Lomamuistoja

Kolme viikkoa olen ollut lomalla lasten kanssa. 

Yhtenä iltana rannalla iski haikeus kesän päättymisestä. Ilta oli kaunis ja melkein epätodellinen. Siinä oli selkeänä ymmärrys kesän hetkellisyydestä. Kuin unessa pienet veneet lipuivat merenselällä, helteisen päivän utu ympäröi meidät. 

Suuriksi kasvaneet kaislat kurottivat kohti taivasta 

Penkillä nainen imetti pientä vauvaansa. 

Juurihan itsekin tulin rannalle vastasyntyneen kanssa. 

Nostin hänet vaunuista syöttöä varten. Pienet kintut menivät kippuralle niinkuin kohdussa. 

Ja nyt hän on jo kaksivuotias. 

Kesän viimeinen puistoruokailu. 

Sitkeästi toin lapsia ruokailemaan kunnes linssikeiton kohdalla päätin luovuttaa. 5-vuotias kuitenkin toivoi, että tulemme vielä kerran syömään. 

Kun puistoruokailut taas ensi vuonna alkavat, lapset ovat melkein vuoden vanhempia. 

Ajankulun huomaa kesistä ja lapsista. 

Loppukesän päivissä on suru.

En halua että tämä päättyisi. 

Kontrasti pimeään ja kuolleeseen luontoon on niin äkkinäinen.  

Ja kaikki se on vain osa vuodenkiertoa. 

Marraskuun syvä samettinen pimeä.

Ja toukokuun läpitunkeva valo. 

Ne kaksi ovat yhtä kaukana toisistaan. Ja toisaalta yhtä lähellä. 

Pimeys muistuttaa itsestään kesän taustalla. 

On kuuma, lapseni valittaa. 

Muistellaan tätä sitten talvella, sanon. 

Muistatko ne joulumyyjäiset tässä samassa puistossa? Sen, kun oli niin kylmä, että sormet menivät tunnottomiksi?

Olen ollut paljon yksin lasten kanssa ja loma tuntui jotenkin pelottavalta ajatukselta. Tiesin että kaikki on omalla kontollani ja töiden myötä olen taas ehtinyt tottua siihen, että ajoittain saatan saada pieniä rauhallisia hetkiä pitkin päivää. 

Helteiden myötä asunto kuumeni saunaksi. Tuskanhiki on iskenyt useamman kerran päivässä. Kun kotona on +30 astetta, lapset tappelevat tai pienin roikkuu sylissä. Kun kaikilla on heti aamusta kaikki huonosti. Kun valvoo yöllä puoli kolmeen odottaen avaimen kääntymistä lukossa ja teinin paluuta kotiin. 

Rantaa, uimahallia, kirjastoa, leikkiluolaa, puistoja, retkiä…

… Myös pari tapaamista omien ystävien kanssa. Ja paljon leikkitreffejä eli sitä, että saat juteltua pari lausetta ystävän kanssa ja muu aika menee lasten kaitsemiseen. 

Tavoitteena oli laittaa valokuvia albumiin. Albumi on ostettu ja lojuu pahvilaatikossa jossain nurkassa. Valokuvat ovat kaapissa sikinsokin. Tarkoitus oli ehkä myös tehdä jotain treeniä ja venytellä. 

Tähän lisäämieni kuvien laadusta huomaa, että aikaa kauniiden yksityiskohtien kuvaamiseen ei ole juuri ollut. Yritin tartuttaa seikkailuintoa 5-vuotiaaseen Suomenlinnassa ja kommentoin kuvauksellisia maisemia ja yksityiskohtia, mutta hän ilmoitti, ettei jaksa kävellä. Kuopus vinkui rattaissa. Lopulta olin itsekin kiukkuinen paahtavasta kuumuudesta, jollaista en muista Suomessa edes aikaisemmin kokeneeni. Suomenlinnan leikkipuisto riitti sillä kertaa heille seikkailuksi. 

Unirytmi on täysin sekaisin ja lasten nukahdettua vähän ennen yhtätoista, päässä ei liiku yhtäkään järkevää ajatusta. Koko päivän olen siivonnut matolle kaatuneita mehuja, siellä täällä seilaavia leluja ja viinirypäleenpuolikkaita. Kasseissa eteisessä on epämääräisiä hiekkaisia pyyhemyttyjä, märkiä uimapukuja ja juomapulloja. Koko päivän olen ohjeistanut esikoistani nousemaan viimein sängystä ja viemään roskat sekä ruokkimaan kissat. Puoli tuntia sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt ulos, huomaan tyhjän kissankupin ja roskapussit lattialla. Koko päivän vastailen eskariin menevän kyselyikäisen kysymyksiin kuten: "Miks tossa bussissa on penkit, vaikka ei ole matkustajia?", ja pyyhin tahmeita käsiä ja suupieliä, vaihdan jäätelötahraisia vaatteita, käyn kaupassa ja teen ruokaa, ravaan pyykkituvalla ja vien lapset iltauinnille. Kaksivuotias kietoo kädet vahvasti ympärilleni ja toteaa: "Minä latastan sinua." 

Yhtäkkiä loma on melkein ohi. 

Kesä kääntyy kohti loppuaan. 

Kypsyy kuin viimeistä päivää. 

Puutarhalla itsepäiset kukat kurkottelevat piha-aitojen yli. Omenapuut roikottavat raskasta satoa. Illan valo viipyilee pienten rehevien mökkipihojen yllä. 

Ja kaikkea ympäröi haikeus. 

Ymmärrys ajankulusta. 

Lasten kasvusta.

Kaikki on niin ristiriitaista.

Miten samaan aikaan tunnen syvää kiitollisuutta siitä että sain nämä lapset.

Ja toisaalta haluaisin usein olla yksin.

Ärsyynnyn kaikesta siitä tarvitsevuudesta. 

Jatkuvasta läsnäolosta. 

Toisaalta olen hukassa itseltäni 

ja toisaalta tämä olen minä. 

Tässä hetkessä. Tässä ajassa.