Pian siitä on 11 vuotta.
11 vuotta, mutta muistan edelleen hyvin tuon huoneen. Sairaalasängyn kylmän metallin, navasta alaspäin tunnottoman vartaloni, jalkani jotka eivät liikkuneet. Mietin, jäävätkö ne sellaisiksi. Siltäkö tuntuisi olla halvaantunut? Pää käskee jalkoja liikkumaan, mutta mitään ei tapahdu. Se on se puudutus, hoitaja sanoo ohimennen. Puudutus, joka vaikuttaa viiveellä. Vaikuttaa vasta, kun kaikki se kamala repivä kipu on ohi. Kun olen puskenut lapseni maailman alkukantaisen huudon säestämänä. Olen katsonut rinnalle nostettua lasta, kuin pientä hobittia. En tunnistanut häntä lapsekseni, kehoni ja mieleni olivat yhtä turtaa hämmennyksen ja epäuskon värittämää määrittämättömyyttä. Sairaalasänky. Vauva vieressä omassa pedissään, ja minä siinä tunnottomine liikkumattominen jalkoineni. - Mä en pysty liikkumaan. Voisitteko ottaa sen, että saisin vähän nukuttua. Kätilö kärrää vauvan sänkyineen jonnekin ja nukun muutaman tunnin. Olen väsynyt oltuani hereillä vuorokauden, kivuissa ja pelossa.
Aikaisin aamulla vauva tuodaan takaisin.
- Vaihdapas omat lakanasi, hoitaja sanoo. Ja ei, me ei todellakaan tuoda sulle aamupalaa tänne, ei tuoda kelleen muullekaan, vaan ihan itse haet. Tästä se nyt alkaa ja tällaista se tulee olemaan seuraavat kahdeksantoista vuotta.
Pelkään vauvaa. Se itkee suu ammollaan ja puree kovilla ikenillään rintani verille. Hoitaja näyttää eri imetysasentoja, tuo rintakumin.
Vauvan isä on hoitanut pikkuveljeään ja muistaa vielä, miten vastasyntyneitä käsitellään. Hän tulee aamupäivällä ja saa vaihtaa tyttärelleen vaatteet, pestä ja laittaa kuivan vaipan. Minä en uskalla, en vielä. Yö saapuu, vauvan isä ja kaikki vieraat ovat lähteneet pois. Sairaalan lakanat ovat valkoiset ja kylmät. Vauva itkee vieressäni, en uskalla kääntyä. Soitan kelloa, pyydän hoitajan arvioimaan, olisikohan syynä nälkä. - Ei sillä mikään oo, hoitaja sanoo. - Siinä on tummaa verta, se itkee koska on temperamenttinen.
Lopulta saan pienen muovipikarin ja äidinmaidonkorviketta, jota vauvalle pitäisi hörpyttää. Pulloa minulle ei anneta. Olen yksin, nälkäinen vauva vieressäni, kädessäni pikari. Vauva voi tukehtua tuohon maitoon, ajattelen. Ja ensimmäistä kertaa se vyöryy päälleni, päättymätön ja ennenkokematon huoli. Pelko lapseni puolesta.
Seuraavana päivänä vauvan paino on laskenut niin alas, että saamme tuttipullon. Kotiinlähtöaamuna maito on viimein noussut rintoihin. Rinnat ovat muuttuneet kivikoviksi ja tuntuu, kuin ne halkeaisivat. Vauva imee, rinnat eivät tyhjene. Yöllä maito valuu sänkyyn kastellen lakanat.
Kotiin palatessani olen rakastunut. Tuohan on minun lapseni. En ole koskaan ollut yhtä onnellinen. Ensimmäistä kertaa tuntuu kuin oivaltaisin jotain syvempää elämästä. Näen tarkoitukseni, minun täytyy pitää hänestä huolta. Yön pitkinä pimeinä tunteina tuijotamme toisiamme humisevien putkien ja nukkuvan kerrostalon hiljaisuudessa. Lapsen isä on opiskelukaupungissaan ja elää tavallista opiskelijaelämäänsä. En kyseenalaista hänen poissaoloaan, koska minulle on sanottu, että jäisin yksin ja sitten olisi turha valittaa. En valita vaan keskityn vauvanhoitoon. Silloin, niinä ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina, opin nielemään tunteeni. Nielen pettymyksen, epävarmuuden, huonommuuden, säilön kaiken sisälleni. Välillä tunne purkautuu likaisiin pyykkeihin, tiskivuoreen tai öiden yksinäisyyteen.
Täytän kaksikymmentä. Istun yksin olohuoneessa kuukauden ikäinen vauva sylissäni ja joku kaverini kysyy, enkö oikeasti aio lähteä juhlimaan.
Vauvan hoito ja huoltaminen tulee luonnostaan, eikä hän jää mistään paitsi. Mutta totuus on, etten osaa oikein laittaa ruokaa, kodinhoito on minulle melko vierasta ja ikävöin vapaata elämääni. Olen levoton kuten nuoret ihmiset ovat. Kaipaan iltoja ulkona, uusia tuttavuuksia, kaipaan pois elämästä, johon olen päätynyt. Haluaisin matkustaa, elää yksin. Olen jumissa.
Talvi yksitoista vuotta sitten on kylmä ja luminen. Lunta on suurina kasoina tienpenkoilla, öisin on pyryttänyt niin paljon, ettei rattailla pääse liikkumaan. Mielessäni pyörii sekavia tunteita, joihin en pääse käsiksi. Ensimmäiset kuukaudet ovat kuitenkin melko helppoja, koska vauva ei vielä liiku. Totun yksinäisiin iltoihin. Lapsen isä on työharjoittelussa ulkomailla, ja välillä hän katoaa muutenkin. Elämän epävakaus luo mieleeni pelkoa.
Lapsen alkaessa kontata ja kärsiä eroahdistuksesta, myös oma tila häviää olemattomiin. Irinan biisin sanat saavat merkityksen elämässäni: "Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, joita molempien, piti vaalita uhrata kaikki sen puolesta; sen teki vain toinen." Lupaukset haihtuivat tyhjinä lausumina ilmaan. Olin yksin. Kaikki sanottu, luvattu ja vannottu oli ohutta yläpilveä, olematonta, sanahelinää.
Minun oli otettava vastuu. Kaikesta kasvustani ja keskeneräisyydestäni, lapsellisuudestani huolimatta, rakkaus lapseen kannatteli ja vei läpi haastavien aikojen. En muuttaisi elämänpolussani mitään ja olen tyytyväinen siihen, että kaikki tapahtui kuten tapahtui.
Sellainen oli liian varhain alkaneen äitiyteni alku.
Lähes kymmenen vuotta myöhemmin sain rinnalle toisen lapseni. Tunsin olevani valmis, ja ymmärsin samassa, että aiemmin olin ollut raakile, eksyksissä. Kymmenen vuosirengasta lisää, elämä jo hieman opettanut. Tehnyt rauhallisemmaksi, kiitolliseksi. Lapsi sylissäni ei tuntunut vieraalta. Tiesinhän, mitä minun oli tehtävä. Tiesin, kuka olen. Niin ei olisi, jos polkuni olisi toisenlainen.
Ilman omaa polkuani en olisi minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti