Raskauden ensimmäinen kolmannes + flunssakierre

Koko syksy on ollut kuormittavaa, selviytymistä. Jospa selviäisin tästä päivästä. Tästä viikosta. Sen jälkeen tulee taas uusi viikko. Askel eteenpäin. 

Alkuraskauden pahoinvointi alkaa viikon 6 kieppeillä ja pahenee siitä aina n. viikolle 12 asti, jonka jälkeen se alkaa hitaasti lievittyä. Närästys astuu mukaan kuvaan viikolla 7 ja jatkuu sietämättömänä aina jonnekin viikolle 14 saakka. Vaikeinta on avata jääkaappi. Se saa lähes aina aikaan varmaa yökkimistä ja joskus joudun myös oksentamaan. Kaikki ajatukset pyörivät syömisen ympärillä. Mitä tänään mahdollisesti tekisi mieli? Mitä pystyisin tänään syömään? Ja mitä en missään nimessä pysty edes ajattelemaan? Ja tietenkin jokin tänään valmistamani ruoka ei todellakaan maistu enää huomenna. Ruokaa menee hukkaan. Ruokasuunnittelua ei ole olemassa, mikä on todella järkevää näin inflaation aikaan. Kaupassa on turha käydä ”etukäteen”, koska en todennäköisesti pysty syömään mitään sieltä ostamaani. Lapset kuitenkin pitää ruokkia normaaliin tapaan.  

Yhtenä päivänä teen tofuwokkia, syön sitä hyvällä ruokahalulla, ja seuraavana päivänä sen näkeminen jääkaapissa saa minut oksentamaan, enkä enää seuraavina viikkoina voi katsoakaan tofupakkausta päin. Myös jauheliha oksettaa, samoin chilikastike ja mozzarellapasta sekä moni muu asia. Erityisen ällöttäviä ovat muovin ja jääkaapin hajut. Jynssään jääkaappia maski päässä puhdistusaineilla, ja silti sen avaaminen saa aikaan yökkimistä seuraavana päivänä. Lisäksi viime raskaudesta tuttu närästys alkaa. Se tuntuu jatkuvana, vaativana nälkänä ja poltteena ja saa vatsan murisemaan, jos en heti syö jotakin. Tällä kertaa närästys on kuitenkin vielä aiempaa pahempaa, joten saan lääkäristä siihen vahvemman lääkkeen. Tämän lisäksi kaikki ruoka turvottaa.

Todella ällöttävää aikaa. 

Samalla taustalla jyllää kaikista raskauksistani tuttu pelko: Mitä jos tämä menee kesken? Mitä jos joudun aloittamaan kaiken alusta? Mitä jos jotakin tapahtuu, nyt tai missä vaiheessa tahansa? Kolmannessa raskaudessa tämä pelko on siis olemassa, mutta olen usein niin kuormittunut arjesta, työstä, pahasta olosta ja muista lapsistani, etten jaksa pelätä.

Joulun aikaan pahin paha olo on helpottanut. Jääkaapin avaaminen ei saa enää aikaan oksetusta. Se saattaa johtua siitä, että minulla on kamala flunssa, taas kerran, ja olen niin tukossa, etten haista enkä maista mitään. Ennen tätä flunssaa, noin kuukausi sitten, minulla oli elämäni kipein poskiontelontulehdus.

Tänä syksynä tauteja meille on tuonut päiväkoti-ikäisen kuopuksen sijaan enimmäkseen yläasteikäinen esikoinen. Sillä on ollut koko syksyn nenä tukossa, yskää ja epämääräisiä flunssia. Jouluaattona iskee jokin astetta kovempi kuumeinen flunssa, joka leviää alkaen hänestä, siirtyen minuun ja lopulta kuopukseen. Ja sitä tässä nyt podetaan.

Ei ole hengenvaaraa eikä muutenkaan vakavaa. Positiivinen ajattelu ja sitä rataa.

Saan idean varata itselleni alustavasti ajan raskausajan valokuvaukseen, jos pääsen niin pitkälle. Onhan se hiton kallista, mutta tämä on todennäköisesti viimeinen raskauteni ja olen aina halunnut ammattilaisen ottamia kuvia itsestäni raskaana, luonnon helmassa. Lähetettyäni alustavan ajanvarauskyselyn, alan itkeä. (Itken muutenkin oudoista asioista, esimerkiksi mainoksesta, jossa vanha mies veistää puu-ukon, ukko herää hetkeksi henkiin ja mies luulee saaneensa siitä ystävän.)  Vähän aiemmin olen noukkinut sadatta kertaa lattialle levitellyt lelut omille paikoilleen, korjaillut lattialta ja sohvilta paperitolloja, pyytänyt kaksikymmentä kertaa (en liioittele) esikoista viemään roskat ja yrittänyt syödä jotain, vaikka flunssa on vienyt ruokahalun. Heikottaa. Olemme olleet sisällä jo useita päiviä.

Jos en minä, niin kukaan ei korjaa noita leluja. Kukaan ei pakkaa muuttolaatikoita. Kukaan ei vie roskia, jos en käske. Kukaan ei siivoa kissanhiekkoja. Mies on töissä, töissä, töissä. Aina töissä. Ollaan siinä flunssan vaiheessa, jossa koti alkaa tuntua vankilalta ja samojen lelujen siivoaminen rangaistukselta. Miksi joka helvetin lelu pitää rikkoa tai tuhota? Tussit pyörivät lattialla kuivuneina ilman korkkeja, kirjasta on revitty kannet, peitot on levitelty pitkin lattiaa. Kaiken kruunaavat siellä täällä lojuvat tyhjät ja täydet muuttolaatikot. Ja väkisinkin mieleen tulee, milloin lapset alkavat osoittaa ymmärrystä ja empatiaa esimerkiksi sen suhteen, ettei kipeän äidin tarvitsisi yksin hoitaa kaikkia kotihommia? Milloin ne ymmärtävät, ettei kissanhiekkalaatikko tyhjenny itsekseen? Että kissat pitää ruokkia? Tiskikone täyttää ja roskat viedä? Jatkuva ohjeiden ja käskyjen jakeleminen heikossa hapessa tuntuu yhtä raskaalta kuin asioiden hoitaminen itse. Ja siis tiedostan, ettei kolmevuotias ymmärrä tämmöistä, mutta kolmetoistavuotiaalta voisi ehkä odottaa jonkinlaista oma-aloitteisuutta ja ympäristön havainnointia? Tuntuu, että teinit uppoavat vain syvemmälle johonkin tavoittamattomiin, omaan kuplaansa. Samalla huono omatunto kuiskii korvaan, että kuopus on katsonut jo neljä päivää youtubea. Tunnen olevani vain kurja palvelija ja muiden tarpeiden täyttäjä. Se, joka ei koskaan saa levätä.

Tunne siitä, että ei pysty eikä fyysisesti jaksa, on vaan niin inhottava. Se on aina yhtä silmiä avaavaa ja pakostakin miettii, mitä tapahtuisi, jos kohdalle osuisi vakava sairaus. Pyörisikö sitä silti jaksamisensa äärirajoilla yrittäen hoitaa kaiken pakollisen? Tämä on yksi asia, joka vanhemmuudessa pelottaa. Oman toimintakyvyn menetys. Tällaisina kovemman flunssan tai vaikkapa rajun vatsataudin aikoina siihen havahtuu: Että kaikki olettavat sinun olevan aina kunnossa. Aina vahva. Aina toimintakykyinen. Se, jonka käsissä kaikki langat ovat. Ja kun yhtenä päivänä et jaksakaan, kaikki jää levälleen.

Koska tämän syksyn aikana en ole jaksanut. Paha olo on ollut kokonaisvaltaista, samoin väsymys. En ole jaksanut tehdä asioita, joista saisin itselleni voimaa. En ole jaksanut urheilla. En juurikaan tehdä mitään ylimääräistä. Flunssat ovat pahentaneet tilannetta. Koko arki on ollut selviytymistä. Ja tuntuu, kuin olisin ollut itseltäni hukassa. Jaksanut juuri tehdä työni ja täyttää muiden tarpeet. Omiani ei ole ollut olemassa.

Tiedostan kyllä, mistä kaikki johtuu. Kolmas lapsi on meille todella toivottu ja rakastettu jo nyt. Ymmärrän, kuinka lyhyt aika raskaus on, ja että elämään sisältyy erilaisia vaiheita. Sairastelukierre tuntuu silti aina vievän voimat ja masentavan.

Raskauskuvaus ajatuksena sai minut itkemään ehkä siksi, että kuvat ja kuvaus itsessään olisivat kokonaan minua varten. Lahja itselleni. Kuvaushetki, miljöö, lopputulos. Samalla raskaus symboloi voimaa. Uskallusta hypätä tuntemattomaan taas kerran. 

Näkemiin isoäiti

Verhon takana, huoneen viimeisessä sängyssä, olet hauras ja hento. Hengität pinnallisesti, ohuita nopeita hengenvetoja. Kätesi on viileä, verisuonten verkko risteilee sinertävänä läpikuultavan ihon alla. 

Hiuksesi, niin hennot ja harvenneet. 

Teevee pyörittää arkisia mainoksia kuin minä tahansa muunakin perjantaina. 

Koronan takia sairaalassa oli pitkä vierailukielto. Se kesti koko lopputalven. Kuvat, jotka minun piti lähettää sinulle, kuvat, joita olit pitkään toivonut, ovat nyt repussani. 

Unohdin lähettää ne, ja sitten jouduit sairaalaan. Unohdin antaa ne äidin matkaan. Kun vierailukielto päättyi, kuvat olivat edelleen piirongin laatikossa, josta poimin ne reppuuni näyttääkseni ne sinulle. Vaikka tiesin, ettet enää veisi niitä kotiin, kehystäisi niitä. Olisit halunnut lisätä viimeisimmän lapsenlapsenlapsesi kuvan muiden joukkoon makuuhuoneesi seinälle. Herätessäsi sinulla oli tapana katsoa kuvia, tervehtiä meitä.

Ja nyt et kohdista katsettasi. Et pysty puhumaan.  

Näen oman äitini surun ja rakkauden hänen koskettaessaan hiuksiasi. Kaikki mennyt on muuttunut muistojen ketjuiksi, puhtaaksi rakkaudeksi. Jossakin täällä, samassa kaupungissa, synnytit äitini kauan sitten, kuusikymmentäluvun alkupuolella, uudenvuodenyönä. Vahva nuori kehosi loi elämää, kasvatti sitä. Sodan varjossa lapsuutesi elänyt, oman aikakautesi kasvatti, pieni evakkotyttö, se sinä olit. 

 Äitini kumartuu puoleesi, silittelee, kertoo, kuinka rakas olet. Siihen hetkeen tiivistyy jotakin kaunista, universaalia ja kipeää; Lapsen rakkaus äitiin. Rakkaus elämän antajaan, vaalijaan. Ensimmäinen rakkaus; lasta sisällään, sydämensä alla kantanut. Kohdussa muotoutunut side, vahva ja hehkuva, ikuinen. Ja luopumisen kipu.  

Muistatko pienen luodon, jonne menimme veneellä; kaukaisen, autereisen kesäpäivän, terävän aallokon, jolle aurinko hajosi tuhansiksi kultaisiksi täpliksi? Sinä kesänä oli epätavallisen paljon leppäkerttuja. Niitä lojui kuolleina ja elävinä röykkiöinä luodon kallioilla villikukkien seassa. Kävelit vierelläni, isoisä kauempana. Olimme osa jatkumoa, katkeamatonta, sattumanvaraisten kohtaamisten muodostamaa yhtälöä. Merituuli puhalsi, pienet purjeveneet hyppelivät aallokossa, ja siinä hetkessä muistan ymmärtäneeni ensimmäistä kertaa elämän katoavaisuuden. 

Entä muistatko kotisirkan uunin takana, sen sirityksen vaaleana kesäyönä, jona ikävöin äitiä ? Sinä yönä painoit minut kylkeäsi vasten. Muistan tuoksusi, vaatteidesi tuoksun. Maalauspöytäsi, siististi järjestellyt siveltimet ja hienoin vedoin maalatut ikonit, hahmojen kultaiset, täsmällisesti viimeistellyt sädekehät. Vaaleansinisen viileän vaatehuoneen, siellä roikkuvat turkikset ja korut lipaston laatikossa. Minulla on koralliriipuksesi makuuhuoneessa korupidikkeessä. 

Ja ikävä sinua. 

Sanomme hyvästit. Tavallaan et ole siinä. Olet rajamailla, astumassa reunan yli sinne minne me kaikki joskus palaamme. 

Voisinpa soittaa sinulle vielä kerran. Kuulla äänesi kuten aina ennen. Lähettää kuvat sinulle postissa. Halata sinua kertaalleen ja tuntea lämpösi ja vaatteidesi tutun tuoksun. Etkö koskaan enää vastaa soittooni? Toivota minulle hyvää yötä ? Etkö koskaan enää lähetä halauksia? Muistot pulpahtelevat pintaan kuin kuplat, kirkkaina ja selkeinä, hajoten ajankuluun. 

Välitit, kannustit, uskoit. Kerroit tarinoita. Olit kiinnostunut asioistamme ja kiinni ajassa. Iloitsit saavutuksistamme. Rakastit meitä ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Siksi nimesin tyttäreni sinun mukaasi. Haluan, että hän kantaa sinua mukanaan osana elämän, sukupolvien, naisten ketjua.        

Toivon että olisin voinut olla enemmän läsnä. Että olisin nähnyt sinut useammin. Arki, tuo katala voimien viejä, välimatkan petollisuus, korona-aika. 

Onneksi ehdimme vielä luoksesi. Kiitollisuus ja tieto siitä, että tunsit läsnäolomme, on vahva. Silmäkulmaasi valuu kyynel. Toinenkin. Sinä kuulet meitä. Kuulet ja olet valmis astumaan rajan toiselle puolen. Saatettuna. Rakastettuna.