Olen huomannut, että olen herkkä reagoimaan muutoksiin
elämässä. Kun olen tottunut johonkin tiettyyn kaavaan ja elänyt pidempään sen
mukaisesti, tiedossa oleva muutos alkaa yhtäkkiä tuntua ahdistavalta, tuntemattomalta
ja tyhjältä.
Tyhjä tunne. Se valtaa minut jo toisena yksinolopäivänä, jona
en oikeasti edes ole yksin kuin vain aamusta alkuiltaan. Ensimmäinen päivä
meni ihan hyvin, toisena päivänä heräsin innoissani ajatellen, mitä kaikkea
voisinkaan tänään tehdä. Vähitellen, muutettuani olohuoneen järjestystä ja kirjoitettuani
blogia, innostus muuttui ahdistukseksi ja levottomuudeksi. Taustalla on myös
jotain outoa melankoliaa, merkityksettömyyden tunnetta. Kai sitä voisi kuvailla
tyhjyydeksi. Täällä me vain olemme, elämme elämämme ja sitten häviämme. Kukaan
ei voi luvata kenellekään mitään varmaa, joudumme luottamaan elämään ymmärtäen, ettei luottaminen takaa onnellista lopputulosta. Kaikki rakkaat ihmiset ovat
lähelläni vain tämän lyhyen hetken ajan, ja itsekin olen täällä vain hetkellisesti.
Tuo tyhjä tunne on minulle tuttu, mutta nyt se on tavallista
voimakkaampi. Järkeilen sen johtuvan hormoneista, pian alkavasta äitiyslomasta ja työn
loppumisesta. Vuodesta toiseen olen lähtenyt aamulla johonkin, jossa minua
kaivataan ja jossa minun pitää hoitaa velvollisuuteni. Yhtäkkiä jäänkin kotiin. Täytän tiskikonetta. Pesen lakanoita kloriitilla.
Tulen tietoiseksi vauvan liikkeistä ja liikkumattomuudesta, jokaisesta pienestä
potkusta kyljessäni.
Usein arjessa kaipaan yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Minulle
kuitenkin riittää, jos saan olla itsekseni vaikkapa pari tuntia tai lenkin
verran. Huomaan kerta kerran jälkeen mielialani kohenevan heti, kun törmään
roskia viedessä sattumalta naapuriin ja jäämme juttelemaan, tai lähden
spontaanisti kävelemään johonkin paikkaan, jossa on elämää ja ihmisiä. Tyhjyyden
tunne laimenee ja jää vain kummittelemaan haaleana taustalle.
Toisaalta pidän merkityksettömyyden ja
eksyneisyyden tunnetta vähän huolestuttavana. Miten se voi ilmetä jo niinkin
nopeasti kuin yhden yksinäisen päivän aikana? Tarkoittaako se sitä, että täytän tyhjyyttä tunkemalla arkeeni kaikenlaista ja juoksemalla paikasta
toiseen, joka puolestaan on aiheuttanut sen, etten enää osaa pysähtyä ? Pysähtymisen ja yksinolonhan pitäisi olla ihanaa vaihtelua. Mutta eikös masennuksenkin ole
joissain tapauksissa todettu helpottuvan, kun ihminen alkaa tehdä töitä tai
jotain muuta tavoitteellista säännöllisesti? Silloin ei ole aikaa ajatella liikaa,
ihminen väsyy eikä aivoilla ole kapasiteettia pyöritellä elämän
tarkoitusta. Tyhjä tila sen sijaan aiheuttaa ajatustulvan, eivätkä ne ajatukset
aina ole niin mukavia. Päässä risteilee huolia, pelkoja ja ymmärrys kaiken
väliaikaisuudesta. (Tyhjän tilan positiivinen puoli on se, että se saattaa
joskus aiheuttaa myös tekstitulvan. Luovuuden pulppuamisen. )
Olen suunnitellut itselleni strategiaa aikaan ennen kuin vauva
syntyy. Vauvan syntymän jälkeisiä suunnitelmiahan ei kannata juurikaan tehdä.
Voi olla, että olen ihan poikki ja voi myös olla, että vauva on helppo ja
jyrään vaunujen kanssa pitkin kauppakeskuksia ja mammakerhoja. Totta puhuen,
ajattelin liittyä johonkin äiti-vauvaryhmään jo etukäteen. Voihan liittymisen
sitten perua, jos mistään ei tule mitään. Ennen vauvan syntymään voisin
kuitenkin ottaa tavoitteeksi lähteä joka aamu kotoa jo melko aikaisin tyttären
herättyä kouluun. (Paitsi jos minulla on kramppeja, levottomat jalat tai muuten
vain unettomia öitä). Voisin käydä ihan vain kävelemässä tai sitten vaikka
kahvilla. Siten saisin itseni ylös sängystä, meikattua ja laitettua vaatetta
päälle. Nythän tämä kuulostaa jo joltain kroonisesti masentuneen potilaan kotihoito-ohjeelta.
Sitten ajattelin googlailla vauvakerhoja …