maanantai 2. syyskuuta 2019

Miten minusta tuli yksinhuoltaja?

Tyttäreni on kasvanut lähes koko elämänsä ilman biologisen isänsä läsnäoloa. Muistan yhä ensimmäisen lähdön; kyynelet lapsen isän silmissä hänen kertoessaan saaneensa työkomennuksen toiselle puolelle maailmaa. Itselleni tieto tarkoitti sitä, että jäisin yksin yksivuotiaan vauvan ja opiskelujen kanssa. Sysäsin tunteeni syrjään, olinhan tiennyt, että ennemmin tai myöhemmin hän lähtisi. Hän oli puhunut siitä koko ajan, kuinka ei viihtynyt täällä, kuinka täällä ei ollut töitä ja kuinka hänen kaverinsakin oli komennuksella.

Hänen lähtiessään tunsin lähinnä helpotusta. Olin huolehtinut lapsesta alusta alkaen melko yksin ja herännyt usein öisin todetakseni, ettei lapsen isä ollut tullut kotiin "reissuiltaan". Kun hän siis lähti pois pidemmäksi aikaa, osa huolesta ja rauhattomuudesta katosi.

Koulu alkoi tammikuussa. Kylmä loska kasteli sukat kengänpohjien lävitse. Jätin vauvani päiväkotiin. Muistan vieläkin hätääntyneen katseen, pienet kädet tavoittelemassa minua, kun laskin hänet hoitajan syliin. En halunnut kohdata todellisuutta, sitä, että olin yksin. Hain ja vein lapsen hoitoon, tein ruuat, viihdytin lasta pitkinä pimeinä talvi-iltoina, heräilin öisin hänen unensa ollessa katkonaista.

Tuo talvi tuntui kestävän ikuisuuden. Lapsi alkoi heti sairastella kovasti. Tuli keuhkokuume, korvatulehduksia, flunssia ja vatsatauti. Vatsataudin kestettyä kolmatta päivää, jouduin tilaamaan ambulanssin. Muistan olleeni silloin niin yksin, nuori ja tietämätön siitä, miten pitäisi toimia. Ambulanssimiesten tullessa vauvan verensokeri oli jo tippunut vaarallisen alhaisiin lukemiin.

Jälkeenpäin ajateltuna tuon kokonaisuuden hallitseminen oli minulle liikaa. En viihtynyt itsekseni, ja usein lapseni isä saattoi olla päiväkausia soittamatta meille. Soittaessani hänelle hän ei halunnut puhua kanssani, vaan vetosi kiireeseen. Lomilla hän kävi kolmen kuukauden välein. Loma kesti kaksi viikkoa. Minulle lomat tuntuivat vain ironialta, muistutukselta siitä, että perhe-elämämme ei koskaan tulisi toimimaan.

Ulkomaankomennuksen loputtua hän muutti opiskelemaan Helsingin ulkopuolelle. Paikat ja poissaolon kesto vaihtelivat, vastuu lapsesta oli minun. Pian tuli uusi komennus uuteen maahan.

Muistan yksinäisen juhannuksen yhdeksänkuisen vauvan kanssa kaupungissa. Vauva oli vielä vaipoissa, eikä mökkeily alkeellisella mökillä olisi toiminut. Lapsen isä oli lähtenyt Tallinnaan, jossa yksi tuttuni sattui näkemään hänet. Itselläni ei ollut aavistustakaan, missä hän oli.
Kaupunki oli hiljainen, kävelin vauvan kanssa keskikesän valossa, keinutin häntä yksinäisessä pihakeinussa, nukkuvien parvekkeiden alla. Toivoin, että lapsen isä haluaisi olla osa elämäämme. Kaipasin tavallisia asioita, kuten että katsoisimme yhdessä elokuvaa, juttelisimme, tekisimme ruokaa. Asioita, joita en voi koskaan pitää itsestäänselvyytenä.

Lopullisen eron tapahduttua totuin hiljalleen yksinhuoltajan rooliin ja hyväksyin sen. Päästäessäni kokonaan irti tunsin suurta vapautta, jonka koin myös fyysisesti. Näkymätön paino katosi keuhkojeni päältä - pystyin taas hengittämään.





Isän ja lapsen eronhetket ovat olleet vaikeita. Ollessamme käymässä lapsen isän uudessa kotimaassa, lapsen ikävän näkeminen hyvästien hetkellä tuntui raastavalta. Samalla olin vihainen, koska en halua lapseni joutuvan sanomaan hyvästejä omalle isälleen tietämättä, milloin näkee tämän uudelleen. Tiesin, että olen tehnyt kaikkeni, enkä enää voi tehdä enempää. Kyseessä on hänen valintansa.

Välimme ex -puolison kanssa ovat hyvät. Minulle sopii, jos lapseni päättää lähteä teini-iässä tai myöhemmin tapaamaan isäänsä ja tämän perhettä toiselle mantereelle. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, kuinka paljon hänen isänsä on menettänyt irtautuessaan jo varhaisessa vaiheessa lapsensa elämänpiiristä. Yhteys voi silti olla vielä rakennettavissa, jos lapseni niin haluaa.

En vaihtaisi näitä vuosia pois; haluan olla juuri tässä, missä olenkin. Aiempi suru asioista, joita en nuorena yksinhuoltajana päässyt tekemään, on kaikonnut. Nämä kokemuksethan muovasivat minut. Tekivät minusta sen, kuka nyt olen.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti