Kolmen äiti

Millaista on olla kolmen äiti ? 

Sellaista, että blogiin ei ole syntynyt tekstiä noin kymmeneen kuukauteen, ja päiväkirjaan vain muutamia päivänvaloa kestämättömiä vuodatuksia, pari pois repäistyä sivua. 

Kiireessä kyhättyjä avautumisia. 

Keskenjääneitä lauseita. 

Ylipäätään kaikessa tekemisessä on läsnä tieto siitä, että tämä voi jäädä tai tulee jäämään kesken. 

Blogi on lähinnä itseäni varten, ajattelen sen muistojen kannalta. Tämä kaikki unohtuu niin nopeasti. 

Tämä elämänvaihe on sitä, että näin kerran jopa unta tiskikoneen tyhjentämisestä. Siitä on kai tullut niin mekaanista, jatkuvaa. Tietyt hommat toistavat itseään. Omalle itselle ei ole tilaa, aikaa, eikä resursseja. 

Viime päivinä vauvan eroahdistus kasvoi uusiin mittasuhteisiin, hän lopetti pitkien päiväunien nukkumisen ja alkoi roikkua itkien kiinni jalassani aamusta iltaan. Illat ovat yhtä huutokonserttia. Ei varmaan tarvitse sanoa, etten juurikaan ehdi siivota tai edes laittaa ruokaa. Vauvan nukahdettua täytyy äkkiä valita sen hetken oleellisin asia, ja tehdä se ennenkuin rattaista alkaa kuulua huutoa. Jos ei ole pessyt hiuksia muutamaan päivään, niin oleellisinta on silloin pestä ne. Heti. 

Treenaamisen ja muun itsensä kehittämisen on saanut tämän vuoden aikana unohtaa. Kaikki elämässä on täysin epäsäännöllistä säätämistä. Elämä ei ole omissa käsissä tai hallinnassa, vaan sen rytmistä päättää pieni ihminen. Ei voi siivota silloin kun haluaa, tai vain olla tai levätä sillon kun haluaa. Tämä on minulle ehkä hankalin asia vauvan kanssa olemisessa. Hallinnan menetys. 

Rakkaus tuntuu tässä vaiheessa melkein pelottavan vahvalta. Se on kuin katkeamaton lanka, huolen ja äärettömän hellyyden sävyttämä. Jo pienissä hetkissä kasvava ikävä. Kuristava tunne, kun mieleeni yhtäkkiä pulpahtelee erilaisia kauhuskenaarioita. 

Vanhemmuus on yhtä ristiriitaisuuksien aallokkoa. 

Kukaan lapsistani ei koskaan ole ollut rauhallinen ja tyytyväinen matollahengailija. 

Kitinää ja itkua on tähän vuoteen mahtunut paljon. 

Mutta on ollut myös ihanaa, ainutlaatuista. 

Syksy oli kaunis ja pitkään lämmin. Torstaisin kävelin perhetalolle tapaamaan muita äitejä. Sillan oikealla puolen läikkyi meri kauniissa auringon kultaamassa välkkeessä, ja ruska heijastui tyveen oranssina. 

Jo marraskuussa satoi lumi ja lenkit loppuivat. Utelias ja liikkuvainen vauvani kasvoi yhtäkkiä isommaksi, vaunukoppaa ei tarvittu enää. 

Talvi jatkui huhtikuulle. 

Kaikki mennyt tuntuu jälkeen kerran sumuiselta kuten vauva-aikojen muistot yleensä. Arkiviikot ovat menneet ohi hujahtaen. Vauvan nukkuessa parvekkeella tunnin parin päiväunia, olen tehnyt lähinnä pakollisia kotihommia. 

Yhtenä päivänä istuskelin hänen kanssaan kahdestaan perhetalon leikkihuoneessa. Hän kaiveli lelukoppaa, kommentoi vauvakielellä ja konttaili pikavauhtia. Aurinko valui sisään suurista ikkunoista ja sulatti edellispäivänä satanutta lunta, joka valui rännejä pitkin kimmeltävänä vetenä. Tuollainen hänestä on tullut, ajattelin. Tuollainen ihmeellinen ja kaunis pieni ihminen. 

Tällä viikolla kuljin tuttua reittiä kotiin ja metsä oli täynnä valkovuokkoja, aurinkoon kurottavia saniaisia ja helkkyvää linnunlaulua. Merituuli sillalla toi mieleen lapsuuden kesien tuoksun. 

Vuosi on niin lyhyt, aika kiirehtii, kiitää eteenpäin. 

Kasvua on ihana seurata. 

Kasvaessaan lapsi avautuu maailmalle ja hänen kanssaan oleminen on mielekkäämpää. 

Alussa vaikeinta on yövalvominen ja imetyshaasteet. Vastasyntynyt on niin hauras, niin avuton. 

Nyt hän jo ehtii joka paikkaan, kiipeilee, tutkii kissanhiekkalaatikkoa, kapuaa astianpesukoneeseen, kaatuilee, tunkee verhokoukun ja kaiken muun lattialta löytyvän suuhunsa, kolhii itseään ja on täysin vahdittava. Jos yritän tehdä jotain hänen hereillä ollessaan, hän lähinnä itkee ja riippuu jalassani. Yöunille mentyään hän havahtuu yleensä pian lähdettyäni huoneesta, ja vaatii minut takaisin. Tiedän, että kaikki tämä on ohikiitävää. 

Sehän tässä ihmetyttää: Miten ikuisuudelta tuntuva aika, esimerkiksi loppumattoman pitkät talvi-illat jumissa neljän seinän sisällä, kuluukin niin nopeasti ?  

Sellaista se kai on. 

Olla kolmen äiti.