Synnytyskertomus

On juhannusaatto. Käyn aamupäivällä kaupassa, ostan uusia perunoita ja teen ruokaa. On kuuma, helteinen keskikesän päivä. Illalla lähdemme vielä kaverini ja hänen lapsensa kanssa puistoon. Maha on todella painava, pissahätä on jatkuva ja paineentunne pahempi kuin aiemmin. Koko viikko on mennyt enemmän ja vähemmän niissä tunnelmissa: vauvan kivuliasta mylläämistä sietäen, turvotuksesta kärsien ja turhautuneena siitä, etten pysty liikkumaan normaalisti. 

 

Menen nukkumaan puolen yön aikaan, on kummallinen olo. Tuuletin humisee hiljaisessa huoneessa, ilma on paksua ja lämmintä. Vauva on aloittanut tavalliseen tapaansa jokailtaisen mahassa möyrimisen, joka tuntuu kivuliaalta ja epämukavalta, ja alkaa aina ennen keskiyötä. Selkää särkee vähän, kuulostelen vauvan voimakkaita liikkeitä. Kalvot naksuvat. Tunnen muutamia heikkoja supistuksia. Nukahdan ja herään parin tunnin kuluttua kummalliseen oloon. Saan kuitenkin vielä unenpäästä kiinni, ja herään neljältä. Liikahdan, ja lämmintä nestettä tulvahtaa housuihin ja lakanalle. Lapsivettä. 

 

Käyn ilmoittamassa asiasta miehelle, soitan sairaalaan ja alan heidän ohjeidensa mukaan odotella supistuksia, jotka käynnistyvät laimeina ja loppuvat aamupäivän aikana kokonaan. Keskimmäinen lapsi herää viideltä, eikä enää nukahda uudelleen. Aamu on yhtä säätöä ja ajattelen supistusten lakanneen stressin, väsymyksen ja kuumuuden takia. 

Puolen päivän aikaan isovanhemmat hakevat tytöt luokseen ja me käymme sovitusti päivystyksessä tarkastamassa tilanteen. Lopputulos on, etten ole juuri yhtään auki, mutta sisätutkimuksen jälkeen jättilammikko vettä valuu sängylle ja supistukset alkavat uudelleen. 

Meidät lähetetään kuitenkin kotiin odottelemaan ja pyydetään palaamaan takaisin viimeistään klo 20 mahdollista käynnistystä varten. Kotona supistukset muuttuvat säännöllisiksi, ja tarkkailen hermostuneena vauvan liikkeitä. Lähdemme takaisin sairaalaan kuuden jälkeen. Mies on sitä mieltä, että tilanne tuskin on edennyt mihinkään, koska pystyn edelleen supistusten välissä juttelemaan normaalisti, eivätkä supistukset ole tarpeeksi voimakkaita. Itse ajattelen aiemman kokemukseni perusteella, että kohdallani supistukset muuttuvat sietämättömän kivuliaiksi vasta loppumetreillä. 

On kaunis ja lämmin juhannuslauantain ilta. Kaupungissa on ihmisiä, lokit liitelevät sinisellä iltataivaalla ja auton parkkeerattuamme kävelemme sairaalaan pienen nukkuvan puistikon läpi. Ympärillämme kaikki on pysähtynyttä ja rauhallista. Seisahdun välillä ottamaan vastaan uuden supistuksen. Vanhat havupuut ja patsaat seisovat siellä täällä liikkumattomina. Aiemmin vaivannut hermostunut olo ja pelko ovat poissa. Tunnelma on vain odottava. Tänään tai viimeistään huomenna tapaamme lapsemme, jota olemme odottaneet koko pitkän talven ja kevään.

Sairaalassa kätilö ottaa meidät vastaan ja tarkistaa tilanteen. Käynnistystä ei tarvita, koska synnytys on jo hyvässä vaiheessa ja pääsemme suoraan saliin.

Hetki ennen kipulääkkeen laittoa on melko tuskainen. Supistukset jatkuvat ja lääkkeen laitto tuntuu inhottavalta. Mutta lääkkeen vaikutuksen alettua tulee rento ja rauhallinen olo (vaikka joka paikkaa kutittaa) ja saan myös oksitosiinia supistuksia tehostamaan. 

Yövuoroon tulee sattumalta tuttu kätilö: Hän auttoi maailmaan myös keskimmäisen lapsemme. Kätilönkin mielestä tämä on hauska sattuma, koska kätilöitä on Naistenklinikan synnytysosastolla 150. 

Hänen, kuten aiemmankin kätilön läsnäolosta tulee turvallinen ja rauhallinen olo. Vuoronvaihdon jälkeen kätilö huomaa, että avautuminen ei juurikaan edisty, koska jokin kalvo vauvan pään edessä on vielä ehjä. Hän rikkoo kalvon ja loppu vesi pääsee virtaamaan ulos. 

Sen jälkeen odottelemme, juttelemme ja vain lepäämme. Lokit kirkuvat suljettujen sälekaihdinten takana uinuvassa keskikesän illassa. Kiitän miestäni siitä että hän on ollut tukenani koko päivän. Hänen läsnäolonsa on tuonut niin paljon turvaa ja voimaa; Emmehän voi jakaa kenenkään toisen kanssa yhteisten lastemme syntymän hetkiä. 

Kun supistukset alkavat taas tuntua hieman, saan lisää epiduraalia. Nyt tunnen enää painetta, joka hiljalleen lisääntyy. Samalla kehoni alkaa täristä. Paine lisääntyy entisestään ja vauva ikäänkuin valuu alaspäin. Kello lähenee puoltayötä. Tulisiko syntymäpäiväksi 24. vai 25. kesäkuuta ? 

Saan alkaa ponnistaa. En tunne kipua, pelkkää valtavaa paineentunnetta. 

Neljässä minuutissa kolmas tyttäreni on täällä, kuusi minuuttia ennen puoltayötä.

Hän itkee heti koko keuhkojensa voimalla ja ensimmäinen tapaamisemme on onnellinen, levollinen ja kaunis. Pitkään vain katselemme vauvaa hämärässä huoneessa, pidän häntä vieressäni ja tutkin hänen piirteitään. Hänen syntymänsä tuntui niin luonnolliselta ja tarkoitetulta. Kätilö tuo meille syötävää ja mittaa sekä punnitsee vauvan, joka osoittautuukin odotettua painavemmaksi, yli nelikiloiseksi. Ilmankos oloni oli ollut niin tukala, ja olin aavistellut vauvan olevan isompi kuin aiemmat lapseni. 

Pian saan käydä suihkussa ja siirrymme hetkeksi toiseen huoneeseen nukkumaan ennen lähtöä perhehotellille. Kätilö kiittää vielä meitä ja me häntä ennen kuin hän lähtee jatkamaan töitään. 

Seuraavana päivänä lapseni ei ole edes 24 tunnin ikäinen. Mieleni täyttää kiitollisuus ja selittämätön surumielisyys. Lapsi on kuin pian nelivuotiaan isosiskonsa kaksoisolento. Olemme olleet täällä aiemminkin, ja tuntuu melkein kuin olisin palannut niihin kauniisiin ensimmäisiin päiviin. Vain vuodenaika on eri. Miten nopeasti kaikki onkaan mennyt. 

Jälkisupistukset puolestaan muistuttavat minua esikoiseni synnytyksen jälkeisistä päivistä pian 14 vuotta sitten; Marraskuun pimeydestä ja vastasataneesta ensilumesta Kätilöopiston ikkunan takana. Hämmennyksestä ja haavoittuvuudesta, pienestä avuttomasta vastasyntyneestä sylissäni. 

Nyt perhehotellin sohvalla istuu esikoiseni lisäksi keskimmäinen onnellinen isosisko, mutta vain muutama vuosi sitten esikoiseni piteli tuota tuoretta isosiskoa sylissään samalla sohvalla. Yhtäkkiä esikoinen on kasvanut teiniksi, ja siskoksia on kolme. 

Mieleeni laskeutuu se sama ensipäivien haikeus kuin aina ennenkin saatuani lapsen: Nopeasti kuluva aika, ensihetkien hauraus. Rakkaus joka on syttynyt, eikä koskaan katoa. 

Ehkä koin tämän kaiken viimeistä kertaa. Kauniin, rauhallisen synnytyksen, sen, kun vastasyntynyt nostettiin rinnalleni. Nuo ihmeelliset hetket, jotka ovat piirtyneet muistiini niin selkeinä.

Fyysisestikin olo tuntuu oudolta. Tunnen yhä lapsen potkut sisälläni, ja sitten muistan hänen olevan tässä vieressäni. Vain alle vuorokausi sitten olin vielä raskaana ja otimme viimeisiä mahakuvia. Vain kaksi päivää sitten könysin puistoon kuin ankka ja ajattelin turhautuneena olevani raskaana ikuisesti.  

Nyt olen taas vain minä. 

Suuri kiitollisuus kaikesta täyttää mieleni. Tämä on jälleen ollut ainutlaatuinen matka, ja palkinto on täydellinen. Vauvan nukkuessa katselen ulos perhehotellin ikkunasta. 

Kuten aina ennenkin, ihmiset kulkevat kaduilla jatkaen elämäänsä. Raitiovaunut kolisevat kiskoillaan ja pääskyt liitävät yli taivaankannen. Maailma virtaa eteenpäin, mutta meidän elämämme etsii uutta uomaansa. Olen taas yhtä kokemusta rikkaampi, ja matkani kolmen lapsen äitinä on alussa.