maanantai 14. lokakuuta 2019

Synnytys ja aika sen jälkeen


Ensimmäiset päivät vauvan syntymän jälkeen olivat juuri niin sumuisia kuin muistinkin; keho oli väsynyt rasituksesta ja univajeesta, ja yhtäkkiä elämäämme oli tullut uusi, hauras ja pieni ihminen. Täysin meistä riippuvainen. Tavatessamme ensi kertaa hän tuntui heti tutulta. Aloin puhua hänelle kuin olisin tuntenut hänet aina, olihan hän jo pitkään ollut osa minua. Ja siinä hän oli sylissäni karjuen keuhkojensa täydeltä ja alkaen sitten heti syödä vaistojaan seuraten. Miten ihmeellistä se kaikki on; syntymä, lapsen kyky imeä itseensä ravintoa, äidin halu suojella lastansa.

Yö oli pimeä ja syksyinen ja seuraava syyspäivä epävakainen, puut kauniissa hehkuvassa ruskassa. Ja ihmiset kävelivät kadulla kuka minnekin eläen tavanomaista arkielämäänsä kun oma elämäni oli pysähtynyt. Niin monelle tämä oli vain yksi tavallinen päivä muiden joukossa. Ja meille kaikille uusille vanhemmille erityinen päivä, se, joka jäisi mieleen koko loppuelämäksi. Syksy kauneimmillaan, ilma jo kylmenemään päin. Ja me yhdessä uuden lapsemme kanssa kanniskellen häntä avuttomina koko yön, kun hän karjui pieni leijonankita ammollaan nälkäänsä.

Tasan kaksi viikkoa sitten, yöllä, aloin tuntea supistuksia. Pysyttelimme kotona vielä seuraavaan iltaan asti ja sairaalassa kaikki kävi melko nopeasti. Synnytys oli hyvä kokemus ja siitä jäi tunne, että voisin hyvinkin tehdä sen uudestaan. Vaikka kävin läpi elämäni kovinta kipua, sain siihen avun heti, kun sitä toivoin. Ennen tätä sain kokea ihan tarpeeksi ”luomua” ja nyt tiedän, miltä loppuvaiheen synnytyspoltot tuntuvat ilman lääkkeitä. Jos joskus vielä synnytän, aion pyytää kipulääkkeen jo aikaisemmin.


Pääsimme kotiin ja baby blues iski kovempaa kuin muistin. Muutaman päivän olin hermostunut, ruokaa ei tehnyt mieli ja vauvaa kohtaan tuntemani rakkaus oli liian suurta ja täynnä sen mukanaan tuomaa pelkoa. Entä, jos vauva menee rikki, se on niin hauras, pieni ja avuton? Entä, jos se lakkaa hengittämästä? Jos menetän sen? Entä, jos joku tekee sille jotain pahaa, ei nyt vaan sitten kun se on isompi? Entä, jos se ajautuu väärään seuraan? Sehän on ikuisesti minun vauvani. Ja näiden pelkojen hieman rauhoituttua aloin miettiä, mitä käy, jos itselleni tapahtuu jotakin. Jos sairastun. Jos en pysty huolehtimaan hänestä. Rakkaus vauvaa kohtaan tuntui niin voimakkaalta, että se pelotti. Ja tuntuuhan se vieläkin. Mutta siten eri tavalla, että alan olla taas enemmän oma itseni. Ja vaikka istunkin suurimman osan ajasta sohvan nurkassa imettäen, alan kaivata myös lenkkipolulle ja muiden juttujen pariin. Käveleminen on ihanaa nyt kun mihinkään ei paina eikä purista, eikä vessassa tarvitse käydä jatkuvasti. Muutaman unettoman yön jälkeen olen pystynyt myös nukkumaan vauvan vieressä vahtimatta häntä minuutin välein. Toisaalta olin kokonaan unohtanut kuinka sitovaa tämä on -  suihkussa ehtii käydä pikaisesti ovi auki, kun kuuluu jo itkua. Välillä sitä istuu useita tunteja samassa paikassa vauvan vaihtaessa rinnalta toiselle. Ja ulos lähteminen vaatii ennakointia; syöttäminen, pukeminen, vaipanvaihto, ehkä uudelleen syöttäminen… Tänään ovesta poistuminen vei puolitoista tuntia. Tämänkin tekstin kirjoittamiseen kului muutama päivä. Piti muun muassa imettää, vaihtaa vaippaa, ohjeistaa esikoista, laittaa sen puhelin lukkoon kun ei kehotuksista huolimatta vienyt roskia, piti väitellä sen kanssa siitä, pääseekö kaveri yökylään yhdeksi vai kahdeksi yöksi, keskustella uudelta asunnolta koululle kulkevasta bussireitistä, tehdä ruokaa yhdellä kädellä, juoda kotikaljaa koska se kuulemma nostattaa maitoa, ostaa korviketta, pestä pyykkiä ja ripustaa ne yksi kerrallaan imetysten välillä, katsoa 6 jaksoa TLC:n ohjelmia, vahdata nukkuvaa vauvaa, harjata hiukset, yrittää näyttää siistiltä ja käydä apteekissa ostamassa räkäimuri.

Silti, tämä on niin ihanaa. Seurata tuon pienen ja isommankin kasvua. Olla heidän äitinsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti