tiistai 21. huhtikuuta 2020

Jo yli kuukausi rajoittunutta elämää


Neljä omituista viikkoa. Ei hetkeäkään aikaa istua alas ja miettiä, mitä itselle oikeastaan kuuluu. Onneksi kukaan ei kertonut tätä minulle etukäteen; Jos olisin tiennyt, että kevät kuluu suurimmaksi osaksi neljän seinän sisässä, omalla asuinalueella pyörien ja lasten kanssa kaiken ajan viettäen, olisin saattanut ahdistua vähän liikaakin. Hyvä siis, etten tiennyt etukäteen.

Koska onhan tämä ollut melko ahdistavaa. Ensimmäiset noin kolme viikkoa kului totutellessa pandemia-arkeen. Aamut olivat vaihtelevia, toisinaan heräsin jo valmiiksi tylsistyneenä siitä, että päivässä ei ole yhtään mitään punaista lankaa. Kello yhdeksän, vauvalle puuroa, kello kymmenen, kuppi kahvia, kello yksitoista, vois pedata sängyn, ja kello kaksitoista, no mitäs vittua sitten. Ihmeellistä peukaloiden pyörittelyä koko arki. Niin, ja sitä ihanaa etäkoulua. Suurimmaksi osaksi se on mennyt ihan hyvin, mutta läksyä on välillä aikalailla ja melt downeja on tiedossa useamman kerran viikossa, kun joku asia pitäisi opiskella itsenäisesti eikä se kiinnosta. Mutta onneksi meillä ei ole oppimisvaikeuksia tai muuta arkea hankaloittavaa, enkä käy edes töissä, joten ehdin valvoa ja neuvoa. (Vaikka välillä olen ollut niin  kyllästynyt, että olen selannut työpaikkailmoituksia).

En ole istunut alas moneen viikkoon. Rauhassa. Kun vauva nukkuu, koululaista pitää auttaa läksyissä tai sillä on muuten vain jotain asiaa. Vauvan unirytmi on melko kaavamainen, mutta unen määrää ei koskaan voi tietää; joskus päiväunet ovat pitkiä, joskus lyhyitä. Joskus päivät ovat yhtä kitinää tai huutoa. En ehdi lukea kirjoja, en katsoa sarjoja enkä oikein mitään muutakaan. Aamupala, ruoka, välipala, iltapala. Vaippa, vaippa, vaippa. Online -muskari. Hampaiden puhkeaminen.

Yhtenä iltana syödessäni juustoa ja viinirypäleitä huomaan yhtäkkiä, että makuaistini hiipuu. En maista enää mitään. Enkä haista. Sitä ennen olen kärsinyt useamman päivän oudosta päänsärystä, jonka luulin johtuvan katupölystä. Googlaan outoa oiretta. ”Maku – ja hajuaistin menetys voi olla koronan ensioire tai ainoa oire”. Pieni paniikki. Jään odottelemaan muita oireita, ja seuraavana päivänä on vain epämääräinen heikko olo, joka jatkuu koko loppuviikon. Välillä tunnen pientä hengenahdistusta ja outoa painontunnetta jaloissa. Esikoinen alkaa yskiä samoihin aikoihin kun makuaistini katoaa. Vauvan yskä ja lämmönnousu alkavat torstain ja perjantain välisenä yönä. Uutisissa sanotaan, että kaikki vähänkin oireilevat testataan koronan varalta, jotta tartuntaketjut saataisin katkaistua ajoissa. Soitan koronapuhelimeen. ”Et täytä testikriteerejä”, siellä sanotaan. ”Teillä on korona, pysykää kotona”, sanotaan lastensairaalassa. Hirveiltä uutisilta ei voi välttyä, mutta yritän olla ajattelematta liikaa.

Lasten oireet häviävät muutamassa päivässä. Omatkin oireeni laimenevat, vaikka maku – ja hajuaisti puuttuvat osittain edelleen. Se, oliko meillä lievä korona, jää varmaan mysteeriksi.

Emme käy viikkoon ulkona. Aika kuluu sisälläkin yllättävän nopeasti. Päivät toistavat itseään. Tietty rytmi auttaa ajattelemaan, että iltakin tulee jossain vaiheessa. Päiväuniaikaan en jaksa tehdä muuta kuin lukea Seiskaa tai laittaa tiskit koneeseen. En muutenkaan pysty tarttumaan mihinkään. Kaikki jää kesken, ja niin on ollut koko karanteenin ajan. Piti pestä ikkunat. En ole pessyt. Halusin kirjoittaa jotain. En ole kirjoittanut, ja tietokoneeni on koko ajan etäkoulukäytössä (tai sitten sillä katsotaan vuoden 2000 Salattuja elämiä). Haluaisin maalata. Huomaan, että maalipensselit on tuhottu jättämällä ne pesemättä, jolloin maali on kuivunut niihin ja muuttanut ne kivikoviksi. Sitä paitsi, miten pääsen flow -tilaan, kun odottelen seuraavaa itkua tai ”äiti” -huutoa. Haluaisin puhua jollekin. Siis jollekin aikuiselle, ystävälle, kasvotusten. Vain omana itsenäni. Haluaisin kävellä kaupungilla ihmisvilinässä, katsoa ihmisiä, kulkea metrolla, osallistua äitivauva -kahvilaan, käydä esikoisen kanssa vaateostoksilla.

Pitäisi kai sanoa, että parasta eristäytymisessä on silti kiireettömyys. Aikatauluja ei oikein ole. Vauvan pitää nukkua ja syödä suunnilleen samoihin aikoihin, mutta mihinkään ei tarvitse juosta. Tuntuu oudolta ajatukselta, että myöhemmin saatan ikävöidä tätä aikaa ja sitä, että lapset olivat lähelläni. Koska jonain päivänä he voivat olla missä tahansa, poissa äidin helmoista.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti