lauantai 22. kesäkuuta 2019

Kirjallisuusterapiaohjaaja - mikä se on ?


Opiskeluaikana, vuosia sitten, kuulin siitä ensimmäisen kerran; Kirjoittaminen voi olla terapiamenetelmä, jota voi käyttää eri asiakasryhmien kanssa. Tottakai ilmoittauduin samantien ammattikorkeakoulun lyhyelle kirjallisuusterapiakurssille ja päätin, että jossain vaiheessa opiskelen itseni työn ohessa kirjallisuusterapiaohjaajaksi. Ajatus tuntui kuitenkin kaukaiselta jo raha-asioiden takia, ja muutenkin. Silloin koulutusta järjestettiin sitä paitsi vain Helsingin ulkopuolella.  

Helsingin yliopisto alkoi järjestää kirjallisuusterapiaohjaajakoulutusta täydennyskoulutuksena muutama vuosi sitten. Viime keväänä hain mukaan ja ajattelin ottaa lainaa sitä varten. Halpojahan nämä terapia -sanan sisältävät koulutukset eivät ole, tämä nyt kumminkin edullisimmasta päästä.

Koin menetelmän heti omakseni. Olen lapsesta asti selvinnyt vaikeista asioista ja ajatuksista kirjoittamisen avulla. Olen pitänyt päiväkirjaa, kirjoittanut tarinoita, novelleja ja minulta on julkaistu myös yksi romaani. Luovaa kirjoittamista opiskellessani (18 -vuotiaana Oriveden opistolla), tulin siihen lopputulokseen, että en hae yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä tai mitään muutakaan siihen viittaavaa. Viihdyn ihmisten parissa ja haluan olla kosketuksissa ihmisten elämiin ja elämätarinoihin. Siksi päädyin sosiaalialalle. Se, että voisin auttaa muita selviämään elämän haasteita tai käsittelemään ongelmiaan kirjoittamisen ja lukemisen avulla, on juuri sitä, mitä olen aina halunnut tehdä. Tottakai haluan myös kirjoittaa omaksi ilokseni ja tehdä lisää novelleja ja ehkä romaaninkin. Fakta vain on se, että kirjoittamisella ei elä. Apurahoja on vaikea saada, enkä halua ajelehtia sellaisessa epävarmuudessa.

Koulutuksen aikana jokainen opiskelija ohjasi kirjallisuusterapeuttista kasvuryhmää. Kasvuryhmälle piti etsiä tilat ja varata sopivat ajat kalenterista. Ryhmiä ohjattiin niin läheisensä menettäneille, toipuville alkoholisteille, mielenterveyskuntoutujille kuin synnytyspelosta kärsivillekin. Lyhyen etsinnän jälkeen löysin yhteistyökumppanikseni Pienperheyhdistyksen ja sain käyttööni heidän Sörnäisten tilansa, joka oli ryhmälle juuri sopiva. Ryhmä oli suunnattu yksinhuoltajille, ja sen aikana osallistujien lapset olivat viereisessä huoneessa lastenhoitajien kanssa. Ryhmän lauantaisissa tapaamisissa luettiin, keskusteltiin ja kirjoitettiin joka kerralla johonkin uuteen teemaan liittyen. Meitä kaikkia yhdisti yksinhuoltajuus. Ehkä juuri sen takia osallistujat olivat alusta saakka hyvin avoimia ja rohkeita kertomaan kipeitäkin asioita omista elämistään. He olivat myös taitavia kirjoittajia, joiden tekstejä oli ilo kuunnella.

Koulutukseen sisältyi lisäksi luku – ja kirjoitustehtäviä ja noin kahdentoista sivun mittainen lopputyö omavalintaisesta aiheesta. Koulutus kesti syyskuusta kesäkuuhun ja lähiopetuspäiviä oli kaksi kertaa kuukaudessa, perjantaisin ja lauantaisin. Tämän koulutuksen yhdistäminen työelämään oli siis siinä mielessä helppoa, että kuukaudessa oli vain yksi perjantai, jonka joutui olemaan pois töistä. Yleensä pidin nuo perjantait lomapäivinä tai otin palkatonta. Tehtävät toivat tietenkin oman painolastinsa ja toukokuussa tuntui, ettei aika riitä kaikkeen. Sain kaiken kumminkin tehtyä juuri ajallaan, kuten taisivat saada kaikki muutkin.




Minun pitäisi ehdottomasti lukea enemmän. Se on asia, jota kirjallisuusterapian ohjaaja (eikä kukaan muukaan) voi tehdä liikaa. Kirjani jäävät harmittavan usein kesken, koska olen väsynyt, en jaksa keskittyä, selailen somea tai teen jotain muka tärkeää. Ennen ajattelin toiminimen perustamista ryhmien vetämistä varten, mutta nyt olen tullut siihen lopputulokseen, että tarvitsen vielä lisäkoulutusta ennen kuin sellaista voi edes harkita. Tällä hetkellä mielessä ovat työväenopistot ja erilaiset muut toimijat, joiden kautta voisin toivottavasti tulevaisuudessa vetää ryhmiä.

Nyt koulutus on ohi, eikä ole enää ”pakko” tehdä mitään. Oma ryhmänikin loppui jo huhtikuussa. Ryhmän aikana sydäntalvi muuttui kevääksi, valoa riitti jo pitkälle iltaan. Ryhmän alkaessa palelimme Pienperheyhdistyksen tiloissa villasukat jalassa, viimeisellä tapaamisella kevään itsepäinen aurinko tunkeutui kaihdinten välistä melkein liian kirkkaana. Tunsin, että omat kokemukseni saivat ryhmän kautta merkityksen. Elämänvaihe, jota olen itse elänyt pitkään, kääntyi voimavaraksi voidessani olla tukena muille. Sanotaan, että vain toinen yksinhuoltaja voi ymmärtää yksinhuoltajaa, ja näin se minustakin on. Vaikka en enää ole yksinhuoltaja tälle tulevalle lapselle, olen ollut yksinhuoltaja tyttärelleni lähes koko tämän elämän ajan.

Myös koulutus itsessään oli prosessi, jossa ajatukset irtaantuivat arjesta. Pääsin sisälle siihen maailmaan, jota rakastan. Vaikka kevättä varjosti raskaudesta johtuva pohjaton väsymys, koulutuspäivät olivat aina erityisiä. Ne sisälsivät oivalluksia, hyväksyvää ilmapiiriä ja uudenlaista innostusta. Päällimmäisenä oli aina tunne siitä, että olen siellä, missä minun pitääkin olla.  

”Kukaan ei vältä tähteään; sitä on pakko seurata.”  - Edith Södergran 















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti