Juuri nyt koululainen pyörii ympyrää vieressäni ja hokee: "Missä mun kuulokkeet? Missä? Ootko äiti nähny mun kuulokkeita?" "Justhan ne oli sulla kädessä viis minuuttia sitten", sanon. Koululainen päättää pyörimisensä ja toteaa: "Okei. Täytyy vaan hyväksyä se fakta, että ne on kadonneet." Niin.
Aamulla ihmettelin, miksi herään vihaisena ja väsyneenä. Yleensä herään vain väsyneenä ja kuppi kahvia auttaa.
Mies oli vielä kotona, heräsimme samaan aikaan, minä sängystä vauvan vierestä, hän sohvalta. Helvetti se on saanut nukkua koko yön, ajattelin. No, yritin pyyhkiä orastavan negatiivisuuden kehän pois ja laitoin vauvalle puuroa.
Syötettyäni vauvan ja juotuani samalla äkkiä kahvin pyysin miestä tekemään aamupesut vauvelille. Peli kesken, oli vastaus. Saatanan peli. Pesin vauvan, laitoin puhtaan vaipan ja kehä kiristi otetta otsallani.
Aloin miettiä, milloin mies on viimeksi vaihtanut vauvalle vaipan. Ei mitään muistikuvaa. Olis kiva, jos joskus saisin itselleni rauhallisen aamun. Mies ilmeisesti yritti tsempata ja otti vauvan hoitopöydälle pestessään hampaita. Silloin kaksi kuukautta sitten, kun viimeksi teit aamupesut vauvan kanssa, se pysyi vielä pöydällä. Ei muuten pysy enää. Marttyyrina kannoin lapsemme toiseen huoneeseen ja ajattelin, että Suomen pääministeri on nainen. Ja minä haahuilen kotona ja mietin milloin viimeksi isä on vaihtanut lapselle vaipan.
Päivällä piti raahautua ulkoilemaan. Se oli lapsen läksy. Juoksin kymmenen kertaa kentän ympäri ja ihmettelin, miten vieläkin vituttaa.
Mietin tilannettani juostessani. Nelosluokkalainen kotona, mies JOKA PÄIVÄ töissä koko päivän ja usein myöhään iltaan asti, isovanhemmille meno kielletty, kyläily kielletty, muskari peruttu ja kauppakeskuksiin ei saa mennä hengailemaan. Ajattelin hyviäkin asioita kuten sitä, miten sisimmässäni tiedän kuinka paljon mies meistä välittää. Ja että kevättä ei ole peruttu, vaikka kaikki muu onkin. Emmekä ole vielä sairastuneet koronaan.
Silti. En muistanut sellaista oloa olevan olemassakaan. Mietin jo soittoa neuvolapsykologille ja ajattelin, miten voisin kertoa neuvolan hoitajalle, etten enää jaksa. Miten, kun olemme puhuneet vain hoitajan paimenkoirista ja siitä, mitä lapsi milloinkin on oppinut? Ja yhtäkkiä pitäisi romahtaa ja myöntää, että karanteeni oli viimeinen niitti, se sai minut tajuamaan, että minusta ei ole äidiksi.
Ajattelin myös haluavani takaisin työelämään, jossa minusta on konkreettista hyötyä muille ihmisille. Siis, myös aikuisille ihmisille. Joista joku saattaa arvostaakin tekemisiäni.
Taas uusi viikko ilman suunnitelmia. Suurin osa asioista peruttu ja kielletty.
Kotona käväisin vessassa. Kaikki loksahti paikoilleen. Ai niin, tätähän elämä olikin. Jo neljätoistavuotiaana ja ehkä aiemminkin muistan kärsineeni tästä epätoivosta, joka toistuu kerran kuukaudessa. PMS. Koska
siinähän ne olivat, lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen: MENKAT.
Aamulla ihmettelin, miksi herään vihaisena ja väsyneenä. Yleensä herään vain väsyneenä ja kuppi kahvia auttaa.
Mies oli vielä kotona, heräsimme samaan aikaan, minä sängystä vauvan vierestä, hän sohvalta. Helvetti se on saanut nukkua koko yön, ajattelin. No, yritin pyyhkiä orastavan negatiivisuuden kehän pois ja laitoin vauvalle puuroa.
Syötettyäni vauvan ja juotuani samalla äkkiä kahvin pyysin miestä tekemään aamupesut vauvelille. Peli kesken, oli vastaus. Saatanan peli. Pesin vauvan, laitoin puhtaan vaipan ja kehä kiristi otetta otsallani.
Aloin miettiä, milloin mies on viimeksi vaihtanut vauvalle vaipan. Ei mitään muistikuvaa. Olis kiva, jos joskus saisin itselleni rauhallisen aamun. Mies ilmeisesti yritti tsempata ja otti vauvan hoitopöydälle pestessään hampaita. Silloin kaksi kuukautta sitten, kun viimeksi teit aamupesut vauvan kanssa, se pysyi vielä pöydällä. Ei muuten pysy enää. Marttyyrina kannoin lapsemme toiseen huoneeseen ja ajattelin, että Suomen pääministeri on nainen. Ja minä haahuilen kotona ja mietin milloin viimeksi isä on vaihtanut lapselle vaipan.
Päivällä piti raahautua ulkoilemaan. Se oli lapsen läksy. Juoksin kymmenen kertaa kentän ympäri ja ihmettelin, miten vieläkin vituttaa.
Mietin tilannettani juostessani. Nelosluokkalainen kotona, mies JOKA PÄIVÄ töissä koko päivän ja usein myöhään iltaan asti, isovanhemmille meno kielletty, kyläily kielletty, muskari peruttu ja kauppakeskuksiin ei saa mennä hengailemaan. Ajattelin hyviäkin asioita kuten sitä, miten sisimmässäni tiedän kuinka paljon mies meistä välittää. Ja että kevättä ei ole peruttu, vaikka kaikki muu onkin. Emmekä ole vielä sairastuneet koronaan.
Silti. En muistanut sellaista oloa olevan olemassakaan. Mietin jo soittoa neuvolapsykologille ja ajattelin, miten voisin kertoa neuvolan hoitajalle, etten enää jaksa. Miten, kun olemme puhuneet vain hoitajan paimenkoirista ja siitä, mitä lapsi milloinkin on oppinut? Ja yhtäkkiä pitäisi romahtaa ja myöntää, että karanteeni oli viimeinen niitti, se sai minut tajuamaan, että minusta ei ole äidiksi.
Ajattelin myös haluavani takaisin työelämään, jossa minusta on konkreettista hyötyä muille ihmisille. Siis, myös aikuisille ihmisille. Joista joku saattaa arvostaakin tekemisiäni.
Taas uusi viikko ilman suunnitelmia. Suurin osa asioista peruttu ja kielletty.
Kotona käväisin vessassa. Kaikki loksahti paikoilleen. Ai niin, tätähän elämä olikin. Jo neljätoistavuotiaana ja ehkä aiemminkin muistan kärsineeni tästä epätoivosta, joka toistuu kerran kuukaudessa. PMS. Koska
siinähän ne olivat, lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen: MENKAT.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti