Valoisat aamut.
Vauva heräsi ihan liian aikaisin Tokmannin halpispimennysverhojen raoista pilkistelevään valoon.
Alan tottua jatkuvaan pieneen univajeeseen. Iltavirkku kun olen, en ole oikein koskaan osannut mennä ajoissa nukkumaan. Yöllä herätyksiä on monta kertaa ja näköjään aamuherääminenkin aikaistuu.
Kiipeilin rikkinäisellä jakkaralla asettelemassa pimennysverhoja uudelleen. Lopputuloksen nähtyämme päätimme lähteä Ikeaan.
Viikonloppuna lehdessä oli kuva koronaidioottien autoista Ikean parkkipaikalla. Ihmiset shoppailevat Ikeassa kuten ennenkin eivätkä välitä siitä, tartuttavatko jollekin koronan tai saavatko sen itse. Arvosteltuani noita ihmisiä löysin nyt itseni Ikean käytäviltä. Siellä ei muuten ollut ketään. Myyjäkin hyppäsi kaksi metriä taaksepäin kun kysyin verhokoukkuja.
Nyt ikkunassa on uudet pimennysverhot. Tehty kierrätetyistä muovipulloista.
Karanteenia on takana reilu viikko. Kouluikäisen lapsen ei kuuluisi viettää aikaansa ainoana sosiaalisena kontaktinaan äiti. Vanhemmilla on nyt paineita lasten liikunnasta, oppimisesta ja vuorokausirytmin ylläpidosta. Tai siis ainakin minulla.
Toisaalta on ihanaa istua keskellä arkipäivää penkillä tekolammen rannalla ja syödä eväitä. Huomata, kuinka hauska ja oivaltava esikoislapseni on.
Aurinko kimaltelee veden pinnassa. Asfalttiteiden penkoilla kasvaa leskenlehtiä. Kirkkaalla sinisellä kevättaivaalla liitelevät lokit lupauksena kesästä. Saamme jutella ja elämä on kerrankin todella kiireetöntä. Eihän voi mennä juuri mihinkään.
Vauvan silmäluomet liikkuvat. Hän näkee unta. Kevään viipyilevässä valossa, joka paljastaa huoneilmassa leijailevan pölyn ja likaiset ikkunat, uinuu uusi elämä. Joskus seisahdun katsomaan häntä ja ajattelen elämän ihmettä. Nopeasti kuluvaa aikaa. Ajattelen, mistä hän tuli ja mikä on hänen tehtävänsä maailmassa.
Ja miten ihmeellistä on, että saimme juuri hänet.
Vauva heräsi ihan liian aikaisin Tokmannin halpispimennysverhojen raoista pilkistelevään valoon.
Alan tottua jatkuvaan pieneen univajeeseen. Iltavirkku kun olen, en ole oikein koskaan osannut mennä ajoissa nukkumaan. Yöllä herätyksiä on monta kertaa ja näköjään aamuherääminenkin aikaistuu.
Kiipeilin rikkinäisellä jakkaralla asettelemassa pimennysverhoja uudelleen. Lopputuloksen nähtyämme päätimme lähteä Ikeaan.
Viikonloppuna lehdessä oli kuva koronaidioottien autoista Ikean parkkipaikalla. Ihmiset shoppailevat Ikeassa kuten ennenkin eivätkä välitä siitä, tartuttavatko jollekin koronan tai saavatko sen itse. Arvosteltuani noita ihmisiä löysin nyt itseni Ikean käytäviltä. Siellä ei muuten ollut ketään. Myyjäkin hyppäsi kaksi metriä taaksepäin kun kysyin verhokoukkuja.
Nyt ikkunassa on uudet pimennysverhot. Tehty kierrätetyistä muovipulloista.
Karanteenia on takana reilu viikko. Kouluikäisen lapsen ei kuuluisi viettää aikaansa ainoana sosiaalisena kontaktinaan äiti. Vanhemmilla on nyt paineita lasten liikunnasta, oppimisesta ja vuorokausirytmin ylläpidosta. Tai siis ainakin minulla.
Toisaalta on ihanaa istua keskellä arkipäivää penkillä tekolammen rannalla ja syödä eväitä. Huomata, kuinka hauska ja oivaltava esikoislapseni on.
Aurinko kimaltelee veden pinnassa. Asfalttiteiden penkoilla kasvaa leskenlehtiä. Kirkkaalla sinisellä kevättaivaalla liitelevät lokit lupauksena kesästä. Saamme jutella ja elämä on kerrankin todella kiireetöntä. Eihän voi mennä juuri mihinkään.
Vauvan silmäluomet liikkuvat. Hän näkee unta. Kevään viipyilevässä valossa, joka paljastaa huoneilmassa leijailevan pölyn ja likaiset ikkunat, uinuu uusi elämä. Joskus seisahdun katsomaan häntä ja ajattelen elämän ihmettä. Nopeasti kuluvaa aikaa. Ajattelen, mistä hän tuli ja mikä on hänen tehtävänsä maailmassa.
Ja miten ihmeellistä on, että saimme juuri hänet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti