lauantai 2. toukokuuta 2020

Arki poikkeusoloissa ja konttaava vauva

Tänään tunnen oloni pitkästä aikaa tylsistyneeksi. Tekisi mieli pukea kivat vaatteet, meikata ja lähteä jonnekin ihmisten ilmoille tapaamaan ystäviä. Olisi ihanaa voida jutella rauhassa, istua kahvikupin ääressä ja viettää tunteja aikaa yhdessä.

Olen tottunut siihen, että oma aika on täysin absurdi käsite. Nytkin mies istuu vieressä, katsoo instagramvideoita ja selittää pyörän varaosista. En yhtään tiedä, mistä se puhuu, mutta sanon niin ja joo. Tekisi mieli käskeä laittamaan kuulokkeet.
Lapsena ja nuorena kaipasin paljonkin omaa tilaa. Minulla oli oma huone, ja saatoin viettää tunteja piirtäen tai kirjoittaen. Siten jaksoin paremmin sosiaalisia tilanteita. 

Mutta kaikkeen tottuu. Toki olen näiden vuosien aikana kasvanut siihen, että lapsen tarpeet on yleensä laitettava omien edelle. Lapsilla on aina asiaa, ne haluavat jotain, pyytävät katsomaan, etsivät jotakin tai eivät osaa läksyjä. Poikkeusarkeen tottumisen on huomannut siinä, että en moneen päivään ole tuntenut tylsyyttä. Olen vain herännyt aamuisin, tehnyt kaikki kotijutut miettimättä sen kummemmin, käynyt ulkona, käynyt toisinaan kaupassa ja hupsista vaan päivä onkin jo mennyt ja uusi tulossa. Olen muuten ollut sen verran kauan eristyksissä, etten enää tiedä, mitä pukisin päälleni, ellen lenkkareita ja tuulitakkia. Yhtenä päivänä meikkasin ja kokeilin paria vaatetta vain huvin vuoksi.



Vauvan kanssa elämä oli oikeasti ensimmäisten kuukausien aikana melko rentoa. Säästyimme koliikilta ja epämääräisiltä huutoitkuilta. Muutamat ensikuukaudet nukuimme useimmiten hyvin ja pitkään. Välillä vauvan pystyi nukuttamaan sitteriin heiluttelemalla sitä jalalla samalla, kun luki jotain tai joi kahvia. 

Tämä kupla alkoi rakoilemaan jo muutama kuukausi sitten. Vauva kääntyi selältä mahalleen. Päivien kuluessa hän nousi konttausasentoon ja treenasi ahkerasti. Hampaita puhkesi. Viime viikolla hän otti ensimmäiset haparoivat konttausaskelet. Seuraavana päivänä ne olivat jo hieman varmemmat ja kolmantena päivänä hän konttasi jo kuin kuka tahansa. 

Nyt sitten päivät ovat tätä: Kulta, älä koske pyykkitelineeseen. Ei, ei saa koskea. Ja pyykkiteline kaatuu. Seuraavana on vuorossa lamppu. Rakas, lamppu on vaarallinen. Ei sitä johtoa. Ei saa ottaa! Ja eikun kissan boksille. Niin, rakas, sinne kissa tekee pissat ja kakat. Hyi, haisee pahalta. Seuraavaksi käsi onkin kissan ruokakupissa. Ja minä noukin lattialta epämääräisiä ponnareita, pikkuleluja ja muuta hengenvaarallista. 

Ihanaa on myös levottomat yöt. Ja se, että meillä herätään nyt yöunilta kuuden ja seitsemän välillä, enkä edes halua ajatella miten paljon ärsyttää, jos nämä aamut tästä vielä aikaistuvat ja ipanasta tulee joku aamuihminen. 




Eli kiirettä pitää. Olen muka niin kiireinen, että söimme kaksi päivää hodareita (vappu), ja kolmantena tilasin pizzat. Vauvan lempiruokaa on harmaa sose, joka on tehty avokadosta ja possunlihasta. En ole oikein kunnostautunut itse tekemään vauvanruokia. Yhtenä päivänä tein mikromunakkaan ja pakastimessa on jotain sosetta, josta vauva ei innostunut. En ymmärrä, mihin minulla muka on kiire, mutten saa tehtyä yhtään mitään. Imuroidessani vauva konttaa imurin perässä ja itkee. 
Ja sitten toisaalta, minua ei yhtään haittaa. Muistelen aikaa, kun esikoinen oli vauva, ja ajattelen, mitä kaikkea sille syötin. Muistan, kun joku pariskunta bussissa, viereisellä vaunupaikalla, pyöritteli silmiään ja loi toisiinsa epäuskoisia katseita, kun yksivuotias söi mäkin ranskanperunoita suoraan paketista. En varmaan ollut osannut pyytää niitä edes suolattomina. 
En syöttäisi noin pienelle lapselle mitään kovin epäterveellistä enää tällä toisella kierroksella.
(Pakollinen huomautus: Koululainen on silti nykyisin kaikkiruokainen ja syö mitä tahansa sille tarjoaa, myös kasviksia ja hedelmiä.)

Muistelen elämäntilannetta, jossa silloin aikanaan olin. Siksi en kauheasti stressaa tämänhetkisiä asioita. Olen kolmekymmentävuotias. Meitä on kaksi vanhempaa. Minulla on ammatti. Osaan suhtautua vauvaan vauvana. Joskus vauvat huutavat, joskus ne eivät syö, jotkut päivät ovat huonompia ja raskaampia kuin toiset.
Konttausvaiheen hektisyyden olin täysin unohtanut, eikä ihme. Jos ei saa puhuttua lausetta loppuun, jos nousee ruokapöydästä kymmenen kertaa nostamaan sitä, ojentamaan tätä, pesemään suuta, vaihtamaan vaippaa, jos ei saa luettua yhtä uutista kokonaan, jos yrittää vauvan päiväunien aikaan itsekin ottaa epätoivoisesti päiväunia, vaikka oikeasti odottaa vaunuista kuuluvaa itkua... Eihän mitään tällaisesta elämänvaiheesta voi jäädä pitkäaikaisesti mieleen. Joitain välähdyksiä vain. 

Aamuisin ei millään jaksaisi nousta, mutta vauva nojaa kylkeen ja tirkistelee minua silmät hymystä sikkuralla, aidon onnellisena uudesta mahdollisuudesta kontata. Pimennysverhojen kaverina on oveen teipattu jätesäkki, jonka avulla yritän saada yöunet jatkumaan edes hieman pidempään. Ehkä ilman sitä meillä herättäisiin jo viideltä. Tai ehkä ensimmäinen viiden herätys tapahtuukin jo huomenna...







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti