Sunnuntai-ilta.
Puoli kymmeneltä on vielä valoisaa, pihan keinut heilahtelevat itsekseen viileässä ilmavirrassa. Lapset ovat lähteneet koteihinsa. Taivas on reunoiltaan oranssi, pääskyjä ei vielä näy.
Siinä lyhyessä pysähtyneessä auringonlaskun hetkessä, katsoessani hiljaista pihaa, minun tulee yhtäkkiä ikävä omaa lastani. Lasta, joka nukkuu viidennessä kerroksessa. Ikävöin lyhyiden vapaapäivien yhteisiä hetkiä. Mietin, olinko tarpeeksi läsnä.
Niin usein tulee samalla tehtyä kaikkea muuta. Säntäiltyä sinne tänne. Selattua puhelinta. Mietittyä, mitä kaikkea tänään pitäisi vielä suorittaa; siivota varastoa, vaihtaa lakanat, pitää yllä lihaskuntoa, käydä lenkillä. Mieli seikkailee muualla. Jopa päiväkirjan kirjoittaminen tuntuu suoritukselta; äkkiä ennen kuin päiväunet loppuvat. Samalla tiedostan, että levottomuus johtuu osittain kyvyttömyydestä pysähtyä, sekä jatkuvista keskeytyksistä.
Koti ei tule koskaan valmiiksi. Aina jossain on jotain siivottavaa, laitettavaa, korjattavaa. Itsekään en tule valmiiksi koskaan. Enkä koskaan ehdi mitään.
Vapaapäivinä pitää tehdä kaikkea, mitä arkena ei pysty. Viimein illalla istun lattialla petsilaatikon ääressä lapsen kanssa ja pakotan itseni unohtamaan hetkeksi kaapin alla olevat pölyt ja kissankarvaisen maton. Kuka lapselleni näyttäisi, miten pysähdytään, jos en itsekään osaa sitä tehdä?
Olen levoton sielu.
Ja puolitoistavuotiaani on vilkas. Aamulla hän tunkee kuumemittarin korvaan, kolhii päänsä tuoliin ja raivoaa, kun ei vielä osaa pukea sukkia. Hän kiipeilee, hyppii ja juoksee. Ikkunalasit ovat täynnä pieniä kädenjälkiä. Itse säntäilen paikasta toiseen, pyyhin pöytää, siivoan jääkaappia, petaan sänkyä. Taapero levittelee nokkamukista vettä lattialle, kompastuu siihen, huutaa hetken ja alkaa sitten piirtää seinään. Kaikesta säntäilystä huolimatta mikään ei näytä erilaiselta. Leivänkannikka unohtuu pöydälle, puuro jää syömättä, eriparisia sukkia ajelehtii matolla sipsinmurujen seassa.
Mitä oikein yritän yhdessä pitkässä viikonlopussa saavuttaa? Ja miten tämä "saavutukseni" kantaisi taas uuteen viikonloppuun? Siivoushullun puolisona kodin siistinä pitäminen tarkoittaa perheriidan välttämistä. Itsekin viihdyn siistissä ja avarassa kodissa. Mutta millä hinnalla?
Muutamaan vapaapäivään mahtui ihania hetkiä; yhteinen pitkä (omassa mittakaavassani pitkä) lounas, jonka youtuben lastenlaulut pelasti. Oli muutenkin virkistävää käydä ihmisten ilmoilla, olla melkein kuin ennenkin. Aamulla ostin chilin taimen ja tomaatteja puutarhaliikkeestä.
Sitten olivat ne lyhyet hetket aurinkoisella kotipihalla, ärtymys tahtoikäisen kiukunpuuskista ja jatkuvasti vuotavasta nenästä. Lopulta sunnuntain autio piha, puiden katveessa uinuvat tulppaanit. Auringonlaskun jälkeinen kolea alkukesän valo. Ikävä nukkuvaa lasta. Haikeus siitä, etten saa viettää hänen kanssaan arkipäiviä, vaan tapaan hänet vasta iltapäivällä tai alkuillasta (ja samalla olen helpottunut, että saan välillä olla erossa hänestä). Vapaapäivinä yritän kai kuroa kiinni menetetyn ajan. Jakaa uudet ihmetyksen aiheet, kukasta kukkaan lentelevät kimalaiset, leppäkertun ja hämähäkit.
Illassa on häivähdys päivän lyhyydestä. Laskeva aurinko jättää taivaan reunaan hitaasti häviävän kajon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti