Kesäpäivät

Aina kesällä se iskee; Jokin epämääräinen haikeus.

Kaikki on niin kaunista ja lyhytaikaista, sireeninkukat ovat pian jo kukkineet, voikukan haituvat leijailevat tuulessa kuin lumi. Rantojen ulappa on iäisyyksien päässä, purjeveneet kelluvat terävillä aalloilla ajattomina ja rahtilaivat lipuvat kohti Saksaa. Meriheinän laikuttama ranta on täynnä kiemuraisten mäntyjen alla istuskelevia ihmisryhmiä; vettä loiskivia lapsia, varjoissa vilvoittelevia miesporukoita ja auringossa olkapäänsä polttaneita naisia.

Kuivan mäntykankaan tuoksu tuo mieleen lapsuuden kesäpäivät. Tuuli on lämmin ja voimakas, aurinko laikuttaa metsäpolun.Lapset ovat jo kasvaneet isoiksi, eivät enää mahdu syliin. Koulu on loppu, todistukset jaettu. Taas uusi kesäloma.

Ajankulu.

Kesäpäivistä ei saa kiinni; Silti, ne ovat niin pitkiä, täynnä valoa, ihmisten naurua, askelia torin mukulakivetyksellä. Päiviä ei saa säilöön. Ohikulkevaa elämää ei voi pysäyttää. Näinä kesäpäivinä olen tietoinen omasta onnellisuudestani. Se läikkyy ja läikähtelee kuten valo, kultaisena ja ilakoivana. Samalla ymmärrän kirkkaasti, että millään ei ole takuuta.

Kaiken voi menettää.

Ja kaikki menee ohi.

Kesäpäivissä on läsnä kirkas ymmärrys elämän lyhyydestä. Se kulkee sovussa keveyden kanssa, melkein varoen haurasta, hetkeen sidottua onnellisuutta. Lapset juoksevat metsäpolkua pitkin. Edeltä kuuluu "Äiti!" Sana katoaa voimakkaaseen merituuleen, kantautuu korviini saaden aikaan haikeuden ja rakkauden aallon.

Yöllä jossain kauempana salamoi. En saa unta, on niin painostavaa.

Uutisisissa kerrotaan pinnan alle vajonneista lapsista, joita ei voitu elvyttää.

Tuuletin pyörii raksahdellen.

Hiivin lapseni sängyn viereen. Suoristan peiton reunaa.

Kaikki on haurasta ja sattumanvaraista.

Ja sen tiedon kanssa meidän on elettävä päivästä toiseen.