Kirjoituksista tulee lyhyitä. Syynä vauva, jonka parvekepäiväunet kestävät mitä tahansa 20 minuutin ja kahden tunnin väliltä, ja koululainen, joka tylsistyy kuoliaaksi ja jonka itseohjautuvuudessa ei vielä ole kehumista. Nyt se makaa vieressäni kriiseillen sitä, menisikö tapaamaan kaveriaan urheilupuistoon. Toisin oli kouluaamuina: se puki, söi ja lähti itsenäisesti.
Hyvästi vaunukävelyt päiväuniaikaan, podcastit ja hetki omaa aikaa.
Pitäähän koululaistakin ulkoiluttaa. Kavereiden kanssa saa tavata, mutta vain yksi kerrallaan, ulkona ja turvaväliä pitäen. Juuri kukaan kaveri ei asu tässä kaupunginosassa.
Perjantaina olin nukkunut huonosti kuten on käynyt jo useana yönä. Vauva käyttää minua tuttina. Se pyörii, nostelee päätään kuin pöllö, kitisee ja rauhoittuu jossain välissä kainaloon.
Päivällä koululaisen yleisimpiä lauseita ja sanoja olivat joojoo, ihan sama, oikeesti, ootsä tosissas. Ja pitääkseni kaiken kasassa, pyysin, vaadin ja pyysin taas uudelleen. Kunnes räjähdin. Vauva kitisi aamusta iltaan, rokotukset tekivät siitä kärttyisen.
Illalla olin kai jo yliväsynyt. Laitoin lautaselle riisiä ja kanaa ja aloin itkeä. Mieheltä loppuivat työt, onneksi toinen työpaikka on vielä toiminnassa, toistaiseksi ainakin. Ja siellä onkin oltava jatkuvasti, kellon ympärikin.
Tämmöstäkö tää nyt tulee olemaan? kysyin. Sain onneksi halauksen. Sanoja, jotka vahvistivat.
Lauantaiaamuna en tietenkään herännyt levänneenä.
Kadut olivat tyhjempiä kuin muina päivinä. Kaupassa väljää, helppo pitää turvaväliä. Aurinko vaihtui räntäsateeseen. Vielä vähän lunta ennen kevään tuloa. Ilta valoisa, tuuli hyytävä ja kaduilla yksittäisiä kulkijoita, taivaalla kevään kylmä kajo.
Ikävöin hölkkäämistä. Ikävöin kirjoittamista ja hetken hiljaisuutta. Rauhallista aamua vailla ennakointia. En osannut ajatella kuinka kaikki oma voi kadota, kuinka luovuus voi hukkua arkeen.
En muistanut miten paljon vauvaa voi rakastaa. Se ei ole vielä heittäytynyt eteisen matolle huutamaan, paiskonut ovia, sähissyt hampaiden välistä inhoavansa minua. Rakkaus on vielä puhdas, herkkä ja kevyt. Ajan myötä siihen piirtyy värejä, irtipäästämistä, rumia sanoja ja sovintoja.
Ei tämä ole mua varten.
Voiko tämä olla näin hankalaa, mennä ihon alle? Vanhemmuus.
Kyllä mä pystyn tähän.
Koululainen avaa läksynsä netistä pyytämättä, katsoo videota geometriasta.
Tunteiden ristiaallokko.
Erilainen kevät.
Hyvästi vaunukävelyt päiväuniaikaan, podcastit ja hetki omaa aikaa.
Pitäähän koululaistakin ulkoiluttaa. Kavereiden kanssa saa tavata, mutta vain yksi kerrallaan, ulkona ja turvaväliä pitäen. Juuri kukaan kaveri ei asu tässä kaupunginosassa.
Perjantaina olin nukkunut huonosti kuten on käynyt jo useana yönä. Vauva käyttää minua tuttina. Se pyörii, nostelee päätään kuin pöllö, kitisee ja rauhoittuu jossain välissä kainaloon.
Päivällä koululaisen yleisimpiä lauseita ja sanoja olivat joojoo, ihan sama, oikeesti, ootsä tosissas. Ja pitääkseni kaiken kasassa, pyysin, vaadin ja pyysin taas uudelleen. Kunnes räjähdin. Vauva kitisi aamusta iltaan, rokotukset tekivät siitä kärttyisen.
Illalla olin kai jo yliväsynyt. Laitoin lautaselle riisiä ja kanaa ja aloin itkeä. Mieheltä loppuivat työt, onneksi toinen työpaikka on vielä toiminnassa, toistaiseksi ainakin. Ja siellä onkin oltava jatkuvasti, kellon ympärikin.
Tämmöstäkö tää nyt tulee olemaan? kysyin. Sain onneksi halauksen. Sanoja, jotka vahvistivat.
Lauantaiaamuna en tietenkään herännyt levänneenä.
Kadut olivat tyhjempiä kuin muina päivinä. Kaupassa väljää, helppo pitää turvaväliä. Aurinko vaihtui räntäsateeseen. Vielä vähän lunta ennen kevään tuloa. Ilta valoisa, tuuli hyytävä ja kaduilla yksittäisiä kulkijoita, taivaalla kevään kylmä kajo.
Ikävöin hölkkäämistä. Ikävöin kirjoittamista ja hetken hiljaisuutta. Rauhallista aamua vailla ennakointia. En osannut ajatella kuinka kaikki oma voi kadota, kuinka luovuus voi hukkua arkeen.
En muistanut miten paljon vauvaa voi rakastaa. Se ei ole vielä heittäytynyt eteisen matolle huutamaan, paiskonut ovia, sähissyt hampaiden välistä inhoavansa minua. Rakkaus on vielä puhdas, herkkä ja kevyt. Ajan myötä siihen piirtyy värejä, irtipäästämistä, rumia sanoja ja sovintoja.
Ei tämä ole mua varten.
Voiko tämä olla näin hankalaa, mennä ihon alle? Vanhemmuus.
Kyllä mä pystyn tähän.
Koululainen avaa läksynsä netistä pyytämättä, katsoo videota geometriasta.
Tunteiden ristiaallokko.
Erilainen kevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti