Muutos pelottaa

Olen huomannut, että olen herkkä reagoimaan muutoksiin elämässä. Kun olen tottunut johonkin tiettyyn kaavaan ja elänyt pidempään sen mukaisesti, tiedossa oleva muutos alkaa yhtäkkiä tuntua ahdistavalta, tuntemattomalta ja tyhjältä.

Tyhjä tunne. Se valtaa minut jo toisena yksinolopäivänä, jona en oikeasti edes ole yksin kuin vain aamusta alkuiltaan. Ensimmäinen päivä meni ihan hyvin, toisena päivänä heräsin innoissani ajatellen, mitä kaikkea voisinkaan tänään tehdä. Vähitellen, muutettuani olohuoneen järjestystä ja kirjoitettuani blogia, innostus muuttui ahdistukseksi ja levottomuudeksi. Taustalla on myös jotain outoa melankoliaa, merkityksettömyyden tunnetta. Kai sitä voisi kuvailla tyhjyydeksi. Täällä me vain olemme, elämme elämämme ja sitten häviämme. Kukaan ei voi luvata kenellekään mitään varmaa, joudumme luottamaan elämään ymmärtäen, ettei luottaminen takaa onnellista lopputulosta. Kaikki rakkaat ihmiset ovat lähelläni vain tämän lyhyen hetken ajan, ja itsekin olen täällä vain hetkellisesti.

Tuo tyhjä tunne on minulle tuttu, mutta nyt se on tavallista voimakkaampi. Järkeilen sen johtuvan  hormoneista, pian alkavasta äitiyslomasta ja työn loppumisesta. Vuodesta toiseen olen lähtenyt aamulla johonkin, jossa minua kaivataan ja jossa minun pitää hoitaa velvollisuuteni. Yhtäkkiä jäänkin kotiin. Täytän tiskikonetta. Pesen lakanoita kloriitilla. Tulen tietoiseksi vauvan liikkeistä ja liikkumattomuudesta, jokaisesta pienestä potkusta kyljessäni.

Usein arjessa kaipaan yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Minulle kuitenkin riittää, jos saan olla itsekseni vaikkapa pari tuntia tai lenkin verran. Huomaan kerta kerran jälkeen mielialani kohenevan heti, kun törmään roskia viedessä sattumalta naapuriin ja jäämme juttelemaan, tai lähden spontaanisti kävelemään johonkin paikkaan, jossa on elämää ja ihmisiä. Tyhjyyden tunne laimenee ja jää vain kummittelemaan haaleana taustalle.

Toisaalta pidän merkityksettömyyden ja eksyneisyyden tunnetta vähän huolestuttavana. Miten se voi ilmetä jo niinkin nopeasti kuin yhden yksinäisen päivän aikana? Tarkoittaako se sitä, että täytän tyhjyyttä tunkemalla arkeeni kaikenlaista ja juoksemalla paikasta toiseen, joka puolestaan on aiheuttanut sen, etten enää osaa pysähtyä ? Pysähtymisen ja yksinolonhan pitäisi olla ihanaa vaihtelua. Mutta eikös masennuksenkin ole joissain tapauksissa todettu helpottuvan, kun ihminen alkaa tehdä töitä tai jotain muuta tavoitteellista säännöllisesti? Silloin ei ole aikaa ajatella liikaa, ihminen väsyy eikä aivoilla ole kapasiteettia pyöritellä elämän tarkoitusta. Tyhjä tila sen sijaan aiheuttaa ajatustulvan, eivätkä ne ajatukset aina ole niin mukavia. Päässä risteilee huolia, pelkoja ja ymmärrys kaiken väliaikaisuudesta. (Tyhjän tilan positiivinen puoli on se, että se saattaa joskus aiheuttaa myös tekstitulvan. Luovuuden pulppuamisen. )

Olen suunnitellut itselleni strategiaa aikaan ennen kuin vauva syntyy. Vauvan syntymän jälkeisiä suunnitelmiahan ei kannata juurikaan tehdä. Voi olla, että olen ihan poikki ja voi myös olla, että vauva on helppo ja jyrään vaunujen kanssa pitkin kauppakeskuksia ja mammakerhoja. Totta puhuen, ajattelin liittyä johonkin äiti-vauvaryhmään jo etukäteen. Voihan liittymisen sitten perua, jos mistään ei tule mitään. Ennen vauvan syntymään voisin kuitenkin ottaa tavoitteeksi lähteä joka aamu kotoa jo melko aikaisin tyttären herättyä kouluun. (Paitsi jos minulla on kramppeja, levottomat jalat tai muuten vain unettomia öitä). Voisin käydä ihan vain kävelemässä tai sitten vaikka kahvilla. Siten saisin itseni ylös sängystä, meikattua ja laitettua vaatetta päälle. Nythän tämä kuulostaa jo joltain kroonisesti masentuneen potilaan kotihoito-ohjeelta.

Sitten ajattelin googlailla vauvakerhoja …