Olen ollut yllättävän rauhallinen muutaman viimeisen viikon ajan. Ehkä vähän kärttyinen välillä, mutta pääosin rauhallinen. En ole oikein viitsinyt reagoida mihinkään orastavaan riitaan, olen jaksanut muistuttaa sadatta kertaa keittiön pöydälle jätetystä hillopurkista ja avonaisesta voirasiasta.
Tänään se tapahtuu. Kamelin selkä katkeaa. Herään aamulla ja yritän tsempata itseäni ajattelemaan, kuinka kiva päivä onkaan tulossa, on niin aurinkoistakin. Selviän hyvin pukemiseen asti; jaksan vielä muistuttaa lattialle jätetyistä vaatteista, kehottaa lasta laittamaan puhelimen pois, jotta saisi huoneensa siistittyä. Sitten yritän pukeutua. Kaikki kiristää. Tunikassa näytän muumimammalta. Pyykkikori on täynnä, sieltä ei löydä yhtään mitään. Miksi se on aina täysi ? Eteisestä olohuoneeseen johtava käytävä on jalanjälkien peitossa. Juuri eilenhän pesin sen. Pitää hankkia siihen matto.
Naamani on turvoksissa, huomasin sen jo eilen. Ihan kuin minulla olisi kaksoisleuka. Sormet muistuttavat nakkeja. Silmäluomet pullottavat. Muumimammatunikaa päältä kiskoessani joudun antautumaan negatiivisten tunteiden sekamelskalle. Kissa säikähtää ja juoksee sängyn alle. Ehdin juuri meikata ja nyt ripsiväri valuu poskia pitkin tummina vanoina. Olenpas paska äiti, ajattelen kaataessani pyykkikorin sisällön lattialle ja lajitellessani sinne asumaan jääneet vaatteet joko takaisin tai roskakoriin. Siivoan vielä jääkaapin ja keittiön tasot. Todennäköisesti olisin siivonnut joka ikisen hyllyn samalla vimmalla, jos en olisi luvannut lähteä kirpputorille ostamaan petsejä. Tietysti siivotessani pidän kirosanoin höystettyä marttyyrimonologia siitä, kuinka en jaksa jatkuvasti siistiä kotia vain siksi, että sen voisi sitten heti sotkea uudelleen.
Laitan aurinkolasit päähän ja mökötän koko bussimatkan. Itkettää edelleen. Tyttärenihän on loppujenlopuksi vielä niin pieni. Ja rakas. Ei ole oikein kaataa hänen niskaansa turhautumista. Huomaan olevani väsynyt muistuttamaan eteisen lattialla lojuvasta koulurepusta, pöydälle jätetyistä tiskeistä ja siellä täällä (lattiallakin) seilaavista roskista. Jokaisesta muistutuksesta saan vastaukseksi ”Joo joo äiti oikeest älä viitti, rauhotu” -tyyppisen kommentin, tai ”Mä katon vaan eka tän videon, tää kestää enää viistoist minsaa." Jatkuva asioista jankuttaminen on väsyttävää ja tulokset ovat hyvin hitaita, välillä jopa olemattomia.
Koen turhautumista raskauteen, jatkuvaan tarkkailuun, kuulostelemiseen ja synnytyksen ympärillä pyöriviin ajatuksiin. Samalla inhoan itseäni, koska joku jossakin varmasti toivoo lasta, ja minä käytän aikaani hermoilemiseen, pelkoon, ja lohdutan itseäni ajatuksella, että pian raskaus kuitenkin loppuu, lapsi tulee ulos. Joku on yrittänyt vuosia saavuttaa tämän tilan ja minä nillitän koska olen hermostunut turvonneeseen naamaani, liitoskipuihin ja liikkeiden tarkkailuun.
Muutenkin, olen ollut viime päivinä inhottava. Lapsi on nähtävästi innostunut yhtäkkisestä kotonaolemisestani, ja vaatii ekstrovertille persoonalleen ominaiseen tapaan jatkuvasti huomiotani. Puhetulva on katkeamaton. Ja mitä minä teen? Saarnaan kaupasta ostetusta valmispizzasta, eristäydyn sohvannurkkaan lukemaan synnytyskirjoja ja jätän lapsen tukan huonommalle tolalle kuin yleensä, koska sen jatkuva harjaaminen tuntuu todella vaivalloiselta. Haluan olla terveellistä ruokavaliota vaaliva, tiedostava pikaletittäjä -äiti. Sen sijaan olen keskeneräinen räjähtelevä painekattila -äiti, joka tuntee olonsa oudon epäsosiaaliseksi, haluaa olla yksin, sanoo, että samat letit menevät vielä pari päivää. Äiti, jolla on karkkikätköjä ja joka antaa pakastimesta Mars -jäätelöä jälkiruuaksi.
Myöhemmin kotona, Hietalahdesta palattuamme, huomaan kyyneleiden nousevan silmiini ajatellessani lelukassia innoissaan penkovaa lasta, jonka mielestä kirpputorireissu oli maailman paras. Aurinkoisella torilla, elokuun lämmössä, on häivähdys ohikiitävää aikaa. Lapset kasvavat niin nopeasti, eikä tuo yhdessä vietetty hetki tule enää koskaan takaisin.
Luultavasti olen enemmän huolissani tästä uudesta tulokkaasta, koska tiedän, miten kokonaisvaltaista kaikki on; Tunteiden kirjo, menettämisen pelko, rakkaus. Ensimmäisen kohdalla kaikki tuntui vieraalta ja konkretisoitui vasta muutamia päiviä synnytyksen jälkeen; että tuossa se nyt on, ja tekisin sen puolesta mitä tahansa, viimeiseen asti. Toisen kohdalla kaikki on selkeää jo alusta saakka – ensimmäisistä hauraista viikoista, epätietoisuuden sävyttämistä kuukausista.
Yhteinen tie on pitkä. Se kestää koko loppuelämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti