Raskaus tuntuu toisaalta niin nopealta ja lyhyeltä ajalta ihmisen elämässä. Ja toisaalta se tuntuu ikuisuudelta.
Ihmettelen, että olen ollut raskaana jo ennen joulua, jouluna ja syntymäpäivänäni. Ja koko talven ja syksystäkin hyvän aikaa. Oikeastaan yhdeksän kuukautta tuntuu kuluvan raskausaikana tavallista hitaammin. Ja samalla sopivaa tahtia. Se on sopiva aika ehtiä sisäistää asia ja sopeutua siihen. Ja myös kyllästyä siihen ja haluta sen loppuvan. Siihen sisältyy ilon ja toiveikkaan odotuksen lisäksi myös niitä pitkiä, ikäviä päiviä, jotka eivät tunnu loppuvan koskaan. Ihan niinkuin lastenkin kanssa olemiseen. Yhdeksän kuukautta on aika, jona keho kasvaa liian isoksi ja kaikki muuttuu hieman liian epämukavaksi. Samalla ajatus siitä, etten olisikaan enää raskaana, tuntuu todella kummalliselta. Raskaus on kasvanut osaksi minua ja siitä on tullut minulle normaalitila.
Nyt aikaa on enää päiviä tai korkeintaan pari viikkoa. Vielä ei ole ehtinyt iskeä se haikea ja lopullinen olo: Ehkä en enää koskaan saa kokea, miltä raskaus tuntuu tai silitellä isoa vauvavatsaa, jännittää pesukoneen päälle nostetun testiliuskan viivoja sydän pamppaillen, odottaa ja haaveilla. Havainnoida lapsen kasvua kehossani. Mahakuvia olen ottanut ihan tarpeeksi, ja niihin voin palata sitten vuosien kuluttua ihmettelemään, miltä tuommoinen maha oikein on tuntunut. Muistutuksena: Suolistoon sattuu, virstarakkoon painaa, potkut vihlovat välillä tosi pahasti ja saavat melkein jalat pettämään alta. Selkä vihottelee, kumartuminen on vaikeaa ja kolmivuotias saa vain haaveilla kiipeilytelineessä temppuilevasta äidistä.
Välillä iskee hetkellinen kauhu ajatellessani tulevaa synnytystä. Mutta suurimman osan aikaa olen ollut levollinen. Asioiden kulkuun ei juurikaan voi itse vaikuttaa.
Viime päivät olen viettänyt kodin lähettyvillä ja kirjoittanut jonkin verran. Kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko ja ”blokki”, mutta nyt tulppa tuntuu auenneen ja tekstiä syntyy taas, ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä saan ikuisuusprojektini, novellikokoelman, valmiiksi.
Olen lomalla nyt viidettä viikkoa.
Tuntuu, etten alkuun tehnyt mitään järkevää vaan olin stressaantunut, enkä osannut olla. Juoksin kaupoissa hamstraamassa välttämättömiä juttuja kuten vauvanvaatetta ja tuttipulloja. Pakkailin sairaalakassia ja nukuin päiväunia. Samalla oli epämääräinen huono omatunto, ”tässä mä nyt vaan olen tekemättä mitään, enkä jaksa edes kävelyllä käydä, enkä kokeilla raskausjoogaa tai pilatesta.”
Parasta on ollut kirjojen lukeminen, ehdottomasti. Sitä ei yleensä ehdi tehdä, mutta nyt olen lukenut jo monta kirjaa lyhyessä ajassa. Ja nyt ei tuota työelämän oravanpyörän aiheuttamaa, yhtäkkisestä joutilaana olemisesta aiheutuvaa huonoa omaatuntoakaan enää ole, on vaan odottavainen tunnelma.
Mielessä pyörii myös uusi arki ja se, millaiseksi se muodostuu. Tavallaan kolmannen lapsen saaminen tuntuu pelottavalta, koska työtä on niin paljon. Jo kahdessa lapsessa on paljon enemmän hommaa kuin yhdessä, vaikka esikoinen onkin jo teini-iässä. Mutta samalla kaikki tuntuu luonnolliselta.
Viime aikoina olen muuttunut tunteellisemmaksi ja pinna on tavallista lyhyempi. Haluaisin vain vetäytyä omiin oloihini. Se, mikä on ollut samanlaista kaikissa kolmessa raskaudestani, on väsymys. Varsinkin loppuraskaudessa, mutta oikeastaan koko raskauden ajan, olen ollut väsynyt. Varmasti melko huonot rauta-arvot ovat myös osaltaan vaikuttaneet tähän, ja olen yrittänyt syödä enemmän lihaa ja ottaa lisärautaa, jos vatsa sitä kestää.
Satunnaisia energiapiikkejä lukuunottamatta en ole tuntenut
itseäni ollenkaan energiseksi missään raskauden vaiheessa.
Tämä on kuitenkin ollut vaikein raskauteni niin pahoinvoinnin
kuin muidenkin vaivojen osalta. En esimerkiksi ennen tätä raskautta tiennyt,
mitä on liitoskipu. Nyt tiedän. Pystyin aiemmissa raskauksissa käymään pitkilläkin
kävelyillä, mutta ilmeisesti tämä vauva on ollut todella alhaalla ja pää alaspäin jo pitkään,
ja tehnyt olon epämukavaksi. Toisessa ultrassakin vauva oli jo niin alhaalla lantiossa, että pää lepäsi suoraan virtsarakon päällä, eikä hän suostunut sitä juurikaan liikuttamaan. Jouduin hyppimään kyykkyhyppyjä ja temppuilemaan, jotta vauva olisi näyttänyt kasvonsa ja niiden rakenteet, jotka lopulta saatiinkin näkyviin hyvin pieneksi hetkeksi. Sitten pää painui taas piiloon tuttuun paikkaansa.
Luulen kuitenkin, että syy väsymykseen on ollut pääasiassa oma elämäntilanne: kokopäivätyö ja kahden lapsen vanhemmuus yhdistettynä raskaanaolemiseen.
Yhdeksään kuukauteen on mahtunut paljon. Muistan hyvin sen lokakuun päivän, jona menin lapsen kanssa leikkipuistoon ja mietin, voisinkohan olla raskaana. Oli kova pissahätä koko ajan, joten siitä epäilys heräsi. En kuitenkaan halunnut ostaa testiä, koska en halunnut pettyä. Silti käydessäni puiston jälkeen kaupassa, ajattelin etten malta odottaa, ja kipaisin testihyllyn kautta.
Tuo aika on aina niin jännittävää ja ihanaa, odotus ja toive, joka muuttuu joksikin konkreettiseksi. Samalla se on myös todella pelottavaa ja epävarmaa aikaa. Epävarmuuden tunne alkaa oikeastaan heti testiin piirtyvästä plussasta.
Muutaman viikon kuluttua alkoi omalla kohdallani todella huono ja oksettava olo. Jouduin suunnittelemaan, mitä saisin syötyä ja mieliteot olivat ihan omituisia. Rahaa sai kyllä palamaan ruokaan sillä tyylillä, ja hyi että kuinka moni asia vain yksinkertaisesti kuvotti. Kokonaisvaltaisen surkea olo kesti varmaan parisen kuukautta.
Talvi meni ohi kuin huomaamatta. Siihen sisältyi yksi kamala muuttopäivä (voiko muuttopäivä olla muuta kuin kamala?) ja pelon ja surun sävyttämiä pimeitä päiviä, kun isäni sairastui vakavasti (mutta selvisi onneksi takaisin tähän elämään).
Ja yhtäkkiä onkin kesä.
Puut vahvan vihreitä, helle saa jalat turvoksiin, pääskyt liitävät taivaalla riemukkaina ja vapaina ja rastaat laulavat iltaisin metsikössä parveketta vastapäätä. Hetken olemme vielä näin, vauva mahassani, ja tunnen jalkapohjien liikkeen korkealla sydämeni alla, möyrinnän kyljissäni, painon kävellessäni. Hetken tuo sielu on osa minua, kehoni hoivaama ja ravitsema. Pian hän on valmis tulemaan ulos ja aloittamaan oman polkunsa maan päällä.
