torstai 25. kesäkuuta 2020

Aika kuluu liian nopeasti

Viime päivinä olen miettinyt, miten nopeasti aika kuluu. Vauva on samassa iässä kuin esikoiseni kesällä 10 vuotta sitten. Kesä oli silloin samanlainen; kuuma, aurinkoinen ja kaunis.

Muistan kuinka uitimme vauvaa rantavedessä. Hän oli aivan kuin pikkusiskonsa nyt; samankokoinen ja saman tuntuinen, vankka ja lämmin sylissäni. Molemmat työt ovat kehittyneet hyvin samaan tahtiin, toinen oppi konttaamaan kuuden kuukauden ja kahdenkymmenen päivän iässä, toinen puolestaan kuuden kuukauden ja kahdenkymmenenyhden päivän ikäisenä. Pieniä hauskoja faktoja.

Sinä kesänä kymmenen vuotta sitten pitelimme käsissämme lastamme. Laskimme hänet hiekalle konttaamaan, annoimme hänen varpaidensa koskettaa aaltoja.
Ja nyt lapsemme on yhtäkkiä kasvanut melkein pituisekseni.

Toisinaan hän on vielä se pieni tyttö, joka kaipaa turvaani. Öiden hiljaisina pitkinä tunteina kysyn itseltäni, mitä olisin voinut tehdä paremmin ja mitä on vielä edessä. Vaikeinta on irtautuminen. Asioista muistuttaminen. Rajoista kiinnipitäminen. Aikuisena pysyminen.
Se, että lapsi ei enää mahdu syliini, hän kasvaa irti minusta ensin fyysisesti, samalla yksilöllisyytensä oivaltaen. Vaikeinta on huoli siitä, teenkö kaiken oikein. Aiheutanko toimillani jälkiseuraamuksia, joita hän kantaa mukanaan läpi elämänsä?




Aika on kulunut niin äkkiä.

Ymmärrän sen katsoessani häntä ja vauvaani, joka konttaa rannalla. Purjeveneet kelluvat tyynessä poukamassa.
Juuri äskenhän esikoiseni oli alle vuoden ikäinen. Elämämme suunta oli vasta määräytymässä. Tuohon aikaa sitten menneeseen kesäpäivään kiteytyy jotain kipeää.
Hän kasvoi, tuli uusia kesiä, hän oppi juoksemaan, sai lenkkarit, tippui päiväkodin kiipeilytelineestä ja sai arven silmäkulmaansa, ui leikkipuiston uima-altaassa, meni esikouluun, ekaluokka alkoi ja hän ylitti tien keltaisessa lippalakissa. Oli kevätjuhlia, joulujuhlia, hiirenkorvia, silkkipaperikukkasia ja tonttulakkeja.

Mutta tuona ensimmäisenä kesänä hänen isänsä valitsi toisin.

Lapsuuden hetkiä ei voi koskaan saada takaisin. Niitä arkisilta tuntuvia vilkutuksia päiväkodin ikkunasta, paahteisia heinäkuun päiviä rannalla, laiskoja sunnuntai-iltoja leikkipuistossa. Päivät muuttuvat vuosien ketjuiksi. Ja vuodet tuntuvat kuluvan kuin filminauha.

Tällä kertaa vanhemmuus on erilaista.
Saan jakaa pienet ihmeelliset hetket lapsen toisen vanhemman kanssa. Ensimmäinen (vahinko)pissa pottaan. Ensimmäinen annos spagettia ja jauhelihakastiketta. Sellaiset pikkujutut, jotka eivät oikeastaan kiinnosta juuri ketään muita kuin lapsen tähän maailmaan saattaneita ja isovanhempia.




Saan jakaa sen kauniin tunteen; Lapsi istuu hiekalla, kommentoi jotain vauvankielellään ja kiipeää syliin. Hetkiin kiteytyvä onni lahjasta, joka meille annettiin.
Ja samalla ymmärrys siitä, että kaikki se kaunis, kaikki ohikiitävät hetket, kuuluivat esikoiseni kanssa vain minulle. Ja oikeastaan kuuluvat edelleen. Ne haastavammatkin vaiheet.
Ja yhteys, joka on ollut alusta saakka.

Nukutan pikkusiskoa suurten mäntyjen varjoissa.
Laulujoutsenet kelluvat hiljaa aallokossa.
Isosisko istuu pyyhkeen päällä.
Siinä he ovat molemmat, lähelläni.
Sorsapoikueet lipuvat ohi.
Aika kulkee omaa reittiään.

Haluaisin olla tässä ikuisesti.
Ilta ei tulisi koskaan.
Yö ei vaihtuisi uudeksi päiväksi.
Vuosia ei olisi olemassa.
He eivät koskaan kasvaisi.














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti