Opiskeluaikana, vuosia sitten, kuulin siitä ensimmäisen
kerran; Kirjoittaminen voi olla terapiamenetelmä, jota voi käyttää eri
asiakasryhmien kanssa. Tottakai ilmoittauduin samantien ammattikorkeakoulun
lyhyelle kirjallisuusterapiakurssille ja päätin, että jossain vaiheessa
opiskelen itseni työn ohessa kirjallisuusterapiaohjaajaksi. Ajatus tuntui
kuitenkin kaukaiselta jo raha-asioiden takia, ja muutenkin. Silloin koulutusta järjestettiin sitä paitsi vain Helsingin ulkopuolella.
Helsingin yliopisto alkoi järjestää kirjallisuusterapiaohjaajakoulutusta
täydennyskoulutuksena muutama vuosi sitten. Viime keväänä hain mukaan ja
ajattelin ottaa lainaa sitä varten. Halpojahan nämä terapia -sanan sisältävät
koulutukset eivät ole, tämä nyt kumminkin edullisimmasta päästä.
Koin menetelmän heti omakseni. Olen lapsesta asti selvinnyt
vaikeista asioista ja ajatuksista kirjoittamisen avulla. Olen pitänyt
päiväkirjaa, kirjoittanut tarinoita, novelleja ja minulta on julkaistu myös
yksi romaani. Luovaa kirjoittamista opiskellessani (18 -vuotiaana Oriveden
opistolla), tulin siihen lopputulokseen, että en hae yliopistoon opiskelemaan
yleistä kirjallisuustiedettä tai mitään muutakaan siihen viittaavaa. Viihdyn
ihmisten parissa ja haluan olla kosketuksissa ihmisten elämiin ja
elämätarinoihin. Siksi päädyin sosiaalialalle. Se, että voisin
auttaa muita selviämään elämän haasteita tai käsittelemään ongelmiaan
kirjoittamisen ja lukemisen avulla, on juuri sitä, mitä olen aina halunnut
tehdä. Tottakai haluan myös kirjoittaa
omaksi ilokseni ja tehdä lisää novelleja ja ehkä romaaninkin. Fakta vain on se,
että kirjoittamisella ei elä. Apurahoja on vaikea saada, enkä halua ajelehtia
sellaisessa epävarmuudessa.
Koulutuksen aikana jokainen opiskelija ohjasi
kirjallisuusterapeuttista kasvuryhmää. Kasvuryhmälle piti etsiä tilat ja
varata sopivat ajat kalenterista. Ryhmiä ohjattiin niin läheisensä menettäneille, toipuville alkoholisteille, mielenterveyskuntoutujille kuin synnytyspelosta kärsivillekin. Lyhyen etsinnän jälkeen löysin yhteistyökumppanikseni
Pienperheyhdistyksen ja sain käyttööni heidän Sörnäisten tilansa, joka oli
ryhmälle juuri sopiva. Ryhmä oli suunnattu yksinhuoltajille, ja sen aikana osallistujien
lapset olivat viereisessä huoneessa lastenhoitajien kanssa. Ryhmän
lauantaisissa tapaamisissa luettiin, keskusteltiin ja kirjoitettiin joka
kerralla johonkin uuteen teemaan liittyen. Meitä kaikkia yhdisti
yksinhuoltajuus. Ehkä juuri sen takia osallistujat olivat alusta saakka hyvin
avoimia ja rohkeita kertomaan kipeitäkin asioita omista elämistään. He olivat
myös taitavia kirjoittajia, joiden tekstejä oli ilo kuunnella.
Koulutukseen sisältyi lisäksi luku – ja kirjoitustehtäviä ja
noin kahdentoista sivun mittainen lopputyö omavalintaisesta aiheesta. Koulutus
kesti syyskuusta kesäkuuhun ja lähiopetuspäiviä oli kaksi kertaa kuukaudessa,
perjantaisin ja lauantaisin. Tämän koulutuksen yhdistäminen työelämään oli siis
siinä mielessä helppoa, että kuukaudessa oli vain yksi perjantai, jonka joutui
olemaan pois töistä. Yleensä pidin nuo perjantait lomapäivinä tai otin
palkatonta. Tehtävät toivat tietenkin oman painolastinsa ja toukokuussa tuntui,
ettei aika riitä kaikkeen. Sain kaiken kumminkin tehtyä juuri ajallaan, kuten
taisivat saada kaikki muutkin.
Minun pitäisi ehdottomasti lukea enemmän. Se on asia, jota kirjallisuusterapian ohjaaja (eikä kukaan muukaan) voi tehdä liikaa. Kirjani jäävät harmittavan usein kesken, koska olen väsynyt, en jaksa keskittyä, selailen somea tai teen jotain muka tärkeää. Ennen ajattelin toiminimen perustamista ryhmien vetämistä varten, mutta nyt olen tullut siihen lopputulokseen, että tarvitsen vielä lisäkoulutusta ennen kuin sellaista voi edes harkita. Tällä hetkellä mielessä ovat työväenopistot ja erilaiset muut toimijat, joiden kautta voisin toivottavasti tulevaisuudessa vetää ryhmiä.
Minun pitäisi ehdottomasti lukea enemmän. Se on asia, jota kirjallisuusterapian ohjaaja (eikä kukaan muukaan) voi tehdä liikaa. Kirjani jäävät harmittavan usein kesken, koska olen väsynyt, en jaksa keskittyä, selailen somea tai teen jotain muka tärkeää. Ennen ajattelin toiminimen perustamista ryhmien vetämistä varten, mutta nyt olen tullut siihen lopputulokseen, että tarvitsen vielä lisäkoulutusta ennen kuin sellaista voi edes harkita. Tällä hetkellä mielessä ovat työväenopistot ja erilaiset muut toimijat, joiden kautta voisin toivottavasti tulevaisuudessa vetää ryhmiä.
Nyt koulutus on ohi, eikä ole enää ”pakko” tehdä mitään. Oma
ryhmänikin loppui jo huhtikuussa. Ryhmän aikana sydäntalvi muuttui kevääksi, valoa
riitti jo pitkälle iltaan. Ryhmän alkaessa palelimme Pienperheyhdistyksen
tiloissa villasukat jalassa, viimeisellä tapaamisella kevään itsepäinen aurinko
tunkeutui kaihdinten välistä melkein liian kirkkaana. Tunsin, että omat
kokemukseni saivat ryhmän kautta merkityksen. Elämänvaihe, jota olen itse
elänyt pitkään, kääntyi voimavaraksi voidessani olla tukena muille. Sanotaan,
että vain toinen yksinhuoltaja voi ymmärtää yksinhuoltajaa, ja näin se
minustakin on. Vaikka en enää ole yksinhuoltaja tälle tulevalle lapselle, olen
ollut yksinhuoltaja tyttärelleni lähes koko tämän elämän ajan.
Myös koulutus itsessään oli prosessi, jossa ajatukset
irtaantuivat arjesta. Pääsin sisälle siihen maailmaan, jota rakastan. Vaikka
kevättä varjosti raskaudesta johtuva pohjaton väsymys, koulutuspäivät olivat
aina erityisiä. Ne sisälsivät oivalluksia, hyväksyvää ilmapiiriä
ja uudenlaista innostusta. Päällimmäisenä oli aina tunne siitä, että olen
siellä, missä minun pitääkin olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti