Jouluvalot ovat unohtuneet ikkunalaudalle odottamaan
asennusta. Parvekkeella on vielä muuttolaatikoita. Olohuoneen matto on aivan
liian pieni uuteen tilaan.
En muista, montako kertaa olen herännyt viime yönä, koska vauva nukkuu vieressä ja syötän häntä välillä juuri ja juuri hereille havahtuen. En ajatellut, että joutuisin pari kertaa viikossa antamaan vauvalle maitoa tuttipullosta vain siksi, ettei hän unohtaisi, miten siitä syödään. Yhtäkkiä huomasin imetyksen onnistuneen niin hyvin, ettei lisämaitoa ole enää pitkään aikaan tarvittu.
Imetys oli alussa ahdistavaa ja hankalaa ja muuttolaatikoiden purkaminen ja viiden minuutin välein imettäminen sai aikaan selkäsäryn ja puutuneet kädet. Ensimmäiset puolitoista kuukautta kului suurilta osin imettämiseen. Olen imettänyt joka paikassa, terveysasemalla, kauppakeskuksen imetyskopeissa, pizzeriassa, autossa ja tyhjän asunnon lattialla laatikoiden keskellä. Ja kuinka epäilinkään ensin koko homman onnistumista. Tunsin epävarmuutta ja pelkoa siitä, saako lapsi tarpeeksi ruokaa, ja inhosin jatkuvaa sohvaan kahlittuna olemista samalla tekemättömiä juttuja miettien. Nyt on jo paljon, paljon helpompaa. Ja halpaa!
Ensimmäisen kuukauden kuluessa opin luottamaan siihen, että vauva ehkä kuitenkin selviää eikä mene rikki käsissäni. Ehkä hän pärjää hetken aikaa matolla köllötellen, ja voin jättää hänet nukkumaan itsekseen valvomatta häntä jatkuvasti. Toisen kuukauden aikana kotoa lähteminen on muuttunut hieman helpommaksi. En pelkää, ett hän nääntyy bussimatkalla nälkään tai huutaa rattaissa, kun lähden kävelylle. Ensimmäisen kuukauden aikana lähdöt piti suunnitella tarkkaan ja stressasin niitä etukäteen. Ensimmäinen kuukausi oli muutenkin kaaosta muuton, flunssien ja hoidettavien asioiden takia.
Toisen kuukauden aikana vauva on avautunut maailmalle eri tavalla. Hän katsoo ihmisiä tarkkaan, hymyilee ja jutteleekin. Olemme tottuneet vauvaan ja hänestä on tullut perheenjäsen. Heti syntymästä saakka on ollut tunne, ettei mikään olisi oikein ja ennallaan ilman hänen olemassaoloaan.
Öisin hän ei millään malttaisi rauhoittua nukkumaan vaan ähertää ja ja joskus itkeekin pitkän aikaa, tai on vaan hereillä ja oikein seurallisella tuulella. Lopulta hän kuitenkin aina nukahtaa, mutta on vaikea sanoa, tapahtuuko se puolenyön aikaan vai vasta aamukolmelta. Aamuseitsemältä esikoinen saattaa laittaa kaikki valot päälle, avata makuuhuoneen oven ja kertoa, ettei saa kengännauhaa kiinni tai että hiukset ovat yöllä auenneet ja nyt ne pitää kammata. Jos menen aamulla vielä uudelleen nukkumaan, saatan herätä vasta yhdeltätoista ja kohta tuleekin sitten jo pimeää. Välillä on kuitenkin nukuttava aamuisin, tuskin muuten olisin enää hengissä.
Ulkona näkyy aurinko pitkästä aikaa. Valon aika on lyhyt ja muutaman tunnin kuluttua on taas pimeää. Joka aamu herätessäni, huononkin yön jälkeen, jossain mielen perukoilla on yksi tunne: kiitollisuus. Olen kiitollinen nukkuessani kylki vauvan ihoa vasten. Kiitollinen nähdessäni hänen hymyilevän. Hän on terve ja kaunis ja kasvaa ihmiseksi, jolla on edessään uusi, nupullaan oleva elämä.
En muista, montako kertaa olen herännyt viime yönä, koska vauva nukkuu vieressä ja syötän häntä välillä juuri ja juuri hereille havahtuen. En ajatellut, että joutuisin pari kertaa viikossa antamaan vauvalle maitoa tuttipullosta vain siksi, ettei hän unohtaisi, miten siitä syödään. Yhtäkkiä huomasin imetyksen onnistuneen niin hyvin, ettei lisämaitoa ole enää pitkään aikaan tarvittu.
Imetys oli alussa ahdistavaa ja hankalaa ja muuttolaatikoiden purkaminen ja viiden minuutin välein imettäminen sai aikaan selkäsäryn ja puutuneet kädet. Ensimmäiset puolitoista kuukautta kului suurilta osin imettämiseen. Olen imettänyt joka paikassa, terveysasemalla, kauppakeskuksen imetyskopeissa, pizzeriassa, autossa ja tyhjän asunnon lattialla laatikoiden keskellä. Ja kuinka epäilinkään ensin koko homman onnistumista. Tunsin epävarmuutta ja pelkoa siitä, saako lapsi tarpeeksi ruokaa, ja inhosin jatkuvaa sohvaan kahlittuna olemista samalla tekemättömiä juttuja miettien. Nyt on jo paljon, paljon helpompaa. Ja halpaa!
Ensimmäisen kuukauden kuluessa opin luottamaan siihen, että vauva ehkä kuitenkin selviää eikä mene rikki käsissäni. Ehkä hän pärjää hetken aikaa matolla köllötellen, ja voin jättää hänet nukkumaan itsekseen valvomatta häntä jatkuvasti. Toisen kuukauden aikana kotoa lähteminen on muuttunut hieman helpommaksi. En pelkää, ett hän nääntyy bussimatkalla nälkään tai huutaa rattaissa, kun lähden kävelylle. Ensimmäisen kuukauden aikana lähdöt piti suunnitella tarkkaan ja stressasin niitä etukäteen. Ensimmäinen kuukausi oli muutenkin kaaosta muuton, flunssien ja hoidettavien asioiden takia.
Toisen kuukauden aikana vauva on avautunut maailmalle eri tavalla. Hän katsoo ihmisiä tarkkaan, hymyilee ja jutteleekin. Olemme tottuneet vauvaan ja hänestä on tullut perheenjäsen. Heti syntymästä saakka on ollut tunne, ettei mikään olisi oikein ja ennallaan ilman hänen olemassaoloaan.
Öisin hän ei millään malttaisi rauhoittua nukkumaan vaan ähertää ja ja joskus itkeekin pitkän aikaa, tai on vaan hereillä ja oikein seurallisella tuulella. Lopulta hän kuitenkin aina nukahtaa, mutta on vaikea sanoa, tapahtuuko se puolenyön aikaan vai vasta aamukolmelta. Aamuseitsemältä esikoinen saattaa laittaa kaikki valot päälle, avata makuuhuoneen oven ja kertoa, ettei saa kengännauhaa kiinni tai että hiukset ovat yöllä auenneet ja nyt ne pitää kammata. Jos menen aamulla vielä uudelleen nukkumaan, saatan herätä vasta yhdeltätoista ja kohta tuleekin sitten jo pimeää. Välillä on kuitenkin nukuttava aamuisin, tuskin muuten olisin enää hengissä.
Ulkona näkyy aurinko pitkästä aikaa. Valon aika on lyhyt ja muutaman tunnin kuluttua on taas pimeää. Joka aamu herätessäni, huononkin yön jälkeen, jossain mielen perukoilla on yksi tunne: kiitollisuus. Olen kiitollinen nukkuessani kylki vauvan ihoa vasten. Kiitollinen nähdessäni hänen hymyilevän. Hän on terve ja kaunis ja kasvaa ihmiseksi, jolla on edessään uusi, nupullaan oleva elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti