Laskettu aika

Herään klo 8, tuttuun tapaan. Käyn vessassa ja juon vettä. Nukahdan uudelleen. Herään taas kymmeneltä puhelimen sointiin. Lonkkia särkee. Välillä, todella harvoin, supistaa. Ennen en ymmärtänyt, miltä lonkkakipu tuntuu. Nyt se on jokapäiväinen riesa. Nousen sängystä samaan tyyliin kuin amerikkalaisen ylipainoisista kertovan tv -sarjan päähenkilöt, ja vaapun etsimään hyönteismyrkkyä. Lapsella on huono aamu; viemäristä tuli sokeritoukka ja kaikki on muutenkin päin persettä.

Minä olen aina se läheisin ihminen, kasvattaja, se, jonka rajoja koetellaan. Minä olen aina ollut se ja tulen aina olemaan. Olen se, jolle soitetaan koulun jälkeen ja huokaistaan pettyneenä, kun en satukaan olemaan kotona. On niin kauhea nälkä ja muutenkin, kuinka kauan sulla nyt oikeeeesti kestääää. Minä olen se, joka saa todistaa kaiken negatiivisen kuten positiivisenkin. Mutta negatiivinen pysyy muilta piilossa. Minä olen se, jolta otetaan, jolta vaaditaan, jota tarvitaan, jonka on aina oltava, ja joka on.

Tänään on laskettu päivä. Jostain syystä kehoni ei ole valmis, vaikka luulin sen olevan, jo paljon aiemmin. Viime viikon aikana on mieleen alkanut tulla myös yliaikaisuuden mahdollisuus. Saattaa olla, että kuluu vielä viikko, ja sitten toinenkin. Saattaa olla, että synnytys käynnistetään. Että se vaan ei käynnisty itsekseen. Vaikka laskettu aika ei ole mikään lupaus, tunnen sen jälkeen entistä isompaa vastuuta tarkkailla ja tunnustella vauvan vointia.

Tämän viikon aikana olen käynyt kiipeämässä portaita ja ylämäkeä. Olen kävellyt reippaasti, vaikka rakkoa painaa ja liikunnan jälkeen alkaa lonkkasärky. Ennen särkyä olo on kuitenkin hyvä. Liikunnalla ei näytä olevan suurempaa vaikutusta; kivuttomia supisteluja on ollut jo keväästä asti. Mitä tästä voi päätellä? Supistelu ei välttämättä tarkoita tai ennakoi yhtään mitään. Myöskään oma ”tunne” tai ”intuitio” eivät ole toimineet ollenkaan. Ensin luulin vauvaa pojaksi ja olin olevinani asiasta täysin varma. Ultraaja kuitenkin oli varma tytöstä. Sitten olin satavarma että tämä syntyy ennen laskettua aikaa, ja tänään on laskettu päivä.

 
Muutamana iltana olen ollut ”varma”, että yöllä tulee lähtö. Olen pakannut hammasharjan sairaalakassiin ja katsonut vaatteet valmiiksi. Ja herännyt sitten aamulla tavalliseen tapaan ja mennyt keittämään kahvia. Jos olen ollut erityisen kiukkuinen, olen kuvitellut sen ennakoivan synnytystä. Jos olen ollut väsynyt ja aloitekyvytön, olen kuvitellut kerääväni voimia yöllistä lähtöä varten. Jos olen siivonnut innokkaasti ja järjestänyt kodin uuteen uskoon, olen arvellut sen johtuvan siitä, että lähden pian synnyttämän. Jos naama, sormet ja varpaat ovat vaikuttaneet turvonneilta, olen ajatellut sen kertovan vain siitä, että synnytys pian alkaa. Vatsa on ollut sekaisin jo iät ja ajat ja sehän tietysti tarkoittaa mitäs muutakaan kuin – lähestyvää synnytystä! Kun vauva on vilkas mahassa, se haluaa tulla pian ulos. Kun se on liikkumaton, se valmistautuu koitokseen.

Mikään näistä ”merkeistä” ei ole pitänyt paikkaansa.

Hain kirjastosta kevyttä luettavaa. Mukaan tarttui ”Äidiksi keskitysleirillä”. Siinä lapset päättivät syntyä kuolleita ja eläviä kuljettavaan kärryyn, keskitysleirin porteille ja täyteen ahdattuun karjavaunuun. Äidit eivät olleet taatusti syöneet ananasta, tehneet porrastreeniä tai juoneet vadelmanlehtiteetä. Tai rentoutuneet eri keinoin ja yrittäneet näin edistää oksitosiinin tuotantoaan. Sattui vain olemaan se päivä, kun aika oli tullut täyteen.

Aika tuntuu pitkältä, koska et tiedä, milloin joudut lähtemään, miten, ja kuinka paljon kaikki tulee sattumaan. Et tiedä myöskään, jääkö vauroita, leikataanko, käynnistetäänkö, ketkä ovat työvuorossa ja kuinka kauan prosessi kestää. Et tiedä, saatko lapsen käsiisi terveenä ja missä kunnossa itse olet. Se kaikki on tuntematonta ja koko ajan mielessä.