Aamut kissan kanssa; Harvinaisia, hitaita ja hiljaisia. Kissat on siitä kivoja, että ne eivät juurikaan pidä meteliä. Maukuuhan se oven takana käydessäni suihkussa ja säntäilee hullunkiilto silmissä sinne tänne saadessaan jonkun villeyskohtauksen, mutta enimmäkseen se istuskelee ikkunan edessä lintuja tarkkaillen. Tätä hiljaisuutta ja rauhaa on ollut elämässäni viime aikoina liian vähän. Rauhasta olla itsekseen kasvavat myös luovat ajatukset - Herään mielessäni ajatus palata blogiin, kirjoittaa blogia useammin.
Ostin toissapäivänä pyörän itselleni. Eilen kävin ajelemassa pitkän matkan. Meno - ja paluumatkan välissä kävin syömässä yksin ja ostamassa itselleni pyöräilykypärän. Myös kirjastossa tuli käytyä ja ostettua myös yksi kirja, joka pitäisi lukea kesäkuun puoliväliin mennessä. Että olikin kiva tehdä asioita yksin, johtui varmaan uudesta pyörästä, jolla ajaessa ajantaju unohtuu ja pitää keskittyä vain korvissa humisevaan tuuleen ja hengästymiseen ylämäissä. Fyysinen rasitus on se, jota olen todella kaivannut muutaman viime kuukauden aikana. On konkretisoitunut, kuinka tärkeä osa elämääni se oikeastaan on - mitä saan urheilusta, miten se pitää pään kasassa ja vaikuttaa minäkuvaan.
Tammikuussa aloin odottaa toista lastani. Olen pitänyt lasten välissä kymmenen vuoden tauon. Viimeksi olin siis raskaana kymmenen vuotta sitten. Olen näinä vuosina ihaillut raskausvatsoja ja toivonutkin usein olevani raskaana. Toisinaan raskaus on tuntunut pahimmalta painajaiselta ja vauvakuume on hävinnyt pitkäksi aikaa, varsinkin jos olen tapaillut jotain katastrofityyppiä, joka ei missään nimessä sopisi isäksi. Tänä vuonna tilanne oli kuitenkin toinen ja olosuhteet oikeat. Olin seurustellut jonkin aikaa miehen kanssa, jonka olin tuntenut jo vuosia, ja halusimme molemmat lapsen.
Jo raskauden alkumetreiltä päällimmäisinä tunteina olivat jäätävä turvotus, ainainen närästys ja etova olo. Myös väsymys kulki uskollisesti mukana. Kehoni reagoi raskauteen erilailla kuin kymmenen vuotta sitten; Varmaan osittain ikäni takia, osittain siksi, että käyn kokopäivätyössä ja yritän samalla kasvattaa pian kymmenen vuotta täyttävää esikoistani ja pitää arjen säännöllisenä. Heikon olon takia liikunta jäi muutamaksi kuukaudeksi melkein kokonaan pois.
Keho muuttui, vatsa leveni ja pyöristyi. Huomasin, etten nauttinutkaan tästä uudesta lookista, ennemminkin tunsin itseni epäviehättäväksi ja kävin läpi itsetuntokriisin. Maha muuttui palloksi, vyötärö hävisi ja kehosta katosi ryhti. Ja ne hormonit; Kuten jo ensimmäisessä raskaudessa, ne ovat heitelleet mieltäni vaihtuvien tunteiden, hysteeristen naurukohtausten ja raivonpuuskien ristiaallokossa sinne tänne.
Nyt sitten, ostettuani pyörän, ja jo sitä ennen muutamaan otteeseen, olen alkanut taas liikkua. Näin olen saanut otteen kehooni, olen päässyt taas kokemaan fyysisen rasituksen aiheuttaman euforian ja väsymyksen.
Vihan tunteiden vastakohtana raskausaika saa mielen erityisen herkäksi. Toisinaan sitä huomaa rakastavansa kaikkea ja kaikkia niin paljon. Omaa esikoista kohtaan tuntee hellyyttä, joka saa silmiin kyynelet. Samoin oma puoliso tuntuu niin rakkaalta ja tärkeältä. Hellyydenpuuskan voi aikaansaada myös joku tuntematon ihminen kadulla. Tai joku eläinraukka. Silloin sitä vain miettii mielessään, kuinka tekisi mieli halata. Lopulta, raskaus on melkoinen myllerrys ja muutos niin kehossa kuin mielessä. Sitä pitää luoda identiteettinsä uudelleen; yhden lapsen äidistä kahden lapsen äidiksi, kahden tytön äidiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti