Ei kauaa enää ...

Vaikka loppupuolella raskautta alkaa tulla eteen kaikenlaisia vaivoja kuten lonkkasärkyä, lantion alueen kipua ja muuta pientä, on tämä loppuvaihe silti mielestäni paras. Tietää, ettei ole enää kauaa jäljellä, ja toisaalta ei halua ajan kuluvan yhtään nopeammin. Toisina päivinä taas toivoo, että pääsisi jo tapaamaan vauvan, eikä tarvitsisi sitten enää puolinukuksissa öisin miettiä, onko se liikkunut vai ei. Niin, vauvan synnyttyä sitä vain herää jatkuvasti tarkistamaan, hengittääkö se. Tiedä sitten, kumpi on parempi vaihtoehto. Lisäksi raskauden tuomat muutokset eivät ahdista, kun tietää, ettei raskaasta olosta tarvitse kärsiä enää kauaa. Palautuminen on oma prosessinsa, mutta tällä hetkellä minua ei yhtään häiritse iso mahani tai pyöristynyt kehoni. Ainoastaan välillä aamuisin ärsyttää, kun mikään vaate ei enää mahdu päälle. 

Tuntuu, että asiat  kotona ovat vakiintuneet ja on helppo olla; Olemme oppineet elämään toistemme kanssa perheenä alun haasteiden ja erilaisten tapojen yhteensovittamisen jälkeen. Tytär tulee nykyään hyvin toimeen mieheni kanssa, ja on kivaa viettää aikaa kolmistaan. Koko aiheesta voisi tehdä oman tekstinsä (ja todennäköisesti teenkin). Tottakai meillä on joskus konflikteja, mutta nyt olo on onnellinen.

Esikoisen odotuksen loppupuolella oli jo syksy; muistan syksyn värit kirkkaana ja kauniina, kuulaiden syyskuun lopun iltojen usvan peltojen yllä, kun kävin lenkkeilemässä. Muistan ohuen jääpeitteen vesilammikoiden päällä viimeisenä lenkki-iltana marraskuussa, ojaan loikkivan myöhäisen sammakon. Teiniäitinä jaksoin liikkua yllättävän hyvin verrattuna tämänhetkiseen ankka -olotilaan. Kiipesin portaita ylös, pimeässä käveleminen ei pelottanut (ja nykyään olen liian säikky kulkemaan pimeässä metsässä). Oli täysikuu. Lapsi syntyi seuraavana päivänä. Se kaikki, vuodenaika, sää, tuoksut, ovat jääneet mieleen selkeinä.

Rakastan pimeitä ja lämpimiä elokuun iltoja. Syyskesän aamujen viileyttä, päivien viipyilevää auringonvaloa. Viime viikonloppuna iski levoton olo ja sisustusvimma. Hankkiuduin samantien eroon vanhasta sohvasta ja ostin uuden. Myös tv -taso uusittiin, koska kannoin vanhan rikkinäisen roskalavalle. Synnytyksestä stressaaminen on alkanut; Iltaisin mietin,miten kaikki tulee menemään, mitä kivunlievitystä joudun ottamaan vai olenko niin motivoitunut luomusynnyttäjä, että kieltäydyn epiduraalista ja kaikista muistakin piikeistä. Vai kertooko lääkäri parin viikon kuluttua, että vauvan pää on väärässä paikassa tai oudossa asennossa ja joudun sektioon. Sektio tuntuisi pettymykseltä, koska olen koko ajan kuvitellut itseni synnyttämään alakautta. Sektioonhan voi joutua vasta viime metreilläkin. 

Luulen, että vauva on ollut jo pitkään samassa asennossa. Sen kantapäät tuntuvat oikean kylkeni tienoilla ja välillä se nostaa jalkansa ylös melkein palleaan asti. Se hikkailee usein ja hikka on aina alhaalla. Välillä se nukkuu mielestäni monta tuntia, vaikka oppaissa sanotaan, että sikiöt nukkuvat 20 – 40 minuutin pätkissä. Toisina päivinä se möyrii jatkuvasti.

Äitiysloma alkaa ensi viikon puolivälissä. Ehkä sitten ehdin myös kirjoittaa enemmän.

Huom. Varastin maisemakuvan veljeni instasta, sillä on näköjään vähän parempi kamera kuin mulla ...