Lomamuistoja

Kolme viikkoa olen ollut lomalla lasten kanssa. 

Yhtenä iltana rannalla iski haikeus kesän päättymisestä. Ilta oli kaunis ja melkein epätodellinen. Siinä oli selkeänä ymmärrys kesän hetkellisyydestä. Kuin unessa pienet veneet lipuivat merenselällä, helteisen päivän utu ympäröi meidät. 

Suuriksi kasvaneet kaislat kurottivat kohti taivasta 

Penkillä nainen imetti pientä vauvaansa. 

Juurihan itsekin tulin rannalle vastasyntyneen kanssa. 

Nostin hänet vaunuista syöttöä varten. Pienet kintut menivät kippuralle niinkuin kohdussa. 

Ja nyt hän on jo kaksivuotias. 

Kesän viimeinen puistoruokailu. 

Sitkeästi toin lapsia ruokailemaan kunnes linssikeiton kohdalla päätin luovuttaa. 5-vuotias kuitenkin toivoi, että tulemme vielä kerran syömään. 

Kun puistoruokailut taas ensi vuonna alkavat, lapset ovat melkein vuoden vanhempia. 

Ajankulun huomaa kesistä ja lapsista. 

Loppukesän päivissä on suru.

En halua että tämä päättyisi. 

Kontrasti pimeään ja kuolleeseen luontoon on niin äkkinäinen.  

Ja kaikki se on vain osa vuodenkiertoa. 

Marraskuun syvä samettinen pimeä.

Ja toukokuun läpitunkeva valo. 

Ne kaksi ovat yhtä kaukana toisistaan. Ja toisaalta yhtä lähellä. 

Pimeys muistuttaa itsestään kesän taustalla. 

On kuuma, lapseni valittaa. 

Muistellaan tätä sitten talvella, sanon. 

Muistatko ne joulumyyjäiset tässä samassa puistossa? Sen, kun oli niin kylmä, että sormet menivät tunnottomiksi?

Olen ollut paljon yksin lasten kanssa ja loma tuntui jotenkin pelottavalta ajatukselta. Tiesin että kaikki on omalla kontollani ja töiden myötä olen taas ehtinyt tottua siihen, että ajoittain saatan saada pieniä rauhallisia hetkiä pitkin päivää. 

Helteiden myötä asunto kuumeni saunaksi. Tuskanhiki on iskenyt useamman kerran päivässä. Kun kotona on +30 astetta, lapset tappelevat tai pienin roikkuu sylissä. Kun kaikilla on heti aamusta kaikki huonosti. Kun valvoo yöllä puoli kolmeen odottaen avaimen kääntymistä lukossa ja teinin paluuta kotiin. 

Rantaa, uimahallia, kirjastoa, leikkiluolaa, puistoja, retkiä…

… Myös pari tapaamista omien ystävien kanssa. Ja paljon leikkitreffejä eli sitä, että saat juteltua pari lausetta ystävän kanssa ja muu aika menee lasten kaitsemiseen. 

Tavoitteena oli laittaa valokuvia albumiin. Albumi on ostettu ja lojuu pahvilaatikossa jossain nurkassa. Valokuvat ovat kaapissa sikinsokin. Tarkoitus oli ehkä myös tehdä jotain treeniä ja venytellä. 

Tähän lisäämieni kuvien laadusta huomaa, että aikaa kauniiden yksityiskohtien kuvaamiseen ei ole juuri ollut. Yritin tartuttaa seikkailuintoa 5-vuotiaaseen Suomenlinnassa ja kommentoin kuvauksellisia maisemia ja yksityiskohtia, mutta hän ilmoitti, ettei jaksa kävellä. Kuopus vinkui rattaissa. Lopulta olin itsekin kiukkuinen paahtavasta kuumuudesta, jollaista en muista Suomessa edes aikaisemmin kokeneeni. Suomenlinnan leikkipuisto riitti sillä kertaa heille seikkailuksi. 

Unirytmi on täysin sekaisin ja lasten nukahdettua vähän ennen yhtätoista, päässä ei liiku yhtäkään järkevää ajatusta. Koko päivän olen siivonnut matolle kaatuneita mehuja, siellä täällä seilaavia leluja ja viinirypäleenpuolikkaita. Kasseissa eteisessä on epämääräisiä hiekkaisia pyyhemyttyjä, märkiä uimapukuja ja juomapulloja. Koko päivän olen ohjeistanut esikoistani nousemaan viimein sängystä ja viemään roskat sekä ruokkimaan kissat. Puoli tuntia sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt ulos, huomaan tyhjän kissankupin ja roskapussit lattialla. Koko päivän vastailen eskariin menevän kyselyikäisen kysymyksiin kuten: "Miks tossa bussissa on penkit, vaikka ei ole matkustajia?", ja pyyhin tahmeita käsiä ja suupieliä, vaihdan jäätelötahraisia vaatteita, käyn kaupassa ja teen ruokaa, ravaan pyykkituvalla ja vien lapset iltauinnille. Kaksivuotias kietoo kädet vahvasti ympärilleni ja toteaa: "Minä latastan sinua." 

Yhtäkkiä loma on melkein ohi. 

Kesä kääntyy kohti loppuaan. 

Kypsyy kuin viimeistä päivää. 

Puutarhalla itsepäiset kukat kurkottelevat piha-aitojen yli. Omenapuut roikottavat raskasta satoa. Illan valo viipyilee pienten rehevien mökkipihojen yllä. 

Ja kaikkea ympäröi haikeus. 

Ymmärrys ajankulusta. 

Lasten kasvusta.

Kaikki on niin ristiriitaista.

Miten samaan aikaan tunnen syvää kiitollisuutta siitä että sain nämä lapset.

Ja toisaalta haluaisin usein olla yksin.

Ärsyynnyn kaikesta siitä tarvitsevuudesta. 

Jatkuvasta läsnäolosta. 

Toisaalta olen hukassa itseltäni 

ja toisaalta tämä olen minä. 

Tässä hetkessä. Tässä ajassa. 

Kolmen äiti

Millaista on olla kolmen äiti ? 

Sellaista, että blogiin ei ole syntynyt tekstiä noin kymmeneen kuukauteen, ja päiväkirjaan vain muutamia päivänvaloa kestämättömiä vuodatuksia, pari pois repäistyä sivua. 

Kiireessä kyhättyjä avautumisia. 

Keskenjääneitä lauseita. 

Ylipäätään kaikessa tekemisessä on läsnä tieto siitä, että tämä voi jäädä tai tulee jäämään kesken. 

Blogi on lähinnä itseäni varten, ajattelen sen muistojen kannalta. Tämä kaikki unohtuu niin nopeasti. 

Tämä elämänvaihe on sitä, että näin kerran jopa unta tiskikoneen tyhjentämisestä. Siitä on kai tullut niin mekaanista, jatkuvaa. Tietyt hommat toistavat itseään. Omalle itselle ei ole tilaa, aikaa, eikä resursseja. 

Viime päivinä vauvan eroahdistus kasvoi uusiin mittasuhteisiin, hän lopetti pitkien päiväunien nukkumisen ja alkoi roikkua itkien kiinni jalassani aamusta iltaan. Illat ovat yhtä huutokonserttia. Ei varmaan tarvitse sanoa, etten juurikaan ehdi siivota tai edes laittaa ruokaa. Vauvan nukahdettua täytyy äkkiä valita sen hetken oleellisin asia, ja tehdä se ennenkuin rattaista alkaa kuulua huutoa. Jos ei ole pessyt hiuksia muutamaan päivään, niin oleellisinta on silloin pestä ne. Heti. 

Treenaamisen ja muun itsensä kehittämisen on saanut tämän vuoden aikana unohtaa. Kaikki elämässä on täysin epäsäännöllistä säätämistä. Elämä ei ole omissa käsissä tai hallinnassa, vaan sen rytmistä päättää pieni ihminen. Ei voi siivota silloin kun haluaa, tai vain olla tai levätä sillon kun haluaa. Tämä on minulle ehkä hankalin asia vauvan kanssa olemisessa. Hallinnan menetys. 

Rakkaus tuntuu tässä vaiheessa melkein pelottavan vahvalta. Se on kuin katkeamaton lanka, huolen ja äärettömän hellyyden sävyttämä. Jo pienissä hetkissä kasvava ikävä. Kuristava tunne, kun mieleeni yhtäkkiä pulpahtelee erilaisia kauhuskenaarioita. 

Vanhemmuus on yhtä ristiriitaisuuksien aallokkoa. 

Kukaan lapsistani ei koskaan ole ollut rauhallinen ja tyytyväinen matollahengailija. 

Kitinää ja itkua on tähän vuoteen mahtunut paljon. 

Mutta on ollut myös ihanaa, ainutlaatuista. 

Syksy oli kaunis ja pitkään lämmin. Torstaisin kävelin perhetalolle tapaamaan muita äitejä. Sillan oikealla puolen läikkyi meri kauniissa auringon kultaamassa välkkeessä, ja ruska heijastui tyveen oranssina. 

Jo marraskuussa satoi lumi ja lenkit loppuivat. Utelias ja liikkuvainen vauvani kasvoi yhtäkkiä isommaksi, vaunukoppaa ei tarvittu enää. 

Talvi jatkui huhtikuulle. 

Kaikki mennyt tuntuu jälkeen kerran sumuiselta kuten vauva-aikojen muistot yleensä. Arkiviikot ovat menneet ohi hujahtaen. Vauvan nukkuessa parvekkeella tunnin parin päiväunia, olen tehnyt lähinnä pakollisia kotihommia. 

Yhtenä päivänä istuskelin hänen kanssaan kahdestaan perhetalon leikkihuoneessa. Hän kaiveli lelukoppaa, kommentoi vauvakielellä ja konttaili pikavauhtia. Aurinko valui sisään suurista ikkunoista ja sulatti edellispäivänä satanutta lunta, joka valui rännejä pitkin kimmeltävänä vetenä. Tuollainen hänestä on tullut, ajattelin. Tuollainen ihmeellinen ja kaunis pieni ihminen. 

Tällä viikolla kuljin tuttua reittiä kotiin ja metsä oli täynnä valkovuokkoja, aurinkoon kurottavia saniaisia ja helkkyvää linnunlaulua. Merituuli sillalla toi mieleen lapsuuden kesien tuoksun. 

Vuosi on niin lyhyt, aika kiirehtii, kiitää eteenpäin. 

Kasvua on ihana seurata. 

Kasvaessaan lapsi avautuu maailmalle ja hänen kanssaan oleminen on mielekkäämpää. 

Alussa vaikeinta on yövalvominen ja imetyshaasteet. Vastasyntynyt on niin hauras, niin avuton. 

Nyt hän jo ehtii joka paikkaan, kiipeilee, tutkii kissanhiekkalaatikkoa, kapuaa astianpesukoneeseen, kaatuilee, tunkee verhokoukun ja kaiken muun lattialta löytyvän suuhunsa, kolhii itseään ja on täysin vahdittava. Jos yritän tehdä jotain hänen hereillä ollessaan, hän lähinnä itkee ja riippuu jalassani. Yöunille mentyään hän havahtuu yleensä pian lähdettyäni huoneesta, ja vaatii minut takaisin. Tiedän, että kaikki tämä on ohikiitävää. 

Sehän tässä ihmetyttää: Miten ikuisuudelta tuntuva aika, esimerkiksi loppumattoman pitkät talvi-illat jumissa neljän seinän sisällä, kuluukin niin nopeasti ?  

Sellaista se kai on. 

Olla kolmen äiti.

Ensimmäinen viikko vauvan kanssa

Kirjoitin ensimmäisellä viikolla fiiliksiä vauvan syntymään ja uuteen arkeen liittyen. Nythän vauva on jo 7 -viikkoinen ja paljon on tuon jälkeen muuttunut. Ajattelin silti ikuistaa ekan viikon ajatukset blogiin, jotta niihin voi joskus palata. Niin moni asia kun unohtuu näinkin lyhyessä ajassa. 

”On yö. Herään syöttämään vastasyntynyttä. Jään kuuntelemaan lasten hengitystä hiljaisessa hämärässä huoneessa, enkä saa enää unta. Viikon aikana kertyneet ajatukset ja tunteet pitävät hereillä. Riittämättömyyttä, ahdistusta, onnea ja hämmennystä. Niistä koostui ensimmäinen viikko uuden vauvan kanssa. 

Riittämättömyys on nyt erilaista, kun pian 4 -vuotias vaatii jatkuvaa huomiota ja ymmärrettävästi ei vielä hahmota, miten paljon aikaa imetys ja vauvanhoito vievät. Hän on tottunut nukkumaan vieressä, ja yrityksistä huolimatta en saanut häntä kokonaan omaan sänkyyn ennen vauvan syntymää. Nyt nukumme sitten kaikki kolme yhdessä, mutta kainaloon en enää pysty häntä ottamaan. Hänen on siis samalla opeteltava olemaan ”iso tyttö", ja jakamaan huomioni. 

Hänen päiviinsä mahtuu paljon itkua ja kiukkua, joka toki on luonnollista, mutta itselleni näissä hormonihuuruissa maailmanloppu. Samalla minulla on ikävä häntä. Tunnen pistävää syyllisyyttä. Tunnen jopa pakokauhua: Pystynkö tähän? Pystynkö olemaan äiti näille kaikille? 

 

Teini-ikäinen lapsikin on hankalassa vaiheessa ja vaatii erilaista vanhemmuutta, periksiantamattomuutta ja sitä, että asiat vaaditaan viemään loppuun. Toisessa hetkessä hän on mitä ihanin isosisko, toisessa taas huoneeseensa sulkeutuva, vihanen teini. Haluaisin antaa kaikille lapsilleni paljon enemmän kuin mitä tällä hetkellä kykenen. Riittämättömyydentunne syö sisältä ja vaativuus itseäni kohtaan nostaa päätään. Yritän antaa aikaani pienissä hetkissä, ja siltikin tuntuu, ettei se ole tarpeeksi. Huomaan mielialani olevan kireä ja pinnani isompien lasten kanssa lyhyt, ja siitäkin tietysti soimaan itseäni. 

Juuri kun luulen, että alan tottua uuteen arkeen, saankin istua imettämässä tunteja, tulla asiasta epätoivoiseksi ja ajatella, etten ikinä enää saa tehtyä mitään muuta. 

Tuntuu, kuin elämä olisi stopilla. Istun, imetän, istun, imetän, kaikki normaali touhuaminen ja rutiinien pyörittäminen on tauolla ja olen pudonnut outoon tyhjään tilaan. 

Luonnollisesti uusi lapsi tuo mukanaan uudet pelot ja uudenlaisen, silti niin tutun rakkauden. Ja tuon loppumattoman ja syvän rakkauden myötä elämään astuu liuta uusia kauhukuvia. Iltaisin saatan yhtäkkiä alkaa itkemään ilman suurempaa syytä, vaikka päivällä mielentilani olisikin ihan normaali. 

Hetkittäin ajattelen, etten ole koskaan ollut onnellisempi. Että onni on hetkissä, se on hauras, särkyvä ja sattumanvarainen. Vastasyntynyt on pieni vain hetken verran. Kevyt, tuskin huomattava hengitys, korvalehtien ohut nukka, unen värinä ohuiden silmäluomien alla. Joku, joka oli osa minua niin pitkään, onkin yhtäkkiä maailmassa, minusta irrallisena. Ja edelleen hän on kuin yksi raajoistani, osa jonka puuttuessa tunnen ahdistusta ja hätää. Kaikessa syvyydessään tunne molemminpuolisesti riippuvuudesta äidin ja pienen vastasyntyneen välillä on melkein pelottava. Se tuo mukanaan menettämisen pelon ja jatkuvan valppaanaolon. 

Samalla se saa toivomaan lapsen kasvua. Jotta lapsi tulisi vahvemmaksi. Jotta hän ei olisi niin särkyvä, niin riippuvainen minusta. Vaikka hetket vastasyntyneen kanssa haluaisi vangita, toisaalta ne haluaisi myös pikakelata, jotta rutiini ja rytmi palaisivat takaisin ja elämä olisi taas näennäisesti hallinnassani, vaikka eihän se koskaan oikeasti ole. 

Tämäkin on ohimenevää. 

Yhtäkkiä lapset ovat kasvaneet, ja sitä toivoo voivansa palata päiviin, joista on jäljellä vain haalea muisto, valokuva perhehotellin ikkunasta, syksyn väreissä leimuava vaahtera tai keskikesän voimakas vihreä. Tai horisontissa siintävä kirkontorni alkutalven kylmää taivasta vasten. Yhteinen, alussa oleva tuntematon tie.”

 

 

Kuva: erikalindstromphoto

Synnytyskertomus

On juhannusaatto. Käyn aamupäivällä kaupassa, ostan uusia perunoita ja teen ruokaa. On kuuma, helteinen keskikesän päivä. Illalla lähdemme vielä kaverini ja hänen lapsensa kanssa puistoon. Maha on todella painava, pissahätä on jatkuva ja paineentunne pahempi kuin aiemmin. Koko viikko on mennyt enemmän ja vähemmän niissä tunnelmissa: vauvan kivuliasta mylläämistä sietäen, turvotuksesta kärsien ja turhautuneena siitä, etten pysty liikkumaan normaalisti. 

 

Menen nukkumaan puolen yön aikaan, on kummallinen olo. Tuuletin humisee hiljaisessa huoneessa, ilma on paksua ja lämmintä. Vauva on aloittanut tavalliseen tapaansa jokailtaisen mahassa möyrimisen, joka tuntuu kivuliaalta ja epämukavalta, ja alkaa aina ennen keskiyötä. Selkää särkee vähän, kuulostelen vauvan voimakkaita liikkeitä. Kalvot naksuvat. Tunnen muutamia heikkoja supistuksia. Nukahdan ja herään parin tunnin kuluttua kummalliseen oloon. Saan kuitenkin vielä unenpäästä kiinni, ja herään neljältä. Liikahdan, ja lämmintä nestettä tulvahtaa housuihin ja lakanalle. Lapsivettä. 

 

Käyn ilmoittamassa asiasta miehelle, soitan sairaalaan ja alan heidän ohjeidensa mukaan odotella supistuksia, jotka käynnistyvät laimeina ja loppuvat aamupäivän aikana kokonaan. Keskimmäinen lapsi herää viideltä, eikä enää nukahda uudelleen. Aamu on yhtä säätöä ja ajattelen supistusten lakanneen stressin, väsymyksen ja kuumuuden takia. 

Puolen päivän aikaan isovanhemmat hakevat tytöt luokseen ja me käymme sovitusti päivystyksessä tarkastamassa tilanteen. Lopputulos on, etten ole juuri yhtään auki, mutta sisätutkimuksen jälkeen jättilammikko vettä valuu sängylle ja supistukset alkavat uudelleen. 

Meidät lähetetään kuitenkin kotiin odottelemaan ja pyydetään palaamaan takaisin viimeistään klo 20 mahdollista käynnistystä varten. Kotona supistukset muuttuvat säännöllisiksi, ja tarkkailen hermostuneena vauvan liikkeitä. Lähdemme takaisin sairaalaan kuuden jälkeen. Mies on sitä mieltä, että tilanne tuskin on edennyt mihinkään, koska pystyn edelleen supistusten välissä juttelemaan normaalisti, eivätkä supistukset ole tarpeeksi voimakkaita. Itse ajattelen aiemman kokemukseni perusteella, että kohdallani supistukset muuttuvat sietämättömän kivuliaiksi vasta loppumetreillä. 

On kaunis ja lämmin juhannuslauantain ilta. Kaupungissa on ihmisiä, lokit liitelevät sinisellä iltataivaalla ja auton parkkeerattuamme kävelemme sairaalaan pienen nukkuvan puistikon läpi. Ympärillämme kaikki on pysähtynyttä ja rauhallista. Seisahdun välillä ottamaan vastaan uuden supistuksen. Vanhat havupuut ja patsaat seisovat siellä täällä liikkumattomina. Aiemmin vaivannut hermostunut olo ja pelko ovat poissa. Tunnelma on vain odottava. Tänään tai viimeistään huomenna tapaamme lapsemme, jota olemme odottaneet koko pitkän talven ja kevään.

Sairaalassa kätilö ottaa meidät vastaan ja tarkistaa tilanteen. Käynnistystä ei tarvita, koska synnytys on jo hyvässä vaiheessa ja pääsemme suoraan saliin.

Hetki ennen kipulääkkeen laittoa on melko tuskainen. Supistukset jatkuvat ja lääkkeen laitto tuntuu inhottavalta. Mutta lääkkeen vaikutuksen alettua tulee rento ja rauhallinen olo (vaikka joka paikkaa kutittaa) ja saan myös oksitosiinia supistuksia tehostamaan. 

Yövuoroon tulee sattumalta tuttu kätilö: Hän auttoi maailmaan myös keskimmäisen lapsemme. Kätilönkin mielestä tämä on hauska sattuma, koska kätilöitä on Naistenklinikan synnytysosastolla 150. 

Hänen, kuten aiemmankin kätilön läsnäolosta tulee turvallinen ja rauhallinen olo. Vuoronvaihdon jälkeen kätilö huomaa, että avautuminen ei juurikaan edisty, koska jokin kalvo vauvan pään edessä on vielä ehjä. Hän rikkoo kalvon ja loppu vesi pääsee virtaamaan ulos. 

Sen jälkeen odottelemme, juttelemme ja vain lepäämme. Lokit kirkuvat suljettujen sälekaihdinten takana uinuvassa keskikesän illassa. Kiitän miestäni siitä että hän on ollut tukenani koko päivän. Hänen läsnäolonsa on tuonut niin paljon turvaa ja voimaa; Emmehän voi jakaa kenenkään toisen kanssa yhteisten lastemme syntymän hetkiä. 

Kun supistukset alkavat taas tuntua hieman, saan lisää epiduraalia. Nyt tunnen enää painetta, joka hiljalleen lisääntyy. Samalla kehoni alkaa täristä. Paine lisääntyy entisestään ja vauva ikäänkuin valuu alaspäin. Kello lähenee puoltayötä. Tulisiko syntymäpäiväksi 24. vai 25. kesäkuuta ? 

Saan alkaa ponnistaa. En tunne kipua, pelkkää valtavaa paineentunnetta. 

Neljässä minuutissa kolmas tyttäreni on täällä, kuusi minuuttia ennen puoltayötä.

Hän itkee heti koko keuhkojensa voimalla ja ensimmäinen tapaamisemme on onnellinen, levollinen ja kaunis. Pitkään vain katselemme vauvaa hämärässä huoneessa, pidän häntä vieressäni ja tutkin hänen piirteitään. Hänen syntymänsä tuntui niin luonnolliselta ja tarkoitetulta. Kätilö tuo meille syötävää ja mittaa sekä punnitsee vauvan, joka osoittautuukin odotettua painavemmaksi, yli nelikiloiseksi. Ilmankos oloni oli ollut niin tukala, ja olin aavistellut vauvan olevan isompi kuin aiemmat lapseni. 

Pian saan käydä suihkussa ja siirrymme hetkeksi toiseen huoneeseen nukkumaan ennen lähtöä perhehotellille. Kätilö kiittää vielä meitä ja me häntä ennen kuin hän lähtee jatkamaan töitään. 

Seuraavana päivänä lapseni ei ole edes 24 tunnin ikäinen. Mieleni täyttää kiitollisuus ja selittämätön surumielisyys. Lapsi on kuin pian nelivuotiaan isosiskonsa kaksoisolento. Olemme olleet täällä aiemminkin, ja tuntuu melkein kuin olisin palannut niihin kauniisiin ensimmäisiin päiviin. Vain vuodenaika on eri. Miten nopeasti kaikki onkaan mennyt. 

Jälkisupistukset puolestaan muistuttavat minua esikoiseni synnytyksen jälkeisistä päivistä pian 14 vuotta sitten; Marraskuun pimeydestä ja vastasataneesta ensilumesta Kätilöopiston ikkunan takana. Hämmennyksestä ja haavoittuvuudesta, pienestä avuttomasta vastasyntyneestä sylissäni. 

Nyt perhehotellin sohvalla istuu esikoiseni lisäksi keskimmäinen onnellinen isosisko, mutta vain muutama vuosi sitten esikoiseni piteli tuota tuoretta isosiskoa sylissään samalla sohvalla. Yhtäkkiä esikoinen on kasvanut teiniksi, ja siskoksia on kolme. 

Mieleeni laskeutuu se sama ensipäivien haikeus kuin aina ennenkin saatuani lapsen: Nopeasti kuluva aika, ensihetkien hauraus. Rakkaus joka on syttynyt, eikä koskaan katoa. 

Ehkä koin tämän kaiken viimeistä kertaa. Kauniin, rauhallisen synnytyksen, sen, kun vastasyntynyt nostettiin rinnalleni. Nuo ihmeelliset hetket, jotka ovat piirtyneet muistiini niin selkeinä.

Fyysisestikin olo tuntuu oudolta. Tunnen yhä lapsen potkut sisälläni, ja sitten muistan hänen olevan tässä vieressäni. Vain alle vuorokausi sitten olin vielä raskaana ja otimme viimeisiä mahakuvia. Vain kaksi päivää sitten könysin puistoon kuin ankka ja ajattelin turhautuneena olevani raskaana ikuisesti.  

Nyt olen taas vain minä. 

Suuri kiitollisuus kaikesta täyttää mieleni. Tämä on jälleen ollut ainutlaatuinen matka, ja palkinto on täydellinen. Vauvan nukkuessa katselen ulos perhehotellin ikkunasta. 

Kuten aina ennenkin, ihmiset kulkevat kaduilla jatkaen elämäänsä. Raitiovaunut kolisevat kiskoillaan ja pääskyt liitävät yli taivaankannen. Maailma virtaa eteenpäin, mutta meidän elämämme etsii uutta uomaansa. Olen taas yhtä kokemusta rikkaampi, ja matkani kolmen lapsen äitinä on alussa.

39+3: Miten raskausaika on sujunut ?

Raskaus tuntuu toisaalta niin nopealta ja lyhyeltä ajalta ihmisen elämässä. Ja toisaalta se tuntuu ikuisuudelta.

Ihmettelen, että olen ollut raskaana jo ennen joulua, jouluna ja syntymäpäivänäni. Ja koko talven ja syksystäkin hyvän aikaa. Oikeastaan yhdeksän kuukautta tuntuu kuluvan raskausaikana tavallista hitaammin. Ja samalla sopivaa tahtia. Se on sopiva aika ehtiä sisäistää asia ja sopeutua siihen. Ja myös kyllästyä siihen ja haluta sen loppuvan. Siihen sisältyy ilon ja toiveikkaan odotuksen lisäksi myös niitä pitkiä, ikäviä päiviä, jotka eivät tunnu loppuvan koskaan. Ihan niinkuin lastenkin kanssa olemiseen. Yhdeksän kuukautta on aika, jona keho kasvaa liian isoksi ja kaikki muuttuu hieman liian epämukavaksi. Samalla ajatus siitä, etten olisikaan enää raskaana, tuntuu todella kummalliselta. Raskaus on kasvanut osaksi minua ja siitä on tullut minulle normaalitila.

Nyt aikaa on enää päiviä tai korkeintaan pari viikkoa. Vielä ei ole ehtinyt iskeä se haikea ja lopullinen olo: Ehkä en enää koskaan saa kokea, miltä raskaus tuntuu tai silitellä isoa vauvavatsaa, jännittää pesukoneen päälle nostetun testiliuskan viivoja sydän pamppaillen, odottaa ja haaveilla. Havainnoida lapsen kasvua kehossani. Mahakuvia olen ottanut ihan tarpeeksi, ja niihin voin palata sitten vuosien kuluttua ihmettelemään, miltä tuommoinen maha oikein on tuntunut. Muistutuksena: Suolistoon sattuu, virstarakkoon painaa, potkut vihlovat välillä tosi pahasti ja saavat melkein jalat pettämään alta. Selkä vihottelee, kumartuminen on vaikeaa ja kolmivuotias saa vain haaveilla kiipeilytelineessä temppuilevasta äidistä.

Välillä iskee hetkellinen kauhu ajatellessani tulevaa synnytystä. Mutta suurimman osan aikaa olen ollut  levollinen. Asioiden kulkuun ei juurikaan voi itse vaikuttaa. 

Viime päivät olen viettänyt kodin lähettyvillä ja kirjoittanut jonkin verran. Kirjoittamisessa on ollut pitkä tauko ja ”blokki”, mutta nyt tulppa tuntuu auenneen ja tekstiä syntyy taas, ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä saan ikuisuusprojektini, novellikokoelman, valmiiksi. 

Olen lomalla nyt viidettä viikkoa.

Tuntuu, etten alkuun tehnyt mitään järkevää vaan olin stressaantunut, enkä osannut olla. Juoksin kaupoissa hamstraamassa välttämättömiä juttuja kuten vauvanvaatetta ja tuttipulloja. Pakkailin sairaalakassia ja nukuin päiväunia. Samalla oli epämääräinen huono omatunto, ”tässä mä nyt vaan olen tekemättä mitään, enkä jaksa edes kävelyllä käydä, enkä kokeilla raskausjoogaa tai pilatesta.” 

Parasta on ollut kirjojen lukeminen, ehdottomasti. Sitä ei yleensä ehdi tehdä, mutta nyt olen lukenut jo monta kirjaa lyhyessä ajassa. Ja nyt ei tuota työelämän oravanpyörän aiheuttamaa, yhtäkkisestä joutilaana olemisesta aiheutuvaa huonoa omaatuntoakaan enää ole, on vaan odottavainen tunnelma.

Mielessä pyörii myös uusi arki ja se, millaiseksi se muodostuu. Tavallaan kolmannen lapsen saaminen tuntuu pelottavalta, koska työtä on niin paljon. Jo kahdessa lapsessa on paljon enemmän hommaa kuin yhdessä, vaikka esikoinen onkin jo teini-iässä. Mutta samalla kaikki tuntuu luonnolliselta. 

Viime aikoina olen muuttunut tunteellisemmaksi ja pinna on tavallista lyhyempi. Haluaisin vain vetäytyä omiin oloihini. Se, mikä on ollut samanlaista kaikissa kolmessa raskaudestani, on väsymys. Varsinkin loppuraskaudessa, mutta oikeastaan koko raskauden ajan, olen ollut väsynyt. Varmasti melko huonot rauta-arvot ovat myös osaltaan vaikuttaneet tähän, ja olen yrittänyt syödä enemmän lihaa ja ottaa lisärautaa, jos vatsa sitä kestää.

Satunnaisia energiapiikkejä lukuunottamatta en ole tuntenut itseäni ollenkaan energiseksi missään raskauden vaiheessa.

Tämä on kuitenkin ollut vaikein raskauteni niin pahoinvoinnin kuin muidenkin vaivojen osalta. En esimerkiksi ennen tätä raskautta tiennyt, mitä on liitoskipu. Nyt tiedän. Pystyin aiemmissa raskauksissa käymään pitkilläkin kävelyillä, mutta ilmeisesti tämä vauva on ollut todella alhaalla ja pää alaspäin jo pitkään, ja tehnyt olon epämukavaksi. Toisessa ultrassakin vauva oli jo niin alhaalla lantiossa, että pää lepäsi suoraan virtsarakon päällä, eikä hän suostunut sitä juurikaan liikuttamaan. Jouduin hyppimään kyykkyhyppyjä ja temppuilemaan, jotta vauva olisi näyttänyt kasvonsa ja niiden rakenteet, jotka lopulta saatiinkin näkyviin hyvin pieneksi hetkeksi. Sitten pää painui taas piiloon tuttuun paikkaansa.

Luulen kuitenkin, että syy väsymykseen on ollut pääasiassa oma elämäntilanne: kokopäivätyö ja kahden lapsen vanhemmuus yhdistettynä raskaanaolemiseen. 

Yhdeksään kuukauteen on mahtunut paljon. Muistan hyvin sen lokakuun päivän, jona menin lapsen kanssa leikkipuistoon ja mietin, voisinkohan olla raskaana. Oli kova pissahätä koko ajan, joten siitä epäilys heräsi. En kuitenkaan halunnut ostaa testiä, koska en halunnut pettyä. Silti käydessäni puiston jälkeen kaupassa, ajattelin etten malta odottaa, ja kipaisin testihyllyn kautta.

Tuo aika on aina niin jännittävää ja ihanaa, odotus ja toive, joka muuttuu joksikin konkreettiseksi. Samalla se on myös todella pelottavaa ja epävarmaa aikaa. Epävarmuuden tunne alkaa oikeastaan heti testiin piirtyvästä plussasta.

Muutaman viikon kuluttua alkoi omalla kohdallani todella huono ja oksettava olo. Jouduin suunnittelemaan, mitä saisin syötyä ja mieliteot olivat ihan omituisia. Rahaa sai kyllä palamaan ruokaan sillä tyylillä, ja hyi että kuinka moni asia vain yksinkertaisesti kuvotti. Kokonaisvaltaisen surkea olo kesti varmaan parisen kuukautta.

Talvi meni ohi kuin huomaamatta. Siihen sisältyi yksi kamala muuttopäivä (voiko muuttopäivä olla muuta kuin kamala?) ja pelon ja surun sävyttämiä pimeitä päiviä, kun isäni sairastui vakavasti (mutta selvisi onneksi takaisin tähän elämään).

Ja yhtäkkiä onkin kesä.

Puut vahvan vihreitä, helle saa jalat turvoksiin, pääskyt liitävät taivaalla riemukkaina ja vapaina ja rastaat laulavat iltaisin metsikössä parveketta vastapäätä. Hetken olemme vielä näin, vauva mahassani, ja tunnen jalkapohjien liikkeen korkealla sydämeni alla, möyrinnän kyljissäni, painon kävellessäni. Hetken tuo sielu on osa minua, kehoni hoivaama ja ravitsema. Pian hän on valmis tulemaan ulos ja aloittamaan oman polkunsa maan päällä.

Raskauden ensimmäinen kolmannes + flunssakierre

Koko syksy on ollut kuormittavaa, selviytymistä. Jospa selviäisin tästä päivästä. Tästä viikosta. Sen jälkeen tulee taas uusi viikko. Askel eteenpäin. 

Alkuraskauden pahoinvointi alkaa viikon 6 kieppeillä ja pahenee siitä aina n. viikolle 12 asti, jonka jälkeen se alkaa hitaasti lievittyä. Närästys astuu mukaan kuvaan viikolla 7 ja jatkuu sietämättömänä aina jonnekin viikolle 14 saakka. Vaikeinta on avata jääkaappi. Se saa lähes aina aikaan varmaa yökkimistä ja joskus joudun myös oksentamaan. Kaikki ajatukset pyörivät syömisen ympärillä. Mitä tänään mahdollisesti tekisi mieli? Mitä pystyisin tänään syömään? Ja mitä en missään nimessä pysty edes ajattelemaan? Ja tietenkin jokin tänään valmistamani ruoka ei todellakaan maistu enää huomenna. Ruokaa menee hukkaan. Ruokasuunnittelua ei ole olemassa, mikä on todella järkevää näin inflaation aikaan. Kaupassa on turha käydä ”etukäteen”, koska en todennäköisesti pysty syömään mitään sieltä ostamaani. Lapset kuitenkin pitää ruokkia normaaliin tapaan.  

Yhtenä päivänä teen tofuwokkia, syön sitä hyvällä ruokahalulla, ja seuraavana päivänä sen näkeminen jääkaapissa saa minut oksentamaan, enkä enää seuraavina viikkoina voi katsoakaan tofupakkausta päin. Myös jauheliha oksettaa, samoin chilikastike ja mozzarellapasta sekä moni muu asia. Erityisen ällöttäviä ovat muovin ja jääkaapin hajut. Jynssään jääkaappia maski päässä puhdistusaineilla, ja silti sen avaaminen saa aikaan yökkimistä seuraavana päivänä. Lisäksi viime raskaudesta tuttu närästys alkaa. Se tuntuu jatkuvana, vaativana nälkänä ja poltteena ja saa vatsan murisemaan, jos en heti syö jotakin. Tällä kertaa närästys on kuitenkin vielä aiempaa pahempaa, joten saan lääkäristä siihen vahvemman lääkkeen. Tämän lisäksi kaikki ruoka turvottaa.

Todella ällöttävää aikaa. 

Samalla taustalla jyllää kaikista raskauksistani tuttu pelko: Mitä jos tämä menee kesken? Mitä jos joudun aloittamaan kaiken alusta? Mitä jos jotakin tapahtuu, nyt tai missä vaiheessa tahansa? Kolmannessa raskaudessa tämä pelko on siis olemassa, mutta olen usein niin kuormittunut arjesta, työstä, pahasta olosta ja muista lapsistani, etten jaksa pelätä.

Joulun aikaan pahin paha olo on helpottanut. Jääkaapin avaaminen ei saa enää aikaan oksetusta. Se saattaa johtua siitä, että minulla on kamala flunssa, taas kerran, ja olen niin tukossa, etten haista enkä maista mitään. Ennen tätä flunssaa, noin kuukausi sitten, minulla oli elämäni kipein poskiontelontulehdus.

Tänä syksynä tauteja meille on tuonut päiväkoti-ikäisen kuopuksen sijaan enimmäkseen yläasteikäinen esikoinen. Sillä on ollut koko syksyn nenä tukossa, yskää ja epämääräisiä flunssia. Jouluaattona iskee jokin astetta kovempi kuumeinen flunssa, joka leviää alkaen hänestä, siirtyen minuun ja lopulta kuopukseen. Ja sitä tässä nyt podetaan.

Ei ole hengenvaaraa eikä muutenkaan vakavaa. Positiivinen ajattelu ja sitä rataa.

Saan idean varata itselleni alustavasti ajan raskausajan valokuvaukseen, jos pääsen niin pitkälle. Onhan se hiton kallista, mutta tämä on todennäköisesti viimeinen raskauteni ja olen aina halunnut ammattilaisen ottamia kuvia itsestäni raskaana, luonnon helmassa. Lähetettyäni alustavan ajanvarauskyselyn, alan itkeä. (Itken muutenkin oudoista asioista, esimerkiksi mainoksesta, jossa vanha mies veistää puu-ukon, ukko herää hetkeksi henkiin ja mies luulee saaneensa siitä ystävän.)  Vähän aiemmin olen noukkinut sadatta kertaa lattialle levitellyt lelut omille paikoilleen, korjaillut lattialta ja sohvilta paperitolloja, pyytänyt kaksikymmentä kertaa (en liioittele) esikoista viemään roskat ja yrittänyt syödä jotain, vaikka flunssa on vienyt ruokahalun. Heikottaa. Olemme olleet sisällä jo useita päiviä.

Jos en minä, niin kukaan ei korjaa noita leluja. Kukaan ei pakkaa muuttolaatikoita. Kukaan ei vie roskia, jos en käske. Kukaan ei siivoa kissanhiekkoja. Mies on töissä, töissä, töissä. Aina töissä. Ollaan siinä flunssan vaiheessa, jossa koti alkaa tuntua vankilalta ja samojen lelujen siivoaminen rangaistukselta. Miksi joka helvetin lelu pitää rikkoa tai tuhota? Tussit pyörivät lattialla kuivuneina ilman korkkeja, kirjasta on revitty kannet, peitot on levitelty pitkin lattiaa. Kaiken kruunaavat siellä täällä lojuvat tyhjät ja täydet muuttolaatikot. Ja väkisinkin mieleen tulee, milloin lapset alkavat osoittaa ymmärrystä ja empatiaa esimerkiksi sen suhteen, ettei kipeän äidin tarvitsisi yksin hoitaa kaikkia kotihommia? Milloin ne ymmärtävät, ettei kissanhiekkalaatikko tyhjenny itsekseen? Että kissat pitää ruokkia? Tiskikone täyttää ja roskat viedä? Jatkuva ohjeiden ja käskyjen jakeleminen heikossa hapessa tuntuu yhtä raskaalta kuin asioiden hoitaminen itse. Ja siis tiedostan, ettei kolmevuotias ymmärrä tämmöistä, mutta kolmetoistavuotiaalta voisi ehkä odottaa jonkinlaista oma-aloitteisuutta ja ympäristön havainnointia? Tuntuu, että teinit uppoavat vain syvemmälle johonkin tavoittamattomiin, omaan kuplaansa. Samalla huono omatunto kuiskii korvaan, että kuopus on katsonut jo neljä päivää youtubea. Tunnen olevani vain kurja palvelija ja muiden tarpeiden täyttäjä. Se, joka ei koskaan saa levätä.

Tunne siitä, että ei pysty eikä fyysisesti jaksa, on vaan niin inhottava. Se on aina yhtä silmiä avaavaa ja pakostakin miettii, mitä tapahtuisi, jos kohdalle osuisi vakava sairaus. Pyörisikö sitä silti jaksamisensa äärirajoilla yrittäen hoitaa kaiken pakollisen? Tämä on yksi asia, joka vanhemmuudessa pelottaa. Oman toimintakyvyn menetys. Tällaisina kovemman flunssan tai vaikkapa rajun vatsataudin aikoina siihen havahtuu: Että kaikki olettavat sinun olevan aina kunnossa. Aina vahva. Aina toimintakykyinen. Se, jonka käsissä kaikki langat ovat. Ja kun yhtenä päivänä et jaksakaan, kaikki jää levälleen.

Koska tämän syksyn aikana en ole jaksanut. Paha olo on ollut kokonaisvaltaista, samoin väsymys. En ole jaksanut tehdä asioita, joista saisin itselleni voimaa. En ole jaksanut urheilla. En juurikaan tehdä mitään ylimääräistä. Flunssat ovat pahentaneet tilannetta. Koko arki on ollut selviytymistä. Ja tuntuu, kuin olisin ollut itseltäni hukassa. Jaksanut juuri tehdä työni ja täyttää muiden tarpeet. Omiani ei ole ollut olemassa.

Tiedostan kyllä, mistä kaikki johtuu. Kolmas lapsi on meille todella toivottu ja rakastettu jo nyt. Ymmärrän, kuinka lyhyt aika raskaus on, ja että elämään sisältyy erilaisia vaiheita. Sairastelukierre tuntuu silti aina vievän voimat ja masentavan.

Raskauskuvaus ajatuksena sai minut itkemään ehkä siksi, että kuvat ja kuvaus itsessään olisivat kokonaan minua varten. Lahja itselleni. Kuvaushetki, miljöö, lopputulos. Samalla raskaus symboloi voimaa. Uskallusta hypätä tuntemattomaan taas kerran. 

Näkemiin isoäiti

Verhon takana, huoneen viimeisessä sängyssä, olet hauras ja hento. Hengität pinnallisesti, ohuita nopeita hengenvetoja. Kätesi on viileä, verisuonten verkko risteilee sinertävänä läpikuultavan ihon alla. 

Hiuksesi, niin hennot ja harvenneet. 

Teevee pyörittää arkisia mainoksia kuin minä tahansa muunakin perjantaina. 

Koronan takia sairaalassa oli pitkä vierailukielto. Se kesti koko lopputalven. Kuvat, jotka minun piti lähettää sinulle, kuvat, joita olit pitkään toivonut, ovat nyt repussani. 

Unohdin lähettää ne, ja sitten jouduit sairaalaan. Unohdin antaa ne äidin matkaan. Kun vierailukielto päättyi, kuvat olivat edelleen piirongin laatikossa, josta poimin ne reppuuni näyttääkseni ne sinulle. Vaikka tiesin, ettet enää veisi niitä kotiin, kehystäisi niitä. Olisit halunnut lisätä viimeisimmän lapsenlapsenlapsesi kuvan muiden joukkoon makuuhuoneesi seinälle. Herätessäsi sinulla oli tapana katsoa kuvia, tervehtiä meitä.

Ja nyt et kohdista katsettasi. Et pysty puhumaan.  

Näen oman äitini surun ja rakkauden hänen koskettaessaan hiuksiasi. Kaikki mennyt on muuttunut muistojen ketjuiksi, puhtaaksi rakkaudeksi. Jossakin täällä, samassa kaupungissa, synnytit äitini kauan sitten, kuusikymmentäluvun alkupuolella, uudenvuodenyönä. Vahva nuori kehosi loi elämää, kasvatti sitä. Sodan varjossa lapsuutesi elänyt, oman aikakautesi kasvatti, pieni evakkotyttö, se sinä olit. 

 Äitini kumartuu puoleesi, silittelee, kertoo, kuinka rakas olet. Siihen hetkeen tiivistyy jotakin kaunista, universaalia ja kipeää; Lapsen rakkaus äitiin. Rakkaus elämän antajaan, vaalijaan. Ensimmäinen rakkaus; lasta sisällään, sydämensä alla kantanut. Kohdussa muotoutunut side, vahva ja hehkuva, ikuinen. Ja luopumisen kipu.  

Muistatko pienen luodon, jonne menimme veneellä; kaukaisen, autereisen kesäpäivän, terävän aallokon, jolle aurinko hajosi tuhansiksi kultaisiksi täpliksi? Sinä kesänä oli epätavallisen paljon leppäkerttuja. Niitä lojui kuolleina ja elävinä röykkiöinä luodon kallioilla villikukkien seassa. Kävelit vierelläni, isoisä kauempana. Olimme osa jatkumoa, katkeamatonta, sattumanvaraisten kohtaamisten muodostamaa yhtälöä. Merituuli puhalsi, pienet purjeveneet hyppelivät aallokossa, ja siinä hetkessä muistan ymmärtäneeni ensimmäistä kertaa elämän katoavaisuuden. 

Entä muistatko kotisirkan uunin takana, sen sirityksen vaaleana kesäyönä, jona ikävöin äitiä ? Sinä yönä painoit minut kylkeäsi vasten. Muistan tuoksusi, vaatteidesi tuoksun. Maalauspöytäsi, siististi järjestellyt siveltimet ja hienoin vedoin maalatut ikonit, hahmojen kultaiset, täsmällisesti viimeistellyt sädekehät. Vaaleansinisen viileän vaatehuoneen, siellä roikkuvat turkikset ja korut lipaston laatikossa. Minulla on koralliriipuksesi makuuhuoneessa korupidikkeessä. 

Ja ikävä sinua. 

Sanomme hyvästit. Tavallaan et ole siinä. Olet rajamailla, astumassa reunan yli sinne minne me kaikki joskus palaamme. 

Voisinpa soittaa sinulle vielä kerran. Kuulla äänesi kuten aina ennen. Lähettää kuvat sinulle postissa. Halata sinua kertaalleen ja tuntea lämpösi ja vaatteidesi tutun tuoksun. Etkö koskaan enää vastaa soittooni? Toivota minulle hyvää yötä ? Etkö koskaan enää lähetä halauksia? Muistot pulpahtelevat pintaan kuin kuplat, kirkkaina ja selkeinä, hajoten ajankuluun. 

Välitit, kannustit, uskoit. Kerroit tarinoita. Olit kiinnostunut asioistamme ja kiinni ajassa. Iloitsit saavutuksistamme. Rakastit meitä ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Siksi nimesin tyttäreni sinun mukaasi. Haluan, että hän kantaa sinua mukanaan osana elämän, sukupolvien, naisten ketjua.        

Toivon että olisin voinut olla enemmän läsnä. Että olisin nähnyt sinut useammin. Arki, tuo katala voimien viejä, välimatkan petollisuus, korona-aika. 

Onneksi ehdimme vielä luoksesi. Kiitollisuus ja tieto siitä, että tunsit läsnäolomme, on vahva. Silmäkulmaasi valuu kyynel. Toinenkin. Sinä kuulet meitä. Kuulet ja olet valmis astumaan rajan toiselle puolen. Saatettuna. Rakastettuna.