Hiuksesi, niin hennot ja harvenneet.
Teevee pyörittää arkisia mainoksia kuin minä tahansa muunakin perjantaina.
Koronan takia sairaalassa oli pitkä vierailukielto. Se kesti koko lopputalven. Kuvat, jotka minun piti lähettää sinulle, kuvat, joita olit pitkään toivonut, ovat nyt repussani.
Unohdin lähettää ne, ja sitten jouduit sairaalaan. Unohdin antaa ne äidin matkaan. Kun vierailukielto päättyi, kuvat olivat edelleen piirongin laatikossa, josta poimin ne reppuuni näyttääkseni ne sinulle. Vaikka tiesin, ettet enää veisi niitä kotiin, kehystäisi niitä. Olisit halunnut lisätä viimeisimmän lapsenlapsenlapsesi kuvan muiden joukkoon makuuhuoneesi seinälle. Herätessäsi sinulla oli tapana katsoa kuvia, tervehtiä meitä.
Ja nyt et kohdista katsettasi. Et pysty puhumaan.
Näen oman äitini surun ja rakkauden hänen koskettaessaan hiuksiasi. Kaikki mennyt on muuttunut muistojen ketjuiksi, puhtaaksi rakkaudeksi. Jossakin täällä, samassa kaupungissa, synnytit äitini kauan sitten, kuusikymmentäluvun alkupuolella, uudenvuodenyönä. Vahva nuori kehosi loi elämää, kasvatti sitä. Sodan varjossa lapsuutesi elänyt, oman aikakautesi kasvatti, pieni evakkotyttö, se sinä olit.
Äitini kumartuu puoleesi, silittelee, kertoo, kuinka rakas olet. Siihen hetkeen tiivistyy jotakin kaunista, universaalia ja kipeää; Lapsen rakkaus äitiin. Rakkaus elämän antajaan, vaalijaan. Ensimmäinen rakkaus; lasta sisällään, sydämensä alla kantanut. Kohdussa muotoutunut side, vahva ja hehkuva, ikuinen. Ja luopumisen kipu.
Muistatko pienen luodon, jonne menimme veneellä; kaukaisen, autereisen kesäpäivän, terävän aallokon, jolle aurinko hajosi tuhansiksi kultaisiksi täpliksi? Sinä kesänä oli epätavallisen paljon leppäkerttuja. Niitä lojui kuolleina ja elävinä röykkiöinä luodon kallioilla villikukkien seassa. Kävelit vierelläni, isoisä kauempana. Olimme osa jatkumoa, katkeamatonta, sattumanvaraisten kohtaamisten muodostamaa yhtälöä. Merituuli puhalsi, pienet purjeveneet hyppelivät aallokossa, ja siinä hetkessä muistan ymmärtäneeni ensimmäistä kertaa elämän katoavaisuuden.
Entä muistatko kotisirkan uunin takana, sen sirityksen vaaleana kesäyönä, jona ikävöin äitiä ? Sinä yönä painoit minut kylkeäsi vasten. Muistan tuoksusi, vaatteidesi tuoksun. Maalauspöytäsi, siististi järjestellyt siveltimet ja hienoin vedoin maalatut ikonit, hahmojen kultaiset, täsmällisesti viimeistellyt sädekehät. Vaaleansinisen viileän vaatehuoneen, siellä roikkuvat turkikset ja korut lipaston laatikossa. Minulla on koralliriipuksesi makuuhuoneessa korupidikkeessä.
Ja ikävä sinua.
Voisinpa soittaa sinulle vielä kerran. Kuulla äänesi kuten aina ennen. Lähettää kuvat sinulle postissa. Halata sinua kertaalleen ja tuntea lämpösi ja vaatteidesi tutun tuoksun. Etkö koskaan enää vastaa soittooni? Toivota minulle hyvää yötä ? Etkö koskaan enää lähetä halauksia? Muistot pulpahtelevat pintaan kuin kuplat, kirkkaina ja selkeinä, hajoten ajankuluun.
Välitit, kannustit, uskoit. Kerroit tarinoita. Olit kiinnostunut asioistamme ja kiinni ajassa. Iloitsit saavutuksistamme. Rakastit meitä ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Siksi nimesin tyttäreni sinun mukaasi. Haluan, että hän kantaa sinua mukanaan osana elämän, sukupolvien, naisten ketjua.
Toivon että olisin voinut olla enemmän läsnä. Että olisin nähnyt sinut useammin. Arki, tuo katala voimien viejä, välimatkan petollisuus, korona-aika.
Onneksi ehdimme vielä luoksesi. Kiitollisuus ja tieto siitä, että tunsit läsnäolomme, on vahva. Silmäkulmaasi valuu kyynel. Toinenkin. Sinä kuulet meitä. Kuulet ja olet valmis astumaan rajan toiselle puolen. Saatettuna. Rakastettuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti