaan on - mitä saan urheilusta, miten se pitää pään kasassa ja vaikuttaa minäkuvaan. 

Tammikuussa aloin odottaa toista lastani. Olen pitänyt lasten välissä kymmenen vuoden tauon. Viimeksi olin siis raskaana kymmenen vuotta sitten. Olen näinä vuosina ihaillut raskausvatsoja ja toivonutkin usein olevani raskaana. Toisinaan raskaus on tuntunut pahimmalta painajaiselta ja vauvakuume on hävinnyt pitkäksi aikaa, varsinkin jos olen tapaillut jotain katastrofityyppiä, joka ei missään nimessä sopisi isäksi. Tänä vuonna tilanne oli kuitenkin toinen ja olosuhteet oikeat. Olin seurustellut jonkin aikaa miehen kanssa, jonka olin tuntenut jo vuosia, ja halusimme molemmat lapsen. 

Jo raskauden alkumetreiltä päällimmäisinä tunteina olivat jäätävä turvotus, ainainen närästys ja etova olo. Myös väsymys kulki uskollisesti mukana. Kehoni reagoi raskauteen erilailla kuin kymmenen vuotta sitten; Varmaan osittain ikäni takia, osittain siksi, että käyn kokopäivätyössä ja yritän samalla kasvattaa pian kymmenen vuotta täyttävää esikoistani ja pitää arjen säännöllisenä. Heikon olon takia liikunta jäi muutamaksi kuukaudeksi melkein kokonaan pois.

Keho muuttui, vatsa leveni ja pyöristyi. Huomasin, etten nauttinutkaan tästä uudesta lookista, ennemminkin tunsin itseni epäviehättäväksi ja kävin läpi itsetuntokriisin. Maha muuttui palloksi, vyötärö hävisi ja kehosta katosi ryhti. Ja ne hormonit; Kuten jo ensimmäisessä raskaudessa, ne ovat heitelleet mieltäni vaihtuvien tunteiden, hysteeristen naurukohtausten ja raivonpuuskien ristiaallokossa sinne tänne. 

Nyt sitten, ostettuani pyörän, ja jo sitä ennen muutamaan otteeseen, olen alkanut taas liikkua. Näin olen saanut otteen kehooni, olen päässyt taas kokemaan fyysisen rasituksen aiheuttaman euforian ja väsymyksen. 

Vihan tunteiden vastakohtana raskausaika saa mielen erityisen herkäksi. Toisinaan sitä huomaa rakastavansa kaikkea ja kaikkia niin paljon. Omaa esikoista kohtaan tuntee hellyyttä, joka saa silmiin kyynelet. Samoin oma puoliso tuntuu niin rakkaalta ja tärkeältä. Hellyydenpuuskan voi aikaansaada myös joku tuntematon ihminen kadulla. Tai joku eläinraukka. Silloin sitä vain miettii mielessään, kuinka tekisi mieli halata. Lopulta, raskaus on melkoinen myllerrys ja muutos niin kehossa kuin mielessä. Sitä pitää luoda identiteettinsä uudelleen; yhden lapsen äidistä kahden lapsen äidiksi, kahden tytön äidiksi.