Koko syksy on ollut kuormittavaa, selviytymistä. Jospa selviäisin tästä päivästä. Tästä viikosta. Sen jälkeen tulee taas uusi viikko. Askel eteenpäin.
Alkuraskauden pahoinvointi alkaa viikon 6 kieppeillä ja
pahenee siitä aina n. viikolle 12 asti, jonka jälkeen se alkaa hitaasti lievittyä.
Närästys astuu mukaan kuvaan viikolla 7 ja jatkuu sietämättömänä aina jonnekin
viikolle 14 saakka. Vaikeinta on avata jääkaappi. Se saa lähes aina aikaan
varmaa yökkimistä ja joskus joudun myös oksentamaan. Kaikki ajatukset pyörivät
syömisen ympärillä. Mitä tänään mahdollisesti tekisi mieli? Mitä pystyisin
tänään syömään? Ja mitä en missään nimessä pysty edes ajattelemaan? Ja
tietenkin jokin tänään valmistamani ruoka ei todellakaan maistu enää huomenna.
Ruokaa menee hukkaan. Ruokasuunnittelua ei ole olemassa, mikä on todella järkevää näin inflaation aikaan. Kaupassa on turha
käydä ”etukäteen”, koska en todennäköisesti pysty syömään mitään sieltä
ostamaani. Lapset kuitenkin pitää ruokkia normaaliin tapaan.
Yhtenä päivänä teen tofuwokkia, syön sitä hyvällä
ruokahalulla, ja seuraavana päivänä sen näkeminen jääkaapissa saa minut oksentamaan,
enkä enää seuraavina viikkoina voi katsoakaan tofupakkausta päin. Myös
jauheliha oksettaa, samoin chilikastike ja mozzarellapasta sekä moni muu asia.
Erityisen ällöttäviä ovat muovin ja jääkaapin hajut. Jynssään jääkaappia maski
päässä puhdistusaineilla, ja silti sen avaaminen saa aikaan yökkimistä
seuraavana päivänä. Lisäksi viime raskaudesta tuttu närästys alkaa. Se tuntuu
jatkuvana, vaativana nälkänä ja poltteena ja saa vatsan murisemaan, jos en heti
syö jotakin. Tällä kertaa närästys on kuitenkin vielä aiempaa pahempaa, joten
saan lääkäristä siihen vahvemman lääkkeen. Tämän lisäksi kaikki ruoka turvottaa.
Todella ällöttävää aikaa.
Samalla taustalla jyllää kaikista
raskauksistani tuttu pelko: Mitä jos tämä menee kesken? Mitä jos joudun
aloittamaan kaiken alusta? Mitä jos jotakin tapahtuu, nyt tai missä vaiheessa
tahansa? Kolmannessa raskaudessa tämä pelko on siis olemassa, mutta olen usein
niin kuormittunut arjesta, työstä, pahasta olosta ja muista lapsistani, etten jaksa
pelätä.
Joulun aikaan pahin paha olo on helpottanut. Jääkaapin avaaminen ei saa enää aikaan oksetusta. Se saattaa johtua siitä, että minulla on kamala flunssa, taas kerran, ja olen niin tukossa, etten haista enkä maista mitään. Ennen tätä flunssaa, noin kuukausi sitten, minulla oli elämäni kipein poskiontelontulehdus.
Tänä syksynä tauteja meille on tuonut päiväkoti-ikäisen
kuopuksen sijaan enimmäkseen yläasteikäinen esikoinen. Sillä on ollut koko syksyn nenä tukossa,
yskää ja epämääräisiä flunssia. Jouluaattona iskee jokin astetta kovempi kuumeinen
flunssa, joka leviää alkaen hänestä, siirtyen minuun ja lopulta kuopukseen. Ja
sitä tässä nyt podetaan.
Ei ole hengenvaaraa eikä muutenkaan vakavaa. Positiivinen
ajattelu ja sitä rataa.
Saan idean varata itselleni alustavasti ajan raskausajan
valokuvaukseen, jos pääsen niin pitkälle. Onhan se hiton kallista, mutta tämä
on todennäköisesti viimeinen raskauteni ja olen aina halunnut ammattilaisen
ottamia kuvia itsestäni raskaana, luonnon helmassa. Lähetettyäni alustavan
ajanvarauskyselyn, alan itkeä. (Itken muutenkin oudoista asioista, esimerkiksi
mainoksesta, jossa vanha mies veistää puu-ukon, ukko herää hetkeksi henkiin ja
mies luulee saaneensa siitä ystävän.) Vähän aiemmin olen noukkinut sadatta kertaa
lattialle levitellyt lelut omille paikoilleen, korjaillut lattialta ja sohvilta
paperitolloja, pyytänyt kaksikymmentä kertaa (en liioittele) esikoista viemään
roskat ja yrittänyt syödä jotain, vaikka flunssa on vienyt ruokahalun.
Heikottaa. Olemme olleet sisällä jo useita päiviä.
Jos en minä, niin kukaan ei korjaa noita leluja. Kukaan ei
pakkaa muuttolaatikoita. Kukaan ei vie roskia, jos en käske. Kukaan ei siivoa
kissanhiekkoja. Mies on töissä, töissä, töissä. Aina töissä. Ollaan siinä
flunssan vaiheessa, jossa koti alkaa tuntua vankilalta ja samojen lelujen
siivoaminen rangaistukselta. Miksi joka helvetin lelu pitää rikkoa tai tuhota?
Tussit pyörivät lattialla kuivuneina ilman korkkeja, kirjasta on revitty
kannet, peitot on levitelty pitkin lattiaa. Kaiken kruunaavat siellä täällä
lojuvat tyhjät ja täydet muuttolaatikot. Ja väkisinkin mieleen tulee, milloin
lapset alkavat osoittaa ymmärrystä ja empatiaa esimerkiksi sen suhteen, ettei
kipeän äidin tarvitsisi yksin hoitaa kaikkia kotihommia? Milloin ne ymmärtävät,
ettei kissanhiekkalaatikko tyhjenny itsekseen? Että kissat pitää ruokkia?
Tiskikone täyttää ja roskat viedä? Jatkuva
ohjeiden ja käskyjen jakeleminen heikossa hapessa tuntuu yhtä raskaalta kuin
asioiden hoitaminen itse. Ja siis tiedostan, ettei kolmevuotias ymmärrä
tämmöistä, mutta kolmetoistavuotiaalta voisi ehkä odottaa jonkinlaista
oma-aloitteisuutta ja ympäristön havainnointia? Tuntuu, että teinit uppoavat
vain syvemmälle johonkin tavoittamattomiin, omaan kuplaansa. Samalla huono
omatunto kuiskii korvaan, että kuopus on katsonut jo neljä päivää youtubea.
Tunnen olevani vain kurja palvelija ja muiden tarpeiden täyttäjä. Se, joka ei
koskaan saa levätä.
Tunne siitä, että ei pysty eikä fyysisesti jaksa, on vaan
niin inhottava. Se on aina yhtä silmiä avaavaa ja pakostakin miettii, mitä
tapahtuisi, jos kohdalle osuisi vakava sairaus. Pyörisikö sitä silti
jaksamisensa äärirajoilla yrittäen hoitaa kaiken pakollisen? Tämä on yksi asia,
joka vanhemmuudessa pelottaa. Oman toimintakyvyn menetys. Tällaisina kovemman
flunssan tai vaikkapa rajun vatsataudin aikoina siihen havahtuu: Että kaikki
olettavat sinun olevan aina kunnossa. Aina vahva. Aina toimintakykyinen. Se,
jonka käsissä kaikki langat ovat. Ja kun yhtenä päivänä et jaksakaan, kaikki
jää levälleen.
Koska tämän syksyn aikana en ole jaksanut. Paha olo on ollut
kokonaisvaltaista, samoin väsymys. En ole jaksanut tehdä asioita, joista saisin
itselleni voimaa. En ole jaksanut urheilla. En juurikaan tehdä mitään
ylimääräistä. Flunssat ovat pahentaneet tilannetta. Koko arki on ollut
selviytymistä. Ja tuntuu, kuin olisin ollut itseltäni hukassa. Jaksanut juuri
tehdä työni ja täyttää muiden tarpeet. Omiani ei ole ollut olemassa.
Tiedostan kyllä, mistä kaikki johtuu. Kolmas lapsi on meille
todella toivottu ja rakastettu jo nyt. Ymmärrän, kuinka lyhyt aika raskaus on,
ja että elämään sisältyy erilaisia vaiheita. Sairastelukierre tuntuu silti aina
vievän voimat ja masentavan.
Raskauskuvaus ajatuksena sai minut itkemään ehkä siksi, että
kuvat ja kuvaus itsessään olisivat kokonaan minua varten. Lahja itselleni. Kuvaushetki,
miljöö, lopputulos. Samalla raskaus symboloi voimaa. Uskallusta hypätä
tuntemattomaan taas kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti