Kesäloma

Kesäloma.

Kaksi ja puoli viikkoa. Riittämättömyyden tunne. Eihän tässä ehdi mitään. Ja samalla kaksi ja puoli viikkoa tuntuivat yllättävän pitkiltä.

Olin ajatellut kirjoittavani. Arvasin, ettei se ole realistista lasten kanssa. Isomman kanssa kai olisi, muttei taaperon. Ajattelin tekeväni hyvinvointikurssin tehtävät.(Osallistuin ystävän hyvinvointikurssille, jonka tehtäviä saa tehdä omaan tahtiin. Aloin leikellä lehdistä kuvia unelmakarttaan. Kuvat ovat muovitaskussa odottamassa parempaa hetkeä.) Ajattelin maalaavani.

Lauantai-iltana otin esiin maalit ja pensselit. Maalauspohjaan syntyi sinisen sävyjä ja kultaa. Vanhempi lapsi halusi myös maalata ja tonki toista canvasalustaa sängyn alta herättäen pikkusiskon. Hyvästi ”oma aika”. 

Olen tyytyväinen maalaukseen. Aion maalata lisää. Suunnittelematta, mitä. 

Halusin nähdä ystäviä. Ja näinkin. Ihan kuin arjessa ei ehtisi mitään, elämä sujahtaisi harmaaseen pyörteeseen. Niinkö se menee? No ei ihan. Ehtiihän viikonloppuisin tehdä jotain. Jos jaksaa. Ja jos muut jaksavat.

Yhtenä lomapäivänä mietin kotonaoloa. Istuin hiekkalaatikon reunalla ja juttelin alle kaksivuotiaani kanssa. Loman aikana hän on alkanut muodostaa sanoista ketjuja, kolmisanaisia lauseita. Hänen kanssaan voi keskustella. Häneltä voi kysyä, vaikka eihän hän aina vastaa. Mietin, jos olisinkin edelleen hoitovapaalla. Kävisimmekö joka päivä puistossa? Saisimme nukkua joka aamu pitkään. Saisin pitää hänet lähellä. Ujostelisiko hän silloin niin kovasti muita ihmisiä, vai onko päivähoidon varhaisella aloittamisella jotakin tekemistä asian kanssa?

Sinä kiireettömänä päivänä puistossa ajattelin, kuinka mielelläni olisinkaan hänen kanssaan kotona.

Ja sitten jonain muuna päivänä ajattelin, etten kestäisi.

Ennen kuin hän syntyi olin sitä mieltä, että vanhempi voi omalla toiminnallaan tukea lapsen kasvua sosiaaliseksi ja rohkeaksi yksilöksi. Niin saattaa ollakin, mutta jokaisella lapsella on oma perusluonteensa. Lapset tulevat maailmaan opettamaan meille uusia asioita. Tällä kertaa olen saanut ujon ja herkän lapsen, ja minulla on sopeutumisvaikeuksia. Ahdistun, kun lapsi roikkuu nilkassa ja itkee syliin. Kun lapsi peittää silmänsä käsillään nähdessään vieraita ihmisiä.

Välillä tunnen itseni tukahdutetuksi, koska hän on niin tarvitseva ja herkästi reagoiva.

Loman loppuessa olin itsekin aika loppu. Emme tehneet mitään erityistä. Muutama pieni retki, mökkireissu, ystävien tapaamista. Tavallisia, arkisia asioita, kauppareissuja ja leikkipuistoja. Vierastamista, kuumeilua, hampaita, kiukkua ja vieroitusta ipadista, jota taapero sai katsoa ihan liikaa ollessaan sairaana.

Pihlajasaaren sileiltä rantakallioilta näkee ohi kulkevat risteilyalukset. Aurinko polttaa kallioita, hajoaa teräville laineille tuhansiksi täpliksi. Loppukesän eksyneet ampiaiset lentelevät päämäärättömästi ihmisten kimppuun. Isompi lapsi laskeutuu isotätinsä kanssa portaita pitkiin kylmään mereen. Istumme pienemmän kanssa kalliolla. Onko tämä viimeinen kuuma päivä?

Mieleeni tulee kaukainen retki Suomenlinnaan esikoisen ollessa kymmenkuinen. Oli yhtä lämmin, ampiaisia, ja merenrannan kukat heiluivat huokailevassa tuulenvireessä. Olen usein miettinyt, miksi juuri se päivä on jäänyt mieleeni. Ja miten siitä voi olla jo niin kauan?

Taapero tutkii metsäpolun muurahaisia. Päivä on kuuma ja elämästä irrallinen, melkein kuin se olisi unta. Sileä rantahiekka, lämpö, merta kyntävät alukset. Ja hän istuu kalliolla lippalakki päässä ihmetellen suuria laivoja. 

Onni läikehtii välkähdyksenomaisissa hetkissä.  

Sitten on näitä päiviä. Henkistä uupumusta kaikkeen läsnäoloon ja tarvitsevuuteen. Sielun janoa luovuuden äärelle. Pitkästymistä rutiineihin. Tarttuessani maalipensseliin tai alkaessani kirjoittaa ymmärrän, miten paljon tarvitsen luovuutta ja tilaa ja miten elämä latistuu ilman sitä.

Huomaan, miten paljon asioita mieleen kertyy ja miten niiden on tavalla tai toisella päästävä ulos. 

En voi sanoa, että kesä olisi mennyt ohi huomaamatta. Olen tarkkaillut jokaista alkavan kesän merkkiä, vesilintujen pesintää, kukkien vaiheita. Olen surrut kesän poismenoa toukokuusta asti, koska ei voi olla mitään ihanampaa kuin hetken kukkivat syreenit ja lintujen kevätlaulu. Olen hakeutunut meren äärelle aina, kun voin. Käynyt uimassa poukamassa, jossa silkkiuikku poikasineen ui. Vesi oli tyyni, kirkas ja viileä. Yhtä lämmin kuin ilma. 

Olen unohtanut, missä säilytän sateenvarjoja ja missä ovat pitkähihaiset paidat. 

Onneksi kohta on taas toukokuu.