lauantai 22. kesäkuuta 2019

Muutos pelottaa


Olen huomannut, että olen herkkä reagoimaan muutoksiin elämässä. Kun olen tottunut johonkin tiettyyn kaavaan ja elänyt pidempään sen mukaisesti, tiedossa oleva muutos alkaa yhtäkkiä tuntua ahdistavalta, tuntemattomalta ja tyhjältä.

Tyhjä tunne. Se valtaa minut jo toisena yksinolopäivänä, jona en oikeasti edes ole yksin kuin vain aamusta alkuiltaan. Ensimmäinen päivä meni ihan hyvin, toisena päivänä heräsin innoissani ajatellen, mitä kaikkea voisinkaan tänään tehdä. Vähitellen, muutettuani olohuoneen järjestystä ja kirjoitettuani blogia, innostus muuttui ahdistukseksi ja levottomuudeksi. Taustalla on myös jotain outoa melankoliaa, merkityksettömyyden tunnetta. Kai sitä voisi kuvailla tyhjyydeksi. Täällä me vain olemme, elämme elämämme ja sitten häviämme. Kukaan ei voi luvata kenellekään mitään varmaa, joudumme luottamaan elämään ymmärtäen, ettei luottaminen takaa onnellista lopputulosta. Kaikki rakkaat ihmiset ovat lähelläni vain tämän lyhyen hetken ajan, ja itsekin olen täällä vain hetkellisesti.

Tuo tyhjä tunne on minulle tuttu, mutta nyt se on tavallista voimakkaampi. Järkeilen sen johtuvan  hormoneista, pian alkavasta äitiyslomasta ja työn loppumisesta. Vuodesta toiseen olen lähtenyt aamulla johonkin, jossa minua kaivataan ja jossa minun pitää hoitaa velvollisuuteni. Yhtäkkiä jäänkin kotiin. Täytän tiskikonetta. Pesen lakanoita kloriitilla. Tulen tietoiseksi vauvan liikkeistä ja liikkumattomuudesta, jokaisesta pienestä potkusta kyljessäni.






Usein arjessa kaipaan yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Minulle kuitenkin riittää, jos saan olla itsekseni vaikkapa pari tuntia tai lenkin verran. Huomaan kerta kerran jälkeen mielialani kohenevan heti, kun törmään roskia viedessä sattumalta naapuriin ja jäämme juttelemaan, tai lähden spontaanisti kävelemään johonkin paikkaan, jossa on elämää ja ihmisiä. Tyhjyyden tunne laimenee ja jää vain kummittelemaan haaleana taustalle.

Toisaalta pidän merkityksettömyyden ja eksyneisyyden tunnetta vähän huolestuttavana. Miten se voi ilmetä jo niinkin nopeasti kuin yhden yksinäisen päivän aikana? Tarkoittaako se sitä, että täytän tyhjyyttä tunkemalla arkeeni kaikenlaista ja juoksemalla paikasta toiseen, joka puolestaan on aiheuttanut sen, etten enää osaa pysähtyä ? Pysähtymisen ja yksinolonhan pitäisi olla ihanaa vaihtelua. Mutta eikös masennuksenkin ole joissain tapauksissa todettu helpottuvan, kun ihminen alkaa tehdä töitä tai jotain muuta tavoitteellista säännöllisesti? Silloin ei ole aikaa ajatella liikaa, ihminen väsyy eikä aivoilla ole kapasiteettia pyöritellä elämän tarkoitusta. Tyhjä tila sen sijaan aiheuttaa ajatustulvan, eivätkä ne ajatukset aina ole niin mukavia. Päässä risteilee huolia, pelkoja ja ymmärrys kaiken väliaikaisuudesta. (Tyhjän tilan positiivinen puoli on se, että se saattaa joskus aiheuttaa myös tekstitulvan. Luovuuden pulppuamisen. )

Olen suunnitellut itselleni strategiaa aikaan ennen kuin vauva syntyy. Vauvan syntymän jälkeisiä suunnitelmiahan ei kannata juurikaan tehdä. Voi olla, että olen ihan poikki ja voi myös olla, että vauva on helppo ja jyrään vaunujen kanssa pitkin kauppakeskuksia ja mammakerhoja. Totta puhuen, ajattelin liittyä johonkin äiti-vauvaryhmään jo etukäteen. Voihan liittymisen sitten perua, jos mistään ei tule mitään. Ennen vauvan syntymään voisin kuitenkin ottaa tavoitteeksi lähteä joka aamu kotoa jo melko aikaisin tyttären herättyä kouluun. (Paitsi jos minulla on kramppeja, levottomat jalat tai muuten vain unettomia öitä). Voisin käydä ihan vain kävelemässä tai sitten vaikka kahvilla. Siten saisin itseni ylös sängystä, meikattua ja laitettua vaatetta päälle. Nythän tämä kuulostaa jo joltain kroonisesti masentuneen potilaan kotihoito-ohjeelta.

Sitten ajattelin googlailla vauvakerhoja …

Kirjallisuusterapiaohjaaja - mikä se on ?


Opiskeluaikana, vuosia sitten, kuulin siitä ensimmäisen kerran; Kirjoittaminen voi olla terapiamenetelmä, jota voi käyttää eri asiakasryhmien kanssa. Tottakai ilmoittauduin samantien ammattikorkeakoulun lyhyelle kirjallisuusterapiakurssille ja päätin, että jossain vaiheessa opiskelen itseni työn ohessa kirjallisuusterapiaohjaajaksi. Ajatus tuntui kuitenkin kaukaiselta jo raha-asioiden takia, ja muutenkin. Silloin koulutusta järjestettiin sitä paitsi vain Helsingin ulkopuolella.  

Helsingin yliopisto alkoi järjestää kirjallisuusterapiaohjaajakoulutusta täydennyskoulutuksena muutama vuosi sitten. Viime keväänä hain mukaan ja ajattelin ottaa lainaa sitä varten. Halpojahan nämä terapia -sanan sisältävät koulutukset eivät ole, tämä nyt kumminkin edullisimmasta päästä.

Koin menetelmän heti omakseni. Olen lapsesta asti selvinnyt vaikeista asioista ja ajatuksista kirjoittamisen avulla. Olen pitänyt päiväkirjaa, kirjoittanut tarinoita, novelleja ja minulta on julkaistu myös yksi romaani. Luovaa kirjoittamista opiskellessani (18 -vuotiaana Oriveden opistolla), tulin siihen lopputulokseen, että en hae yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä tai mitään muutakaan siihen viittaavaa. Viihdyn ihmisten parissa ja haluan olla kosketuksissa ihmisten elämiin ja elämätarinoihin. Siksi päädyin sosiaalialalle. Se, että voisin auttaa muita selviämään elämän haasteita tai käsittelemään ongelmiaan kirjoittamisen ja lukemisen avulla, on juuri sitä, mitä olen aina halunnut tehdä. Tottakai haluan myös kirjoittaa omaksi ilokseni ja tehdä lisää novelleja ja ehkä romaaninkin. Fakta vain on se, että kirjoittamisella ei elä. Apurahoja on vaikea saada, enkä halua ajelehtia sellaisessa epävarmuudessa.

Koulutuksen aikana jokainen opiskelija ohjasi kirjallisuusterapeuttista kasvuryhmää. Kasvuryhmälle piti etsiä tilat ja varata sopivat ajat kalenterista. Ryhmiä ohjattiin niin läheisensä menettäneille, toipuville alkoholisteille, mielenterveyskuntoutujille kuin synnytyspelosta kärsivillekin. Lyhyen etsinnän jälkeen löysin yhteistyökumppanikseni Pienperheyhdistyksen ja sain käyttööni heidän Sörnäisten tilansa, joka oli ryhmälle juuri sopiva. Ryhmä oli suunnattu yksinhuoltajille, ja sen aikana osallistujien lapset olivat viereisessä huoneessa lastenhoitajien kanssa. Ryhmän lauantaisissa tapaamisissa luettiin, keskusteltiin ja kirjoitettiin joka kerralla johonkin uuteen teemaan liittyen. Meitä kaikkia yhdisti yksinhuoltajuus. Ehkä juuri sen takia osallistujat olivat alusta saakka hyvin avoimia ja rohkeita kertomaan kipeitäkin asioita omista elämistään. He olivat myös taitavia kirjoittajia, joiden tekstejä oli ilo kuunnella.

Koulutukseen sisältyi lisäksi luku – ja kirjoitustehtäviä ja noin kahdentoista sivun mittainen lopputyö omavalintaisesta aiheesta. Koulutus kesti syyskuusta kesäkuuhun ja lähiopetuspäiviä oli kaksi kertaa kuukaudessa, perjantaisin ja lauantaisin. Tämän koulutuksen yhdistäminen työelämään oli siis siinä mielessä helppoa, että kuukaudessa oli vain yksi perjantai, jonka joutui olemaan pois töistä. Yleensä pidin nuo perjantait lomapäivinä tai otin palkatonta. Tehtävät toivat tietenkin oman painolastinsa ja toukokuussa tuntui, ettei aika riitä kaikkeen. Sain kaiken kumminkin tehtyä juuri ajallaan, kuten taisivat saada kaikki muutkin.




Minun pitäisi ehdottomasti lukea enemmän. Se on asia, jota kirjallisuusterapian ohjaaja (eikä kukaan muukaan) voi tehdä liikaa. Kirjani jäävät harmittavan usein kesken, koska olen väsynyt, en jaksa keskittyä, selailen somea tai teen jotain muka tärkeää. Ennen ajattelin toiminimen perustamista ryhmien vetämistä varten, mutta nyt olen tullut siihen lopputulokseen, että tarvitsen vielä lisäkoulutusta ennen kuin sellaista voi edes harkita. Tällä hetkellä mielessä ovat työväenopistot ja erilaiset muut toimijat, joiden kautta voisin toivottavasti tulevaisuudessa vetää ryhmiä.

Nyt koulutus on ohi, eikä ole enää ”pakko” tehdä mitään. Oma ryhmänikin loppui jo huhtikuussa. Ryhmän aikana sydäntalvi muuttui kevääksi, valoa riitti jo pitkälle iltaan. Ryhmän alkaessa palelimme Pienperheyhdistyksen tiloissa villasukat jalassa, viimeisellä tapaamisella kevään itsepäinen aurinko tunkeutui kaihdinten välistä melkein liian kirkkaana. Tunsin, että omat kokemukseni saivat ryhmän kautta merkityksen. Elämänvaihe, jota olen itse elänyt pitkään, kääntyi voimavaraksi voidessani olla tukena muille. Sanotaan, että vain toinen yksinhuoltaja voi ymmärtää yksinhuoltajaa, ja näin se minustakin on. Vaikka en enää ole yksinhuoltaja tälle tulevalle lapselle, olen ollut yksinhuoltaja tyttärelleni lähes koko tämän elämän ajan.

Myös koulutus itsessään oli prosessi, jossa ajatukset irtaantuivat arjesta. Pääsin sisälle siihen maailmaan, jota rakastan. Vaikka kevättä varjosti raskaudesta johtuva pohjaton väsymys, koulutuspäivät olivat aina erityisiä. Ne sisälsivät oivalluksia, hyväksyvää ilmapiiriä ja uudenlaista innostusta. Päällimmäisenä oli aina tunne siitä, että olen siellä, missä minun pitääkin olla.  

”Kukaan ei vältä tähteään; sitä on pakko seurata.”  - Edith Södergran 















sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Kesäpäivät

Aina kesällä se iskee; Jokin epämääräinen haikeus.
Kaikki on niin kaunista ja lyhytaikaista, sireeninkukat ovat pian jo kukkineet, voikukan haituvat leijailevat tuulessa kuin lumi. Rantojen ulappa on iäisyyksien päässä, purjeveneet kelluvat terävillä aalloilla ajattomina ja rahtilaivat lipuvat kohti Saksaa. Meriheinän laikuttama ranta on täynnä kiemuraisten mäntyjen alla istuskelevia ihmisryhmiä; vettä loiskivia lapsia, varjoissa vilvoittelevia miesporukoita ja auringossa olkapäänsä polttaneita naisia.

Kuivan mäntykankaan tuoksu tuo mieleen lapsuuden kesäpäivät. Tuuli on lämmin ja voimakas, aurinko laikuttaa metsäpolun.Lapset ovat jo kasvaneet isoiksi, eivät enää mahdu syliin. Koulu on loppu, todistukset jaettu. Taas uusi kesäloma.
Ajankulu.
Kesäpäivistä ei saa kiinni; Silti, ne ovat niin pitkiä, täynnä valoa, ihmisten naurua, askelia torin mukulakivetyksellä. Päiviä ei saa säilöön. Ohikulkevaa elämää ei voi pysäyttää. Näinä kesäpäivinä olen tietoinen omasta onnellisuudestani. Se läikkyy ja läikähtelee kuten valo, kultaisena ja ilakoivana. Samalla ymmärrän kirkkaasti, että millään ei ole takuuta.
Kaiken voi menettää.
Ja kaikki menee ohi.

Kesäpäivissä on läsnä kirkas ymmärrys elämän lyhyydestä. Se kulkee sovussa keveyden kanssa, melkein varoen haurasta, hetkeen sidottua onnellisuutta. Lapset juoksevat metsäpolkua pitkin. Edeltä kuuluu "Äiti!" Sana katoaa voimakkaaseen merituuleen, kantautuu korviini saaden aikaan haikeuden ja rakkauden aallon.
Yöllä jossain kauempana salamoi. En saa unta, on niin painostavaa.
Uutisisissa kerrotaan pinnan alle vajonneista lapsista, joita ei voitu elvyttää.
Tuuletin pyörii raksahdellen.
Hiivin lapseni sängyn viereen. Suoristan peiton reunaa.
Kaikki on haurasta ja sattumanvaraista.
Ja sen tiedon kanssa meidän on elettävä päivästä toiseen.









Raskausajan kuulumisia

Aamut kissan kanssa; Harvinaisia, hitaita ja hiljaisia. Kissat on siitä kivoja, että ne eivät juurikaan pidä meteliä. Maukuuhan se oven takana käydessäni suihkussa ja säntäilee hullunkiilto silmissä sinne tänne saadessaan jonkun villeyskohtauksen, mutta enimmäkseen se istuskelee ikkunan edessä lintuja tarkkaillen. Tätä hiljaisuutta ja rauhaa on ollut elämässäni viime aikoina liian vähän. Rauhasta olla itsekseen kasvavat myös luovat ajatukset - Herään mielessäni ajatus palata blogiin, kirjoittaa blogia useammin.



Ostin toissapäivänä pyörän itselleni. Eilen kävin ajelemassa pitkän matkan. Meno - ja paluumatkan välissä kävin syömässä yksin ja ostamassa itselleni pyöräilykypärän. Myös kirjastossa tuli käytyä ja ostettua myös yksi kirja, joka pitäisi lukea kesäkuun puoliväliin mennessä. Että olikin kiva tehdä asioita yksin, johtui varmaan uudesta pyörästä, jolla ajaessa ajantaju unohtuu ja pitää keskittyä vain korvissa humisevaan tuuleen ja hengästymiseen ylämäissä. Fyysinen rasitus on se, jota olen todella kaivannut muutaman viime kuukauden aikana. On konkretisoitunut, kuinka tärkeä osa elämääni se oikeastaan on - mitä saan urheilusta, miten se pitää pään kasassa ja vaikuttaa minäkuvaan. 

Tammikuussa aloin odottaa toista lastani. Olen pitänyt lasten välissä kymmenen vuoden tauon. Viimeksi olin siis raskaana kymmenen vuotta sitten. Olen näinä vuosina ihaillut raskausvatsoja ja toivonutkin usein olevani raskaana. Toisinaan raskaus on tuntunut pahimmalta painajaiselta ja vauvakuume on hävinnyt pitkäksi aikaa, varsinkin jos olen tapaillut jotain katastrofityyppiä, joka ei missään nimessä sopisi isäksi. Tänä vuonna tilanne oli kuitenkin toinen ja olosuhteet oikeat. Olin seurustellut jonkin aikaa miehen kanssa, jonka olin tuntenut jo vuosia, ja halusimme molemmat lapsen. 

Jo raskauden alkumetreiltä päällimmäisinä tunteina olivat jäätävä turvotus, ainainen närästys ja etova olo. Myös väsymys kulki uskollisesti mukana. Kehoni reagoi raskauteen erilailla kuin kymmenen vuotta sitten; Varmaan osittain ikäni takia, osittain siksi, että käyn kokopäivätyössä ja yritän samalla kasvattaa pian kymmenen vuotta täyttävää esikoistani ja pitää arjen säännöllisenä. Heikon olon takia liikunta jäi muutamaksi kuukaudeksi melkein kokonaan pois.
Keho muuttui, vatsa leveni ja pyöristyi. Huomasin, etten nauttinutkaan tästä uudesta lookista, ennemminkin tunsin itseni epäviehättäväksi ja kävin läpi itsetuntokriisin. Maha muuttui palloksi, vyötärö hävisi ja kehosta katosi ryhti. Ja ne hormonit; Kuten jo ensimmäisessä raskaudessa, ne ovat heitelleet mieltäni vaihtuvien tunteiden, hysteeristen naurukohtausten ja raivonpuuskien ristiaallokossa sinne tänne. 

Nyt sitten, ostettuani pyörän, ja jo sitä ennen muutamaan otteeseen, olen alkanut taas liikkua. Näin olen saanut otteen kehooni, olen päässyt taas kokemaan fyysisen rasituksen aiheuttaman euforian ja väsymyksen. 

Vihan tunteiden vastakohtana raskausaika saa mielen erityisen herkäksi. Toisinaan sitä huomaa rakastavansa kaikkea ja kaikkia niin paljon. Omaa esikoista kohtaan tuntee hellyyttä, joka saa silmiin kyynelet. Samoin oma puoliso tuntuu niin rakkaalta ja tärkeältä. Hellyydenpuuskan voi aikaansaada myös joku tuntematon ihminen kadulla. Tai joku eläinraukka. Silloin sitä vain miettii mielessään, kuinka tekisi mieli halata. Lopulta, raskaus on melkoinen myllerrys ja muutos niin kehossa kuin mielessä. Sitä pitää luoda identiteettinsä uudelleen; yhden lapsen äidistä kahden lapsen äidiksi, kahden tytön äidiksi.