Talvi tiivistettynä

Hanhet lentävät taivaalla pareittain ja pieninä auroina. Vaikuttaa keväältä. Lumi on sulanut yllättävän nopeasti. Maaliskuu tuntui ajoittain lohduttomalta; pyrytti ja taivas sulautui samaan harmauteen lumen kanssa.

Ensimmäinen talvipäivä oli ihana. Lumi satoi yhtäkkiä ja siinä oli riemua. Vastasataneen lumen taikaa, puhtaanvalkoista, ihmeellistä. Kuin näkisi talven ensimmäistä kertaa. Seuraavana päivänä kaikki muuttui jotenkin sekavaksi. Oma elämä, siis. Talvi kului hitaasti kuin ankea kaitafilminauha. Tasaisen tappavasti, loppua ei uskaltanut edes ajatella tai ehkä sitä ei koskaan tulisi. Vaikutti siltä, että hukun talveen ja sen lieveilmiöihin. 

En edes muistanut huolehtia ja jossitella. Normaalistihan käyn ajatuksissani läpi erilaisia kauhuskenaarioita. Talven aikana havahdun siihen, että en ole muutamaan viikkoon miettinyt, milloin pitäisi käydä PAPA -kokeessa, pitäisikö tarkistaa rinnat, täytyykö lapsen tummista silmänalusista huolestua, tai mitenköhän lapset pärjäisivät ilman minua jos jäisin vaikka lumiauran alle…

En ole jaksanut miettiä. Olen vain pakottautunut heräämään aina uuteen aamuun, pukemaan lapselle haalarin ja muut talvivaatteet, raahautumaan päiväkodille lumen tai rännän lävitse. Työntämään rattaita, joiden pyörät sakkaavat loskaan, ja ihmettelemään, miksi tuntuu siltä kuin kehoni painaisi tonnin. Miksi en jaksa kävellä? Miksi minä, normaalisti joka paikkaan kävelevä ihminen, en halua enää ottaa askeltakaan? Iho kuivuu ja muuttuu harmaaksi. Silmäluomet hilseilevät, silmät kuivuvat.    

Haluaisin vain maata matolla. Lysähtää siihen, enkä nousta ikinä. Niskaan sattuu. Pää ei käänny. Migreenit kurittavat. Hoidan flunssaista lasta, joka yskii naamalleni öisin ja pitää minua hereillä. Sairastun itsekin flunssaan. Saan kerättyä hieman voimiani takaisin, ja arki alkaa näyttää normaalilta, kun illalla lapsi muuttuu taas kuumaksi kuin hiili. 38,9. Sitten kikkaillaan, kuka milloinkin menee töihin ja voinko nyt kuitenkin hoitaa tärkeän tapaamisen. Käydään koronatestissä. Pakkaudutaan autoon ja ajetaan drive inniin ja juu, ollan käyty ennenkin ja ei, emme tarvitse niitä toimintaohjeita.

Flunssa menee ohi. Hampaita harjatessa huomaan ohimollani kävelevän täin. Tämä on jo toinen kerta. Harjatessani tukkaa, alkaa kuulua yökintää. Makuuhuoneessa oksennetaan. Lakanat pyykkiin, uudet sänkyyn, ja sitten oksennetaan taas. Tätä kestää kolmeen saakka yöllä, ja jälkijunassa iskee ripuli. Seuraavana  päivänä syön tietoisesti vähemmän, ettei tarvitsisi oksentaa niin paljon, kun tauti kumminkin tulee minullekin. Kahdelta yöllä se alkaa ja loppuu joskus kahden-kolmen aikoihin iltapäivällä, kun olen käytännössä jo kuollut. Täit saavat mellastaa rauhassa.

Päiväkoti -tautirallin keskellä yritän keskittyä myös asiakaskeisseihin, tapaamisiin, kokouksiin ja siihen että pysyisin hereillä. Suhteessa on niin isoja näkemyseroja ja pettymyksiä, että usko loppuu. Suhteesta ei saa voimaa, suhde syö minut elävältä, vie yöuneni. Aikaa ei ole koskaan. On vain kiirettä, nopeita sanoja, kohtaamattomuutta. 

Yhtenä päivänä hän sanoo: Kiitos ettet luovuttanut.

Hanhet lentävät iltaan kaartuvalla taivaalla. Asfaltti on pölyinen ja paljas, ihmisiä istuu penkeillä ja kauppakeskuksen ulkoportailla. Ihmiset ovat ahneita, auringon viisto valo halkoo heitä, ihmiset janoavat toisiaan ja toistensa seuraa, ihmiset kurottavat toistensa luo, valoon. Niin moni on ollut yksin ja eristettynä. Talven pitkä pimeä aika, kodin seinien sisäinen vankila.

Rajoitukset eivät estä kevättä.

Ostan rautalisän ja inkiväärimehua. Yritän venytellä ja käyn juoksulenkillä. Kirjoitan vähän. Alan muistella, mikä on antanut minulle voimaa ja pitänyt minut elossa. Mikä on saanut aikaan vimman ja palon tehdä asioita. Mitä kaikkea puuttuu, on kadoksissa?

Korona-aika on vienyt tukiverkostot ja sosiaaliset suhteet. Se on tehnyt kaiken raskaammaksi, monille. Kevään itsepäiset versot venyttäytyvät valoa kohden. Valoisa aika tulee. Jäät rikkoutuvat ja väistyvät.

Lokit ovat palanneet.