Tänään kaupassa iski ajatus, että voisinpa vain vajota lattian läpi johonkin tyhjään pimeään paikkaan. Tai voisinpa vain sulaa ja muuttua lattiaksi.
Kotona ihmettelen itsekin oma kärsivällisyyttäni. Entinen nuorempi minä oli paljon äkkipikaisempi. Nykyisin huokaisen kymmeniä kertoja ja hoen itselleni kaikenlaisia tsemppipuheita sisäisellä äänellä. Pinna katkeaa miedosti vasta kahdentoista jälkeen yöllä, kun vessan ovi on lukossa juuri, kun haluaisin pestä hampaat ja mennä nukkumaan. Siellä tytär pesee kaikessa rauhassa ripsivärejään.
Ehkä tyyneyteni johtuu imetyshormoneista?
Viime päivät olen nimittäin imettänyt aivan jatkuvasti.
Olokin on sen mukainen.
Kirjaimellisesti minut on imetty kuiviin.
Nytkin muuten makaan vauvan vieressä, toinen tissi vauvan suussa.
En ole pystynyt aloittamaan unikoulua uudelleen. En vaan jaksa. Hän heräilee jatkuvasti iltaisin käytyään yöunille, oli sitten omassa tai meidän (eli minun) sängyssä. Ja rauhoittuu vain tissille.
Viime viikkoon kasaantui niinkin hirveitä asioita kuin viisaudenhampaan poistoleikkaus ja vauvan ensimmäinen kova kuume ja kurkunpääntulehdus.
Hammastani särki ja poski turposi, sen alle muodostui suuri mustelma. Vauva itki ensin kaksi päivää tukkoista nenäänsä ja kuumettaan. Ja roikkui rinnalla.
Kolmantena päivänä hän sai koiran haukkumista muistuttavan yskän. Hengitys kävi raskaaksi ja lähdimme päivystykseen, jossa hänelle annettiin adrenaliinia ja kortisonia.
Lisäksi hän on ollut todella huonolla tuulella. Siivotessani keittiötä hän roikkuu kintussani itkien lohduttomasti. Ei -sanan kuullessaan hän heittäytyy kaaressa lattialle ja iskee naamansa mattoon (jos on matolla). Hän menee kiellettyihin paikkoihin, kuolasi kaukosäätimen piloille ja säätää teeveen nappeja. Pihalla hän syö (tahallaan?) kiviä, kaarnaa ja kotona suuhun meni viimeksi teeveetasosta irtonnut ruuvi, ilkikurisen hymyn saattelemana. Kaivelen siis suusta milloin mitäkin ja ulkoilu on toivotonta, ainakin jos maassa on yhtään kiviä.
Ruoka ei hänelle maistu. Mikään ruoka.
Munakas uppoaa jotenkin, kaikki muu on suostuttelua, huutoa ja itkua ja likaisia vaatteita. Näin on ollut jo muutaman viikon.
Huomenna vauvalle pitää syöttää keitetty kananmuna, koska näin on kuulemma tapana miehen kulttuurissa Ghanassa silloin, kun vauva ottaa ensiaskelet (tapahtui tänä iltana).
Miehen äiti kertoi tästä traditiosta ja sanoi, että kananmuna pitää antaa vauvalle kokonaisena, "Grandmother says congratulations" -sanojen saattelemana, ja minun pitää ottaa tapahtuma videolle ja lähettää hänelle :D
Tänään itketti. Sähelsin hätäisesti keittiössä, tyttären mehukeitosta valmistama do it yourself -mehujääköntti suli pöydällä, vauva tunki suuhunsa sipulinkuoren, suuttui verisesti tongittuani sen ulos, ja puuro lainehti kattilan laitojen yli ja paloi hellalle. Ajoittain tuntuu kuin joku pikkujuttu saattaisi saada aikaan en kestä enää -puhelun miehelle, itkukohtauksen tai puhtaasti vain raivarin.
Ostosten tekeminen känisevän vauvan kiemurrellessa rattaissa on todella perseestä. Havahdun siihen että parsakaali maksaa kolme euroa. Kolme euroa kaalista, joka todennäköisesti unohtuu jääkaapin vihanneslokeroon pariksi kuukaudeksi ja aiheuttaa perheriidan.
Miksi siis ostaisin kaalin?
Paniikkiostokset viidessä minuutissa, pikakassalle, muuminaksu vauvan suuhun ja ULOS.
Huomaan, että hammasleikkauksen jälkeen olen syönyt vain turhaa höttöä kuten nuudelia, pizzaa, pullaa ja vanukasta. Huimaa ja olo on hutera. Raskainta on, kun mitään ei saa tehtyä valmiiksi. Kaikki jää kesken.
Ostan terveellisempää syötävää ja rautamehua.
Muistutan taas itseäni siitä, että hän on vauva. Toivottu, rakastettu ja ainutlaatuinen.
Varomaton, keskeneräinen ja holtiton koska sellaisia vauvat ovat.
Ne kasvavat äkkiä.
Niistä tulee oikeita ihmisiä, jotka osaavat kertoa, mihin sattuu ja jotka eivät itke iltaisin kolmea tuntia ilman sanoitettua syytä ja harvoin silloinkaan.
Hengitän syvään ja yritän ajatella positiivisesti.
Ajatuksena positiivisuuden kaivaminen vitutuksen keskeltä kuulostaa teennäiseltä, mutta se todella toimii. Ei ehkä juuri siinä hetkessä, kun keittiö on räjähtänyt ja lapsi huutaa suoraa huutoa pohkeessa roikkuen. Mutta jossakin vaiheessa päivää kyllä, hyvä ajatus on kuin kirkas välähdys harmaassa massassa. Olemme terveitä ja meillä on toisemme.
Siinä on kaikki.
Kotona ihmettelen itsekin oma kärsivällisyyttäni. Entinen nuorempi minä oli paljon äkkipikaisempi. Nykyisin huokaisen kymmeniä kertoja ja hoen itselleni kaikenlaisia tsemppipuheita sisäisellä äänellä. Pinna katkeaa miedosti vasta kahdentoista jälkeen yöllä, kun vessan ovi on lukossa juuri, kun haluaisin pestä hampaat ja mennä nukkumaan. Siellä tytär pesee kaikessa rauhassa ripsivärejään.
Ehkä tyyneyteni johtuu imetyshormoneista?
Viime päivät olen nimittäin imettänyt aivan jatkuvasti.
Olokin on sen mukainen.
Kirjaimellisesti minut on imetty kuiviin.
Nytkin muuten makaan vauvan vieressä, toinen tissi vauvan suussa.
En ole pystynyt aloittamaan unikoulua uudelleen. En vaan jaksa. Hän heräilee jatkuvasti iltaisin käytyään yöunille, oli sitten omassa tai meidän (eli minun) sängyssä. Ja rauhoittuu vain tissille.
Viime viikkoon kasaantui niinkin hirveitä asioita kuin viisaudenhampaan poistoleikkaus ja vauvan ensimmäinen kova kuume ja kurkunpääntulehdus.
Hammastani särki ja poski turposi, sen alle muodostui suuri mustelma. Vauva itki ensin kaksi päivää tukkoista nenäänsä ja kuumettaan. Ja roikkui rinnalla.
Kolmantena päivänä hän sai koiran haukkumista muistuttavan yskän. Hengitys kävi raskaaksi ja lähdimme päivystykseen, jossa hänelle annettiin adrenaliinia ja kortisonia.
Lisäksi hän on ollut todella huonolla tuulella. Siivotessani keittiötä hän roikkuu kintussani itkien lohduttomasti. Ei -sanan kuullessaan hän heittäytyy kaaressa lattialle ja iskee naamansa mattoon (jos on matolla). Hän menee kiellettyihin paikkoihin, kuolasi kaukosäätimen piloille ja säätää teeveen nappeja. Pihalla hän syö (tahallaan?) kiviä, kaarnaa ja kotona suuhun meni viimeksi teeveetasosta irtonnut ruuvi, ilkikurisen hymyn saattelemana. Kaivelen siis suusta milloin mitäkin ja ulkoilu on toivotonta, ainakin jos maassa on yhtään kiviä.
Ruoka ei hänelle maistu. Mikään ruoka.
Munakas uppoaa jotenkin, kaikki muu on suostuttelua, huutoa ja itkua ja likaisia vaatteita. Näin on ollut jo muutaman viikon.
Huomenna vauvalle pitää syöttää keitetty kananmuna, koska näin on kuulemma tapana miehen kulttuurissa Ghanassa silloin, kun vauva ottaa ensiaskelet (tapahtui tänä iltana).
Miehen äiti kertoi tästä traditiosta ja sanoi, että kananmuna pitää antaa vauvalle kokonaisena, "Grandmother says congratulations" -sanojen saattelemana, ja minun pitää ottaa tapahtuma videolle ja lähettää hänelle :D
Tänään itketti. Sähelsin hätäisesti keittiössä, tyttären mehukeitosta valmistama do it yourself -mehujääköntti suli pöydällä, vauva tunki suuhunsa sipulinkuoren, suuttui verisesti tongittuani sen ulos, ja puuro lainehti kattilan laitojen yli ja paloi hellalle. Ajoittain tuntuu kuin joku pikkujuttu saattaisi saada aikaan en kestä enää -puhelun miehelle, itkukohtauksen tai puhtaasti vain raivarin.
Ostosten tekeminen känisevän vauvan kiemurrellessa rattaissa on todella perseestä. Havahdun siihen että parsakaali maksaa kolme euroa. Kolme euroa kaalista, joka todennäköisesti unohtuu jääkaapin vihanneslokeroon pariksi kuukaudeksi ja aiheuttaa perheriidan.
Miksi siis ostaisin kaalin?
Paniikkiostokset viidessä minuutissa, pikakassalle, muuminaksu vauvan suuhun ja ULOS.
Huomaan, että hammasleikkauksen jälkeen olen syönyt vain turhaa höttöä kuten nuudelia, pizzaa, pullaa ja vanukasta. Huimaa ja olo on hutera. Raskainta on, kun mitään ei saa tehtyä valmiiksi. Kaikki jää kesken.
Ostan terveellisempää syötävää ja rautamehua.
Muistutan taas itseäni siitä, että hän on vauva. Toivottu, rakastettu ja ainutlaatuinen.
Varomaton, keskeneräinen ja holtiton koska sellaisia vauvat ovat.
Ne kasvavat äkkiä.
Niistä tulee oikeita ihmisiä, jotka osaavat kertoa, mihin sattuu ja jotka eivät itke iltaisin kolmea tuntia ilman sanoitettua syytä ja harvoin silloinkaan.
Hengitän syvään ja yritän ajatella positiivisesti.
Ajatuksena positiivisuuden kaivaminen vitutuksen keskeltä kuulostaa teennäiseltä, mutta se todella toimii. Ei ehkä juuri siinä hetkessä, kun keittiö on räjähtänyt ja lapsi huutaa suoraa huutoa pohkeessa roikkuen. Mutta jossakin vaiheessa päivää kyllä, hyvä ajatus on kuin kirkas välähdys harmaassa massassa. Olemme terveitä ja meillä on toisemme.
Siinä on kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti